Joskus on vaikeaa

Tämä kirjoitus kuuluu jatkosarjaamme "kirjoituksia kirjoittamisen vaikeudesta".

Reilu viikko on kulunut edellisestä blogimerkinnästä. Olen osallistunut valmistujaisiin ja häihin kuvaamalla yli 500 valokuvaa. Olen katsonut kuusi mainiota elokuvaa, saanut loppuun erinomaisen kirjan ja saavuttanut juonen lakipisteen aivan käsittämättömän hyvässä konsoliroolipelissä. Olen viihtynyt useitten hienojen nettilinkkien parissa. Olen tehnyt kauaskantoisia innovaatioita blogaamisen saralla. Olen nähnyt ensimmäiset järkevät käytännön sovellukset reaalimaailman hyperlinkeistä. Olen pöyristynyt useamman poliitikon tai virkamiehen julkisista tölväisyistä.

Kaikesta tästä olisin halunnut kirjoittaa. Olen monesti jopa avannut blogin kirjoituskäyttöliittymän. Silti edellisestä merkinnästä on kulunut reilu viikko. Toivottavasti seuraavaa merkintää ei tarvitse odottaa yhtä kauan. Toivottavasti minulla on silloin jotain sanottavaa.

Keski-ikäistymisen korkea veisu

Lauantai-iltana yhdeltätoista nukkumaan ja sunnuntai-iltapäivällä Ikeaan.

Lauantain alkuiltaunien lisäpanoksella yön uniannos nousi viiteentoista tuntiin, mikä tekikin enemmän kuin hyvää. Edellisen yön unet jäivät hieman vajaaksi, kun Knights of the Old Republic saavutti viimein kliimaksinsa. Kyllä minun täytyy toistaa vielä kerran itseäni ja todeta, että miniskuuleista puutteistaan huolimatta KotOR on aivan julmetun hieno peli. Sormet kihisten odotan ensi helmikuuta, ja The Sith Lordsia. Sitä ennen kuitenkin pitäisi vielä keksiä muuta peliviihdettä paikkaamaan interaktiivisen viihteen kaipuuta. Korkeimpana hankinta/odotus-listalla ovat Ninja Gaiden, Sudeki ja Halo 2.

Ai Ikeasta? Uusi pornonpunainen päällinen sohvaan ja kaksi sohvapöytää. Tuikitarpeellisia lisäyksiä interiööriimme.

Onko sulla "se" mukana?

Eilen illalla sänkyyn kömpiessäni aloitin herättelemään jo pari tuntia aiemmin nukahtanutta vaimoani hellästi, mutta päättäväisesti - aikomuksenani ilmentää rakkauteni häntä kohtaan sillä fyysisistä tavoista kauneimmalla.

- Mmmmh, onko sulla "se" mukana?, kysyi uninen Jaana-Mari
- Niin mikä?
- Työtodistus

Unissapuhujan kanssa ei aika käy koskaan pitkäksi.

600!

Piti oikein omasta blogista tarkistaa, missä vaiheessa viidensadan hankitun deeveedee-levyn raja meni rikki. Siitä ei ole kuin kuusi kuukautta ja rapiat. Sata dvdeetä puolessa vuodessa ei ole paljon, eihän - eihän?

Itseasiassa kuusistaa meni rikki jo eilen, kun postiluukusta tupsahtivat Bubba Ho-Tep ja Zatoichi, mutta jätin rajapyykin mainitsemisen tälle päivälle, koska saimme dokumentoitua pinon vasta nyt. Kuvassa ovat lainassa olevia levyjä lukuunottamatta kaikki reilun viiden vuoden aikana hankitut levyt. Ja se mainittu punainen sohva on niiden takana. Käsiini olen valinnut kokoelmani helmet, Criterion Collectionin kolmen levyn painoksen Terry Gilliamin mestarillisesta Brazilista ja ehkäpä kaikkien aikojen parhaan televisiominisarjan I, Claudius.

Tahtia kuvaa toki se, että tänään kuusisataa levyä jäi historiaan, kun Anttilassa käsiin tarttui Best in Show -hemmojen uusin, folk-musiikki-muka-dokumentti A Mighty Wind.

Bubba Ho-Tep katsottiin eilen hyvässä seurassa ja todettiin erinomaiseksi. Joe R. Lansdalen kirjoittamalta ja Bruce Campbelin tähdittämältä kulttielokuvalta odotin kauhukomediaa ja gorefestiä, mutta se osoittautuikin lämminhenkiseksi ja pistämättömän hauskaksi komediaksi kahdesta vanhasta miehestä - nämä miehet ovat Elvis ja mustaihoinen J.F.Kennedy jahtaamassa cowboy-muumiota texasilaisessa vanhainkodissa, mutta silti. Dialogi on näppärää ja sivuhahmot herkullisia, mutta Campbell ja Ossie Davis pääosissa tekevät niin täydelliset rollisuoritukset, että elokuvan - sanoisimmeko hetkittäin epäuskottava - juoni jää taka-alalle.

Tänäänkin onnistuimme houkuttelemaan paikalle leffavieraan, ja vuorossa oli tuorein tulokas A Mighty Wind. Leffa oli hauska ja karikatyyrit hupaisia, mutta terävin särmä This is Spinal Tap!istä ja Best in Showsta oli jäänyt jonnekin matkan varrelle. Kaikki tuntui liian helpolta. Sääli. Toisaalta, kyllä elokuvan aivan mielikseen katseli.

Suojelujohtajan tiedonanto

Tänään valuttuani viimein kotiin työn raskaan raadannasta, odotti keittiön pöydällä taloyhtiön tiedote, joka sisälsi ihan asiallisia ja hyödyllisiä ohjeita mahdollisen vesivaurion välttämiseksi. Kirjeen lopetus oli kuitenkin paljonpuhuva:

Ei muuta allekirjoitusta. Vain "Suojelujohtaja". Jawohl

Elektronik Supersonik

Huhtikuussa blogaamani Elektronik Supersonik -kappale on viimein saanut myös videon.

Yhdennäköisyys bloginpitäjään ja hänen kauniiseen vaimoonsa on hämmentävä, eikö?

(Myös videolinkin, kuten alkuperäiset Molvania-sivutkin, meille tarjosi Linko)

Miesten välisestä mustasukkaisuudesta

Houkuttelimme eilen Lissun katsomaan elokuvaa, ja koska oli jo liian myöhä kolmen ja puolen tunnin elokuvalle, niin valitsimme hyllyssä katsomista odottavista Takeshi Kitanon tähdittämistä samurai-elokuvista sen lyhyemmän, Nagisha Oshiman ohjaaman draaman Gohatto.

Elokuva on paikoin häikäisevän visuaalinen ja tunnelmallinen tarina 1800-luvun lopun samurai-militiasta ja siitä hämmennyksestä, jota uusi tulokas, nuori kaunis poika aiheuttaa komentoketjun eri tasoilla. Samurai-filosofiaa oli tällä kertaa maustettu murhamysteerillä, mustasukkaisuusdraamalla ja homoerotiikalla. Elokuva ei anna helppoja, valmiiksi pureskeltuja vastauksia päähenkilöidensä sielunelämään, ja hengästyttävän kaunis loppukohtaus herätti pitkän keskustelun.

Hyllyyn jäi odottamaan Kitanon itsensä ohjaama Zatôichi, sokeasta samuraista kertova miekkaeepos, jota on minulle suuresti ylistetty. Aivan vähiten eivät mieltäni kutkuta vertaukset, joiden mukaan Zatôichi jättää Kill Billin varjoonsa.

Niin lähellä, mutta ei banaania

Melkein, mutta vain melkein, pääsin lomalle tänään. Innokas työtoverini oli varannut huomisaamuksi palaverin, johon minunkin on pakko osallistua (kiitos ja terkkuja Johannalle).

Lohduttaakseni itseäni ja huomisen palkkapäivän (kesälomarahat, jei!) kunniaksi poikkesin Stockalle ja Anttilaan, saaden saaliikseni uusimman Photon (lehti jaksaa ihastuttaa minua aiheillaan ja ällistyttää laadullaan, tällä kertaa vuorossa mainonta, ja Photolle tyypillisesti erityisesti erotiikka mainoksissa) sekä jo jonkin aikaa hyllyssä minua kiusanneen Fawlty Towers-boksin (se on sitten 606, niille jotka seuraavat).

Blogaamaton aika viime viikolla on kulunut tiiviisti töitä tehden (projekti julkaistiin tänään, joten lomalle voi lähteä hyvin mielin) ja viime viikonloppuna hankkimiani Xboxin alennuspelejä (Prince of Persia - Sands of Time, Buffy the Vampire Slayer - Chaos Bleeds ja Crimson Skies - High Road to Revenge).

Elokuviakin on tullut katsottua. Kunhan loma tästä potkiintuu käyntiin, niin saatan jopa jonkinlaisia arvostelujakin kirjoitella. Juhannus-nuksesta en suostu ottamaan stressiä. Olemme kaupungissa.

Isot miehet juoksevat nahkakuulan perässä

Löysin itseni sohvalta katsomasta jalkapalloa. Urheiluhulluus on aika kaukana minusta, mutta luulen, että jokin pieni osa minusta ymmärsi illan ottelun aikana mikä tässä lajissa ihmisiä kiehtoo. Totuuden nimissä on toki todettava, että jätin reilun tunnin matsista katsomatta, mutta tuurilla onnistuin näkemään kaikki tehdyt maalit.

Outoa. Pitäisiköhän varmuuden vuoksi mitata ruumiinlämpö kuumeen varalta?

Filettä, kiitos

Kaupunkijuhannus ei millään muotoa estä syömästä itseään ähkyyn. Pikemminkin se suorastaan kannustaa siihen. Hyvän ähkyn rakennuspalikoiksi jääkaapista löytyy filettä - brasilialaisen pihvihärän, uusi-seelantilaisen karitsan ja kotimaisen porsaan sekä kananpojan. Valinta on vaikea.

Eilen illalla loma ja kesä korkattiin virallisesti juustopippurikabanossilla ja pippuroidulla mozarellalla. Tänään harkitsin vielä hakevani hieman nestemäistä laatua juhannukseeni, mutta mikään siideri ei ole niiden jonojen arvoinen.

Kädet ja jalat rentoutuivat jo kameran kanssa kesäisessä Hakaniemessä palloillessa. Yrttimaustettu karitsa ja pekoniin käärityt sulatejuustolla täytetyt paprikat saavat tehdä saman vatsalle. Aivot hoitanee vapaalle syntymävuotenani tuotetun kungfu-klassikon dubbaamalla raiskattu versio (ainoa laatuaan hyllyssäni, mutta kun se epähuomiossa tuli vuosi sitten ostettua, niiin pakko se on kerran läpi kärsiä).

Stressi kaikkoaa. On loma.

Terveisiä nöf-nöf-landiasta

Toiset paastoavat, me elämme kuin porsaat.

Totesimme Jaana-Marin kanssa, että jos aiomme tehdä ilalla räiskäleitä, niin tarvitsemme kermaa vaahdotettavaksi. Päivälliskana kaipasi myös seurakseen vuohenjuustoa, eikä yksi levy suklaata varmasti heilauttaisi vaakaa suuntaan tai toiseen.

Vanha totuus kuitenkin sanoo, että nälkäisenä ei pitäisi mennä kauppaan. Jaana-Mari päätyi halajamaan müslipatukoita (2 pakettia) ja minulle puolestaan tuli Tex-Mex-hyllyn edessä hirvittävä himo nachoihin ja juustosalsaan. Nämä herätehankinnat vielä kykenee jotenkin selittämään, mutta mistä päätyivät kuittiin sitruunakuivakakku, pakastesitruunaviinerit, toinen suklaalevy, lakritsajäätelö ja Daim-pakastemantelikakku? Se lienee niitä elämän ikuisia mysteereitä - meillä ainakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa.

Tänään siis kanafilettä vuohenjuustolla sekä täytettyjä paprikoita ja tomaatteja. Eilen kermapippurijuustosipulikastikkeella höystettyjä porsaan sisäfilepihvejä sekä juustoröstiperunapalleroita. Ja vielä on juhannusta jäljellä.

Raporttimme Blockin Perheen Keittiöstä™ päättyy omalaatuisimpaan kulinaristiseen mielihaluun, joka pitkiin aikoihin on kohottanut päätään hellamme ääressä. Eilen halusin välttämättä paistaa pekonia ja mustaa suklaata, eli löytyihän sille toiselle suklaalevylle sittenkin selitys. Jatkoraportti seuraa, mikäli kokeilusta tulee menestys.

Minun osani... on odottaa

Suuresti odottamamme Rammsteinin uuden levyn ensisinglen Mein Teil julkistus on yhteyeen virallisten sivujen mukaan taas viivästynyt. Bändin ja levy-yhtiön välillä on kuulemma ollut jotain kränää ("controversial discussions").

Ja niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi, Saksan, Itävallan ja Sveitsin (26. heinäkuuta) ulkopuoliset fanit saavat odotella omaa versiotaan reilun kuukauden kauemmin. Kansainvälinen julkaisuajankohta on 30. elokuuta. Mikä on melkoinen idiotismin osoitus levy-yhtiöltä näinä päivinä - sinkku lienee tiedostavien tiedostonjakajien ladattavissa viimeistään heinäkuun lopussa, mikä varmasti vähentää sen myyntiä elokuun lopussa esimerkiksi Britanniassa ja Pohjoismaissa.

Saksan Amazonissa Mein Teil (maxisingle) maksaa 6 euroa + postikulut ja sieltä sen saa ajoissa. Odotamme biisilistaa ennen ostopäätöstä.

Henri - Nordea: 1-0

Löysimme Jaana-Marin kanssa kadulta juhannusaattoiltana lompakon, jonka sisällä oli kaksi pankkikorttia, ajokortin, useita etukortteja sekä muita papereita. Mahdollisen käteisen oli joku ehtinyt jo kerätä parempiin taskuihin. Otin selville omistajan puhelinumeron ja soitin. Ei vastausta, joten jätin viestin ja ilmoitin heittäväni lompakon viranomaisille juhannuksen jälkeen, jos minuun ei sitä ennen otettaisi yhteyttä. Ei otettu.

Viikonlopun aikana tulin kuitenkin siihen tulokseen, että helpompihan minun on kävellä Hakaniemen Nordeaan ja jättää lompakko sinne, kun lompakon omistajalla on kerran tili pankissa. Pankki varmasti toimittaa rahamassin ja kortit omistajalleen, eikä tämänkään tarvitse vaivautua kotikonttoriaan pidemmälle. (Löytötavaratoimistossa kerran vierailleena luotan vakaasti edelliseen arviooni.)

Jonotettuani puoli tuntia pääsin viimein tiskille ja selitin asiani. Nuori mies tiskin takana kiitteli kovasti, ja korteista saisi vielä löytöpalkkionkin. Sitä löytöpalkkion maksamista selvitettiinkin seuraavat 15 minuuttia, jonka jälkeen minulle ojennettiin loppu lompakko takaisin ja todettiin, että se pitäisi viedä poliisille.

Kysyin, eikö lompakon palauttaminen oikealle omistajalle sujuisikaan pankin kautta, mutta valitettavasti he eivät moista palvelua tarjoa, eivätkä voi henkilöpapereita huostaansa ottaa. Minun pitäisi siis jonottaa vielä toisen kerran jossain poliisiasemalla, täyttää toiset paperit ja myös lompakon omistaja saisi kerätä arvoesineitään useammasta paikasta. Minulla kuitenkin välähti ja kysyin, mitä he tekevät siinä tapauksessa, että lompakko tai muu arvoesine putoaa tai unohtuu konttorin lattialle. Siinä tapauksessa he luonnollisesti ottaisivat yhteyttä asiakkaaseen, kertoi sinänsä ystävällinen nuori mies, jonka vika pankin jäykkyys ei tietenkään ollut.

- Sovitaanko, että tämä lompakko putosi juuri tähän konttorin lattialle?
- Enhän minä voi teitä estääkään...
- Mieluummin näin. Kiitos ja näkemiin.

Mieleni valtasi lämmin tunne. Urotekoni ei ollut suuri, mutta päivän hyvän työn lisäksi olin kokenut pienen voiton byrokratian rattaista.

Seuraavaksi harrastin hyötyliikuntaa, kävelin Kaisaniemeen ja ostin löytöpalkkiorahojen avittamana neljä dvdeetä Anttilan alelaarista (3-6 egeä kappale). Näiden ja viikonloppuna Play.comin kesä-alesta tilaamieni kuuden elokuvan valossa ajatus siitä, että kesäloman jälkeen hyllyssä komeilee 30 uutta elokuvaa, ei tunnukaan enää niin kaukaiselta. Huomatkaa, että sanon ajatus, en suinkaan tavoite.

Lonkalta lauottua

Kuten manittua, juhannusaattona suoritin pikaisen päiväkävelyn Hakaniemessä ja räpsin kameralla sinne tänne ilman sen kummempaa inspiraatiota. Kuvaavaa onkin, että setin onnistuneimmat kuvat syntyivät tähtäimeen katsomatta, nopeasti lonkalta laukaisten. "Lonkkakuvaaminen" tai "lonkkaaminen" ei kuitenkaan ole satunnaista sohimista vaan oma taiteenlajinsa sekin. Kuvaajan pitää tuntea välineensä ja sen asetukset sen verran hyvin, että pystyy hahmottamaan mitä linssi vangitsee, vaikka ei tähtäimen läpi tiiraisikaan. Samaa lonkkaamista edustaa tuossa sivupalkissa kesäinen yhteiskuva minusta ja vaimostani.

Pistin sivupalkkiin myös pari muuta uutta kuvaa, mutta silti minua vaivaa tällä hetkellä vakava innoituksen puute. Kesäksi on suunnitteilla kaksikin isompaa kuvasarjaa, joten toivoa on näköpiirissä. Viimeiset päivät olen tutkinut webbigalleriaamme ja muita arkistoja sillä silmällä, että viimein rakentaisin sen 15-25 kuvan portfoliokansion parhaista kuvistani. Huomenna olisi tarkoitus ottaa ensimmäiset testiprintit, ja ette usko kuinka vaikeaa on ollut löytää noin 600 mielestäni "ihan hyvästä tai paremmasta" kuvasta ne oleelliset.

Viimeiset kuvat, joihin olen ollut todella tyytyväinen, ovat ystävästäni kirjailija Mike Pohjolasta ottamani promokuvat, joille annoin Zoolander-henkisesti nimeksi Mike - Model/Writer. Mike on niitä miehiä, jotka kykenevät kytkemään karismansa kaakkoon käskystä. Kamera rakastaa Mikeä - ja Mike rakastaa kameraa, tahtoisin huomauttaa. Sellaisia ihmisiä on aina hienoa kuvata.

Ihmiskuvaus kiinnostaa siis edelleen, mutta muuten olen jumissa - luovassa tyhjiössä. Tämän tilan tekee entistä kivuliaammaksi se, että Jaana-Marilla on iso vaihde päällä abstraktioidensa kanssa. Uusimmat galleriat ovat: Setting Sun, Renovations (päivityksiä), Hawaii ja Home Sweet Home. Jaana-Marin uutuuksista löytyy myös koko setti DVD-kokoelmastani (610 and counting). Ei ole helppoa olla rakkaimmalleen kateellinen.