Päivän elokuva: Velvet Goldmine (1998, Todd Haynes)
Terveys reistaa, kuinkas muuten
Koko viikonlopun (kirjoitan tätä sunnuntai-iltana) on tuntunut siltä, että hyvin pieni siilinpoikanen on tehnyt talvisijansa kurkkuuni ja nyt kun
ilmat lämpenevät, tai ainakin se keltainen mollukka taivaalla näyttää naamaansa useammin ja pidempiä aikoja, niin tämä pieni nisäkäs on alkanut
liikuskella hermostuneena ja pistelee ikävästi. Olen ollut myös hieman kuumeinen, ja suunnilleen yhtä vetreä kuin se Eddie Izzardin kuuluisa
kaurapuurolla täytetty kuollut koira - ja jotakuinkin yhtä skarppi.
Glam, glitter and bisexuality Velvet Goldmine on kaunis elokuva. Erinomaiset näyttelijät, Ewan McGregor etummaisena, tekevät osaavaa työtä ihmisinä,
joita rocktähden elämä vie mennessään, mutta jotka tekevät parhaansa vetääkseen maailmaa mukanaan, silti vähät välittäen konservatiivien mielipiteistä.
Eddie Izzardin esittämä manageri tiivistää elokuvan sanoihin: jos haluaa tähdeksi, on ennenkaikkea osattava elää tähden lailla.
Valokuvakärpänen
Velvet Goldmine ja Zoolander samana viikonloppuna saivat jähmeät aivosoluni liikeelle, ja suunnitteilla on valokuvasessio,
jonka kaltaista en ennen ole tehnytkään. "Vapaaehtoinen" malli on valittu ja kuvaukset käynnistyvät kunhan saan hankittua ensi viikon puolella sen
pitkään himoitsemani kunnollisen irtosalaman järkkäriimme.
Muutenkin valokuvat ovat olleet mielessä enemmän taas pitkästä aikaa. Valmisteilla on tuon edellämainitun projektin lisäksi kaksikin erillistä
pinup-henkistä kuvaussessiota ja myöhemmin keväällä hyvällä tuurilla saan muutaman ison printin näytteille julkiseen tilaisuuteen.
Me tiedetään, missä sä asut
Ja jottei päivän Eddie Izzard -annos jäisi liian pieneksi, niin pitihän Amnesty Internationalin juhlagaalataltiointi
We Know Where You Live - Live! katsastaa tuoreeltaan. Izzardin rutiini oli ikävä kyllä suurimmaksi osaksi tuttua kamaa meille ja muutenkin
koko revyy oli jäädä melkoisen valjuksi. Muutama kristallinkirkas hetki kuitenkin pelasti aika paljon. Löysien brittikoomikoiden keskeltä Izzardin
rinnalle suvereeniksi mestariksi nousi meille uusi tuttavuus Phil Jupitus, jonka imitaatio Eddie Izzardista esittämässä nuorta Obi van Kenobia oli
halkaista kylkemme. Hänen 60 sekunnin versionsa The Blair Witch Projectista oli myös ohjelman kohokohtia. Ikävä kyllä
levyllä ollut puolitoistatuntinen oli torso kolmituntisesta kavalkadista, mutta toisaalta jos nämä olivat kohokohdat, niin ehkäpä leikkaus oli hyvä
idea. Toivottavasti edes Amnesty sai muutaman euron dvd:n hinnasta.
Jupitusta näyttää saavan myös dvd:llä, joten uskoakseni hänkin päätyy meitä viihdyttämään toistekin.
Mujeres al borde de un ataque de nervios (1988, Pedro Almodovar)
Farscapen loppua odotellessa...
...meidän piti viihdyttää itseämme Enterprisen uusilla jaksoilla. Mainion andoriaani-jakson jälkeen sarja jatkaa kahdella
jaksolla, jossa ei ole mitään vastenmielisen vajaavaista, mutta jotka eivät myöskään mainittavia riemunkiljahduksia nostattaneet. Kun
Farscape pitää jatkuvasti sohvanreunalla, ihmetellessä tulevia, niin mikään Star Trek -sarja ei siihen ole
DS9:n lopun jälkeen pystynyt, mutta pianhan sitäkin herkkua taas saa. Play.com listaa jo kaikkien seitsemän kausilaatikon
ilmestymispäivät, ja hintaakaan koko sarjalle ei tulisi kuin reilut 600 euroa ja siihen mahdolliset tullit päälle. Saa nähdä tulevatko nuo Anttilan
hyllyyn.
Almodovar-projekti
Itsesivistämiseni jatkuu menestyksekkäästi. Mujeres al borde de un ataque de nervios oli juuri niin viehättävä kuin
ne muutkin harvat aiemmin näkemäni Almodovarin elokuvat. Carmen Maura pääosassa on kerrassaa valloittava ja nuori Antonio Banderas epävarmana
nuorukaisena liian suuressa takissa on oiva roolivalinta. Jouni on mutkikas ja täynnä ihastuttavia yhteensattumia. Viihdettä koko rahalla siis.
Maaliskuun rahareikä löytyi Play.comin World Cinema -alesta. Käsittämätön
määrä erinomaisiksi tietämiäni ja sellaisiksi minulle kehuttuja elokuvia pilkkahintaan. Ongelmaksi muodostunee pikemminkin runsauden pula valinnassa ja
ne vähäiset järjen rippeet, jotka kehoittavat minua kohtuuteen. Moisille pettureille annan satikutia. Nyt pitää selvittää vielä mitkä näistä teoksista
ovat päätyneet brittisensuurin saksiin ja mitkä eivät. Harkintalistalle viiden minuutin katsastuksen jälkeen päätyvät ainakin Michael Haneken
The Piano Teacher, kaikki Bigas Lunan ja Julio Medemin elokuvat (ainakin kolme molemmilta), Shinji Aoyaman lähemmäs
nelituntinen Eureka, Jan Kounein räväkkä Dobermann ja Kassowitzin vaikuttava
La Haine.
Päivän elokuva: Hot Shots! Part Deux (1993, Jim Abrahams)
Lässähdys
Kiristyneessää maailmanpoliittisessa tilanteessa minunkin oli kannettavakorteni kekoon ja katsottava tuo kaikkien jatko-osien äiti,
Hot Shots! Part Deux, jonka vitseille tuli virnistettyä toinenkin kerta. Kolmas olisi ollut jo ponnistelujen takana.
Joskus aikanaan, ensimmäisellä katsomiskerralla tämäkin elokuva viehätti huomattavasti enemmän, mutta nyt hiljaa hymähdellessäni täytyy vain
ihmetellä, mitä on tapahtunut miehelle, joka oli aikanaan tekemässä sellasia aikakautensa mestarikomedioita kuin
Top Secret!, Airplane! ja Ruthless People. Minä vaan kysyn.
Eipä taida ZAZ-tiimin kynästä olla kimmonnut 90-luvun ensimmäisen vaihteen jälkeen juurikaan mitään mainitsemisen arvoista.
Agressiivista verkkomainontaa
Muiden muassa Pinserin Riitta on kirjoittanut tänään nenille hyppivistä webbimainoksista.
Minulle kävi aamulla samoin msn.fi:n etusivulla (älkää kysykö miksi asiakasyritys on sen oletusaloitussivuksi jättänyt). Yrittäessäni kirjoittaa
osoitekenttään määränpäätäni päätti selain laukaista silmilleni täysruututilaisen mainoksen. Onneksi äänet oli kytketty pois, sillä siihen varmasti
olisi liittynyt joku iloinen äänimerkkikin, jotta jakamaton huomioni olisi taattu.
Mitä helvettiä näiden mainostoimistojen päässä oikein pyörii? Perinteisempään mediaan, kuten esimerkiksi kadunvarsimainontaan sovellettuna tuo strategia
vastaisi suunnilleen sitä, että mainosmies kyttäisi nurkan takana saapumistani ja esiin hypätessään hivauttaisi minua mainosplakaatilla päin näköä samalla
huutaen kurrku vääränä "Osta vakuutus!". Ja uudestaan, jos en kerralla uskoisi. Koskakohan ne keksivät potkia nivusiin? En muuten osta. En ikinä.
Lisäys: Jos kuvittelisin siitä olevan mitään hyötyä, niin keräisin vetoomuksen mokoman vakuutusyhtiön johdolle, että vaihtaisivat
verkkomarkkinointitoimistoaan. Luultavasti siinä kuitenkin kävisi niin, että jokainen listaan nimensä pistänyt joutuisi puhelin- ja sähköpostispämmien uhriksi.
Näinhän se toimii.
Laardia "vyötärölle"
Jos Marlon Brando onkin laihduttanut 50 kiloa, niin minulla on näköjään edessä vastakkainen prosessi. Flunssa on pitänyt ruhoni kaukana salilta, mutta
ruoka on maistunut. Ongelmaa ei ole lainkaan helpottanut mennyt sunnuntai-tiistai-kombo (bodycount: 4 laskiaispullaa), eikä se, että mummi päätti toimittaa
Tallinnantuliaisina täytekakun, suklaata ja maukasta, mutta sangen rasvaista savujuustoa. Kunhan terveys antaa myöten, niin vuorossa on sellainen rääkki,
että hiki pirskoaa metrien päähän ja lihaksiin koskee vielä seuraavallakin lihotuskuurilla.
Tänään oli viimeinen päivä asiakashommissa jumalan selän takana ja huomenna odottavat uudet haasteet omalla toimistolla. Toivottavasti tuleva kuukausi tuo
eteen jotain muutakin, kuin koodiorjan hommia. Kotimatkalla poikkesin Jaakon luona teellä ja noutamassa huomisen Classicin ensimmäisen elokuvan.
Keskustelumme aiheet sivusivat politiikkaa, tangoa naisvankilassa ja pidätystä julkisella paikalla seksin harjoittamisesta prostituoidun kanssa.
Tänään Angelissa ...
Juuri kun luulin, ettei Angel onnistuisi loksauttamaan leukojani pahemmin kuin edellinen jakso, niin jostain löytyy vielä
yksi pykälä, johon sen vaihdekepin saa väännettyä. Kertoisin ja analysoisin mielelläni enemmänkin, mutta ystäväpiirissä on useita ihmisiä, jotka
lopettaisivat saman tien tämän verkkopäiväkirjan lukemisen, jos ryhtyisn jakelemaan juonipaljastuksia. Niinpä tyydyn toteamaan, että Angelin neloskausi
on juuri tällä hetkellä parasta genre-kamaa, mitä jenkki-tv silmillemme suoltaa.
Paavo "Moukarimies" Lipponen
Olenko minä ainoa, joka assosioi pääministerimme vaalimainoslauseen automaattisesti 80-luvun tv-sarja-kyttään nimeltä Sledge Hammer? Asehulluun mieheen,
jonka mielestä väkivalta on ratkaisu kaikkeen? Mieheen, joka haluaa aseeseensa äänenvoimentimen paremmin konnia pelottaakseen? Niin tai näin, Lipposen
"Trust me - I know what I'm doing" yhdistyy hakukoneilla useimmiten erilaisiin listoihin kuuluisista viimeisistä sanoista.
Koululaisten internetsurfailu
Ilmaisjakelulehti Metro otsikoi etusivullaan tänään, että Helsingin koulut eivät suojaa tietokoneitaan. Oletin tietenkin, että virustorjunnasta ja
palomuureista tässä on kysymys, ja että taas on joku säästänyt, mutta ei, etusivun juttu alkaa sanoin: "Kun opettajan silmä välttää, voivat helsinkiläisten
koulujen oppilaat halutessaan surfata Internetissä minne haluavat, koska koulut eivät ole rajoittaneet Internetin käyttöä millään teknisillä apuvälineillä."
No voi hyvä tavaton. Miten päin tässä nyt pitäisi oikein olla? Eikö kukaan ajattele lapsia? Voisin sanoa tähän yhtä jos toistakin yksilön vapauksista, mutta
annan jutussa siteeratun opetusviraston tietohallintopäällikkö Jukka Kasvin hoitaa asian puolestani, sillä hän osuu asian ytimeen paljon selväsanaisemmin kuin
minä korulauseineni kykenisin: "Se on periaatekysymys. Tämä on tiedon, ei tiedon sulkemisen yhteiskunta."
42. kerta toden sanoo
Tänään vietimme Jaana-Marin kanssa kahden 42. klassikkoelokuvailtaa, keskittyen (klassikkoskaalalla) tuoreempaan Brittikauhuun. Michael Powelin, jolta
olemme aiemmin nähneet vain mestarillisen balettidraaman The Red Shoes, Elokuvaamisen ja Valokuvaamisen maanisia puolia
valottanut Peeping Tom on selkeästi saman mestarin kädestä. Kuvan hallinta on paikoitellen ilmiömäistä. Hitaasti rakentuvat
kohtaukset ovat naulitsevat paikalleen. Ainoaksi miinukseksi jäävät miespäähenkilöä ja kahta naissivuosaa lukuunottamatta vaisuiksi jäävät roolisuoritukset.
The Wicker Man puolestaan esittelee meille pienen skottilaisen saaren ja siellä pakanallisia riittejä harjoittavan
yhteisön. Tähän kylään saapuu mantereelta ylikonstaapeli tutkimaan kadonneen nuoren tytön tapausta, saarelaisten vastahakoisuudesta huolimatta. Edward
Woodward jumalaa pelkäävänä poliisina on erinomainen ja Christopher Lee yhteisöä johtavana linnanherrana juuri oikealla tavalla rationaalisen hullu. Ja jos
Alyson Hannigan Buffyssä tekisi taikoja kuten Britt Ekland hänen roolihahmokaimanaan tässä rainassa, niin Buffy olisi,
jos mahdollista, vieläkin suositumpi. (Ja minäkin voisin tilata Markukselta Willow-näytönsäästäjän.) Illan jälkimmäisen elokuvan suurimmaksi synniksi
päätyy sen yltiö-70-lukulaisuus lauluineen ja miesten frisyyreineen.
Kertakaikkiaan onnistuneita valintoja olivat molemmat elokuvat siis. Harmi, että jo perinteeksi muodostunut kuukauden ensimmäinen keskiviikko oli taas niin
kovin kiireinen päivä niin monelle.
Glitter-jalisharkat
Kuumeinen vaimoni oli päivällä törmännyt mielenkiintoiseen videoon musiikkikanavalla. Ensimmäisten kuvailujen perusteella olin jo valmis tuomitsemaan
koko jutun hourailuksi (kuten ne Estrellan perunalastut), mutta kevyt googlettaminen tuotti tuloksen. Juuri tällaiselta riemukkaalta sisällöltä jäisivät
kansakunnan toivojen nälkäiset silmät paitsi, jos päivän ensimmäisessä artikkelissa kaipaillut hakutermeihin perustuvat filtterit otettaisiin käyttöön.
Sen kummemmitta aasinsilloitta... Jonny McGovern is the Gay Pimp. Ja löytyyhän tuolta se
Soccer Practice-videokin useammassa formaatissa.
Illan elokuva
Tänään viihdytimme itseämme Alex Proyasin Dark Cityllä. Ikävä, että minulla ei ole käsillä elokuvan ilmestymisen aikaan
Helsingin yliopiston scifi-klubin (kas, jälleen kerran ikivanhat suunnittelemani web-sivut, jotka edelleen
majailevat verkossa) Marvin-lehteen kirjoittamaani arvostelua, jotta voisin vertailla miten mielipiteet ovat kehittyneet vuosien varrella. Uskoakseni kehuin
elokuvaa muilta osin paitsi Jennifer Connellyn pökkelöistä roolinsa läpikävelyä ja lopun turhaa supersankarointia. Pysyttelen edelleen arviossani. Eritoten
kuvasuunnittelu ja valaistus herättivät tällä katsomiskerralla palavan halun tehdä valokuvataidetta suurella budjetilla. Kiefer Sutherland oli taas erinomainen.
IMDb kertoo Proyasin valmistetevan seuraavaksi elokuvaversiota jo kahteen otteeseen
Outer Limitissä televisiolle (molemmissa mukana Leonard Nimoy) tehdystä Isaac Asimovin I, Robot -kirjasta. Joskin hieman
penkomalla selvitin myös, ettei tuolla elokuvalla tule olemaan paljoakaan tekemistä Asimovin kirjan kanssa. Sellaista on elämä elokuvamaassa.
Samaisessa lehtiarvostelussa taisin käsitellä myös yhden 90-luvun parhaista scifi-leffoista, eli Gattacan. Lienee aika katsoa
sekin uudelleen.
Apatiaa ja kiirettä
Koko viikonloppuna en ehtinyt tai viitsinyt kirjoittaa tätäkään, joten yritän nyt maanantaina kirjata lyhyesti ylös viikonlopun elokuviin ja valokuviin
lityvät tapahtumat tai havainnot, jottei totuus aivan kokonaan unohtuisi. Perjantaina emme viitsineet vaivautua niidenkään eteen, vaan rentouduimme Jaakon
luona viettäen iltaa yöhön asti.
Minä tiedän mitä on, skiense fiktion
Lauantaina aloitimme urakan käydä läpi kanadalais-saksalaisen scifi-ihme Lexx neljäs tuotantokausi, ja ainakin kolmen ensimmäisen
jakson perusteella edessä tulee olemaan sananmukaisesti olemaan urakka. Tähän mennessä emme vielä suunnattomasti vakuuttuneet, pikemminkin päin vastoin. Miten
ihmeessä sarja, jonka ensimmäisen kauden muodostaneet tv-elokuvat olivat yksi viihdyttävimpiä scifipläjäyksiä vuosikausiin, on onnistunut vajoamaan tällaiselle
puhtaan mielenkiinnottomuuden ja itsensä toiston tasolle. Kyllä se varmaankin silti tulee läpi katsottua, mutta mitään kiirettä sen kanssa ei tarvinne pitää.
Parempaa scifiä
Pysyn arviossani: Gattaca on yksi 90-luvun parhaista, ellei peräti paras science fiction -elokuva. Elokuvassa ei pysähdy
selittelemään, se vain ajaa eteepäin tiukkaa ja yksinkertaista, mutta silti monivivahteista ja ajatuksia herättävää juontaan. Ethan Hawke, Uma Thurman,
Jude Law ja Alan Arkin ovat kaikki rooleissaan mainioita. Elokuva ei turhaan pröystäile erikoisefekteillä vaan luo tulevaisuuden tunnelmansa pienin
yksityiskohdin. Liituraitapukuastronautit ovat paljon tyylikkäämpiä kuin miljoonan dollarin avaruuspukupellet.
... ja niitä valokuvia
Koko sunnuntai-ilta sujui rattoisasti skannaamalla Juhanan Komsomoltytön kyynel -lyhytelokuvan proomotio- ja
"kulissien takana"-kuvia. Lopputuloksena vajaat 70 kuvaa, joista parikymmentä päätynee omillekin valokuvasivuilleni, kunhan saan kuvissa esiintyviltä
tarvittavat luvat. Sitä odotellessa täytynee päivittää ne kovalevyllä roikkuvat muut valmiiksi skannatut. Jos hyvin käy, niin tällä viikolla (kirjoitan siis
edelleen maanantaiaamuna) posti toimittaa uuden salaman ja se luultavasti inspiroi kokeilemaan ja kuvaamaan.
Lexx Lexx kääntyi hieman parempaan suuntaan neljännessä jaksossaan, mutta kaukana ollaan vielä parhaista hetkistä. Toisaalta, jos
Disneylle tehdään niinkuin tässä jaksossa, se ei voi olla kokonaan paha asia. Ja tietenkin: Lexx, I order you to eat Holland
Valokuvapäivitys En ollut uskoa, että edellisestä
päivityskerrasta on jo reilut kolme kuukautta, joten taiis olla jo aikakin tehdä asialle jotain. Eilen skannaamiani
kuvia odotellessa päivitin muutaman henkilökuvan ja kolme kuvaa viime kesän toisesta Helsingin ilmaiskonsertista. Vieressä oleva Jaakon kuva
lienee yksi parhaista pitkään aikaan ottamistani, joten se ansaitsee pienen extrapuffin. Pienenä hupaisana anekdoottina mainitsen, että kuvassa
näkyvä mikrofoni oli vasemmassa kädessäni ja kamera oikeassa. Kuvan ottaminen vaati melkoista akrobatiaa.
15K
Jaahas, yön aikana tätätkin verkkopäiväkirjaa kävi pällistelemässä 15000 kävijä. Ja kuka tai mikä tuo onnekas tasalukuistaja oli? Mikä sai hänet
kiinnostumaan pienestä nurkkauksestani Internetin kainalokuopassa? Tuo verkkoritari saapui saitille valkealla ratsullaan Suomen armeijan verkosta
mil.fi ja oli aseistautunut Googlen kaikkinäkevällä voimalla ja hän etsi pieniä rintoja.
Osmo S. ja Markus D.
Piti sanomani jotain Soinivaaran kommenteista, mutta koska faktani eivät ole täysin ajan tasalla, niin jätänpä kärkkäimmän sävyn väliin. Ilmeisesti
kuitenkin Soinivaara soimii Drakea, siitä että hänen herättämänsä keskustelu on vihreille haitaksi. Eikös kuitenkin kaikesta pidä voida keskustella?
Mitä tulee itse äänestämiseeen, niin minä pyörin edelleen Draken ja
Karoliina Kaidan välillä. Ja on mielessä pari muutakin ehdokasta, mutta enköhän minä jompaan kumpaan noista edellisistä päädy. Pitäisi vain päättää,
että minkä vuoksi sitä loppujen lopuksi äänestää.
Päivän CSS-huomio
Vai niin. Mozilla ja IE käsittelevät tyylien periytymissääntöjä hieman eri tavoin. Havaitsin bugin aivan puolivahingossa. Mozilla toimii asiassa speksin
mukaisesti ja aiheutti pienen ikävän visuaalisen virheen näillä sivuilla. Asia on nyt korjattu. Olen tässä parin päivän ajan tutkinut kuumeisesti (joskaan
en hourien) tyylitiedostoja ja niiden mahdollisuuksia. Mielessäni on ollut reilummanpuoleinen päivitys sekä näille sivuille että valokuvasivuilleni. Kuvittelisin
jatkossa valokuvien osuuden korostuvan tässä verkkopäiväkirjan puolellakin. Jotenkin on sellainen hytinä, että pitäisi päästä kuvaamaan.
Tuskan parahdus
Kun on pitänyt taukoa kuntosalilla kämisessä ja on flunssan jäljiltä puolikuntoinen, niin kannattaa ottaa varovasti. Todella varovasti. Tämä menee nyt
siihen "tehkää niin, kuin minä sanon, älkää niin, kuin minä teen" -kategoriaan. Päätinpä nimittäin eilen riuhtaista, ja se kostautui. Koska
ensimmäiset liikesarjat eivät tuntuneet kulkevan laisinkaan, niin päätin maastanostokoneelle saapuessani vähentää normaalista nostomäärästäni reilusti.
En kuitenkaan tarpeeksi.
Saatuani tukevan haara-asennon kumarruin, kyykistyin ja tempaisin. Sillä hetkellä, kun liikkeen vaatima voima alkoi rasittaa jalkojen sijasta
ylävartalon lihaksia, jokin napsahti. Pistävä kipu levisi hitaasti rinakehääni ja selkääni, peittäen pian alleen koko vasemman yläkroppani. Hetkaksi
kipu hellitti, joten yritin kevyitä venyttelyitä ja muita kevyitä liikkeitä, mutta pienikin rasitus sattui, joten poistuin kotiin.
Kotiin päästyäni kipu oli sietämätöntä. Sananmukaisesti ulvoin tuskasta paitaa riisuessani, ja yskiminen poltti rintaa ja selkää kuin kuuma hitsipilli.
Pahimmillaan vasenta kättä liikuttaessa silmissä musteni. Burana 600:sta ja reilua kerrosta paikallisvaikutteista kipusalvaa sekä puolen tunnin
tuskaista paikallaan makaamista myöhemmin kipu alkoi helpottaa joten siirryimme illan viihteeseen. Fyysinen kipu ei kuitenkaan jättänyt minua koko
iltana.
Tervetuloa koodekkien ihmeelliseen maailmaan
Illan tv-sarjajaksoja varten jouduin päivittämään, poistamaan, uudelleenasentamaan ja muutenkin geneerisesti räpeltämään mediasoittimieni codeceja. Ja
mikäs onkaan sen hauskempaa, kuin huomata yhtäkkiä, että kaikki kovalevyllä olevat videotiedosto näkyvät ruudulla toistettaessa ylösalaisin. Siinä
vaiheessa koneelta poistettiin kaikki ja asennettiin vain tarpeellinen uudelleen.
Farscape on ohi
Kun sitten viimein codecit olivat kunnossa ja video pyöri ruudulla, niin oli aika jättää hyvästit Farscapelle, John
Crichtonille ja sille universumin nurkkaukselle, johon hän madoreiän kautta tupsahti. Neljä vuotta jatkunut sarja kesti loppuun saakka. Ensimmäisen
kauden alkukankeuden jälkeen saimme vuosikaudet seurata jakso toisensa jälkeen erinomaista seikkauluscifiä. joka edusti sense-of-wonder-genreä ehkäpä
paremmin kuin mikään muu tv-scifi tähän mennessä. Sarjan henkilöhahmoissa oli juuri sopivassa suhteessa ristiriitaisuutta ja yhteenkuuluvaisuuden,
jopa perheen tuntua. Hahmot olivat milenkiintoisia ja kaikkea muuta kuin yksiulotteisia. Aina silloin tällöin jonkun hahmon annettiin vajota
stereotypian suohon, mutta kirjoittajat pitivät mielessään hahmojen muutkin puolet, jotka sitten nousivat pintaan juuri silloin, kun niitä vähiten
odotti. Ja tämän erinomaisen sarjan elokaaren SciFi-channel julmasti katkaisi ennenaikaisesti. Vaikka tv-saarja ei löytänytkään uutta kotia toisilta
kanavilta, niin toivo elää, että viimeisistä ruudussa näkyvissä sanoista tulisi vielä jossain muodossa totta. To be continued...
Päivän elokuvat: Midnight Express (1978, Alan Parker) ja Kung Pow - Enter the Fist (2002, Steve Oedekerk)
Sairaslomalla
Aamulla kipu oli melkein kadonnut, mutta se aaltoili esiin sen verran ikävästi, että pääti lähteä töihin työterveyslääkärin kautta. Lääkäri totesi
pienen revähtymän ja passitti minut pariksi päiväksi kotiin. Lepo parantaa.
Kipua lievittääkseni poikkesin paluumatkalla Free Record Shopin, Anttilan ja Fantasiapelien kautta ja alentuneen vastustuskyvyn johdosta kaikista
liikkeistä tarttui jotain kotiin vietäväksi. Free Record Shopin 2 DVD:tä 25 eurolla -aleen olisi voinut halutessani upottaa toisenkin satasen, mutta
tyydyin poimimaan päältä vain kaksi levyä, joista erityisesti Kung Pow - Enter the Fist kiinnostaa vanhaa itämaisen
elokuvan ystävää suuresti.
Koskapa en pääse salille vähään aikaan on minun selvästikin korvattava se syömällä paljon ja rasvaista ruokaa. Tänään keskityin määrään, en niinkään
rasvaan. Kaksi ja puoli sataa grammaa naudan ulkofilettä humpsahteli kipulääkkeiden kanssa kurkustani kun keskityin Alan Parkerin kuvaukseen turkkilaisesta
vankilasta. Olen nähnyt Midnight Expressiä heikompia ja parempia vankilaelokuvia vuosien varrella. Brad Davis pääosassa alkoi
loistamaan vasta elokuvan loppupuolella. Onneksi elokuvassa oli myös nerokas John Hurt.
Onnistuin kuin onnistuinkin houkuttelemaan Mikin deadlinejensa parista rentoutumaan pariksi tunniksi viihdyttävän elokuvan pariin.
Kung Pow - Enter the Fist ei siis millään muotoa ollut hyvä elokuva, mutta silti hykertelimme naurusta läpi koko elokuvan. 70-luvun kungfu-leffoja
osuvasti parodioinut elokuva, jossa ohjaaja Oedekerk ja kumppanit oli digitaalisesti lisätty vuoden 1977 elokuvaan
Tiger and Crane Fist. Päälle liimaus oli osuvaa, ja käsittämättömät juonenkäänteet melkeinpä juuri sitä, mitä tämän aikakauden honkkareilta, tai
ainakin niiden englanninkielisiltä käänöksiltä olisi odottanut. Ja lehmä-kungfu - se vasta hurjaa onkin.
Päivän elokuvat: Once Were Warriors (1994, Lee Tamahori) ja Kuutamolla (2002, Aku Louhimies)
Sairaslomalla
Sairaslomani toinen päivä osui onnistuneesti Jaana-Marin syntymäpäivälle, mikä tietenkin antoi minulle oivan tilaisuuden piipahtaa keskellä päivää hänen
työpaikallaan piristämässä päivää pitkävartisella ruusulla. Iltapäivällä piipahdimme sitten lupaukseni mukaisesti hieman kiertelemässä korukaupoissa. Ja
vaikka Jaana-Marin haukansilmät iskivätkin ensimmäisenä raivotautisen harakan lailla reilun 2000 euron timanttikorvakoruihin, niin hän tyytyi kiltisti
lupaukseen niistä sitten joskus 10. tai 20. hääpäivän tienoilla. Tänään tyydyimme hyvin elegantteihin hopeakorvakoruihin.
Tavattoman hyvä elokuva
Päivällä viihdytin itseäni jostain syystä tähän asti näkemättömällä Once Were Warriorsilla, joka oli ohjaaja Tamahorin ja
miespääosa Temuera Morrisonin lippu koko maailman tietoisuuteen. Elokuvassa maorit ryyppäävät ja tappelevat kuin suomalaiset, jopa pahemmin. Elämä köyhyydessä
on kurjaa, muttei viinan ja väkivallan ansiosta ainakaan tylsää. Naispääosassa Rena Owen tekee vahvan roolin rohkeutensa ja voimansa keräävänä vaimona,
mutta elokuvan todellinen tähti on Temuera Morrison, joka on itse paholainen, niin seksuaalisessa vetovoimassa kuin äkkipikaisessa vihassaankin. Morrisonin
Jake etsii tietä ulos asemastaan, muttei mahda mitään luonnolleen. Kova mies on kierteessään avuton.
Viihdyttävää suomielokuvaa Kuutamolla olikin sitten leppoisampi, muttei silti missään määrin letkeä elokuva. Sitä samaa nuorten kaupunkilaisten
elämäntuskaa, kuin muutkin tämän genren viime aikojen suuret suomalaiset. Pinnat kotiin hyville näyttelijöille ja sille, että päähenkilö oli elokuvahullu.
Viihdyimme maniosti, mutta ei elokuva suurempia huokailuja herättänyt, paitsi niissä muutamassa omaa elämää sivuavassa kohtauksessa.
Pain 2.0 - Less but more localized
Heräsin aamulla reippaasti ennen kahdeksaa lähteäkseni töihin, mutta jo istumaan noustessani tiesin ettei siitä tulisi mitään vähään aikaan, Eilen jo
hellittaänyt kipu oli palannut. Lääkettä naamariin ja takaisin sänkyyn. Parin tunnin lisäunien jälkeen olo alkoi tuntua jo siltä, että tänään voisi jotain
palkkansa eteen tehdäkin. Se hyvä puoli tässä oli, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna sain pitää aurinkolaseja työmatkalla. Paistattelua.
Vaitiolovelvollisuus - bussissa
Tämän päivän bussi-ihme oli lukion äidinkielen opettaja, joka keskusteli kovaäänisesti kännykän välityksellä bussissa tulevista kirjoituksista. En kuunnellut
koko keskustelua, mikä kyllä vaati erikseen keskittymistä. Jossain vaiheessa kuitenkin oli pakko kuulla sana jos toinenkin ja pudistella päätään. Tämä
kansankynttilä nimittäin ryhtyi keskustelemaan erään oppilaansa ongelmista laittamatta opettajanääneensä minkäänlaista sordiinoa ja totesi, ettei hän sille
ja sille ihmiselle näistä voi puhua, kun hänellä on asian suhteen vaitiolovelvollisuus, ja jatkaa sitten yhtä äänekkäästi asian puimista täpötäydessä
bussissa käyttäen oppilaan (etu)nimeä.
Uusia levyjä tulossa
Melkein unohdin: Herzeleid.comin mukaan Rammstein on aloittanut uuden levyn työstämisen. Toisaalla saksan
metallijättiläiset remiksaavat Marilyn Mansonia.
Ja jottei nyt aivan pelkäksi metallin mättämiseksi menisi, niin myös "Weird Al" Yankovic on taas sudiossa.
Sarjakuvia
Pitänee seurata pienempien sarjakuvakustantamojen julkaisulistoja tarkemmin. Kävin Fantsussa noutamassa uuden The Incal
-albumin, ja päädyin hämmästelemään hyllyssä istuvaa kahdeksatta Bone-kokoomaa. Lahjoin itsenäni molemmilla. Minäkin täytin
siis vuoden päälle kriisirajan, ja nyt olemme taas vaimoni kanssa samanikäisiä.
Päivän elokuvat: The Terminator (1984, James Cameron) ja Terminator 2 - Judgement Day (1992, James Cameron)
Terminaattoripäivä
Tänään sitten röhnötimme sohvalla ja katsoimme lähes peräjälkeen James Cameronin Terminaattorielokuvat, joista kakkosesta sen erikoisversiosta vielä
muutamalla minuutilla pidennetyn version. Näistä elokuvista on oikeasti aika vähän sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu, sen verran mainiosti
ne ovat populaarikulttuuriimme sulautuneet. Peräkkäin katsottuna elokuvissa korostuu niiden muodostama kokonaisuus. Suhtaudun tekeillä olevaan kolmanteen
osaan pelokkaasti.
Kansalaisvelvollisuus...
... tuli suoritettua. Puolen tunnin päästä voi toisella silmällä alkaa seurailemaan tilanteen kehitystä. Vaalivalvojaisohjelmat ovat tilastofriikille
mielenkiintoista seurattavaa. Peukkuja pidetään ainakin kolmen ehdokkaan puolesta.
Sarjakuvia
Paitsi ostin, niin jossain välissä viikonloppuna sain myös luettua sarjakuvaa useamman albumin verran. Azzarellon ja Risson
100 Bullets - The Counterfifth Detective jäi hieman junnaamaan edeltävän albumin juonenkäänteiden jälkeen. Azzarello kirjoittaa uskomattoman
hienoja kohtauksia, mutta kokonaisjuoni jättää toivomisen varaa. Edelisessä albumissa ilmestyneen
Idol Chatter-tarinan voi lukea verkossa.
Jeff Smithin Bone - Treasure Hunters toisti myös jonkin verran vanhaa kaavaa, mutta onnistui silti viihdyttämään suuresti.
Pienten bone-olentojen suurena seikkailuna alkanut sarjakuva on vuosien varrella noussut eepiset mittakaavat saavuttavaksi hyvän ja pahan taisteluksi,
joka on eittämättä eräs parhaita fantasiatuotoksia missään mediassa tällä hetkellä.
Alexandro Jodorowsky jaksaa viehättää tarinankertojana. Metabarons on parasta avaruusoopperaa, jota olen lukenut vuosiiin,
ja samaan universumiin sijoittuva The Incal alkaa kasvaa myös suurempiin sfääreihin. Toinen Incal-albumi oli vähintään yhtä
riemastuttava kuin ensimmäinenkin, ja jos oikein ymmärsin, niin seuraavasta albumista eteenpäin saamme nauttia classisesta Incalista Moebiuksen piirtämänä.
Tuskin maltan odottaa.
Kansakunnan alennustila
Tervetuloa agraariyhteiskuntaan. Perussuomalaiset hallitukseen! Tony Halme sisäministeriksi!
Jos näistäkin vaaleista pitää jotain hyvää löytää, niin Jyrki Kasvin läpimeno lämmittää minunkin mieltäni. Ja vihreillä on nyt enemmän edustajia kuin
edellisellä nelivuotiskaudella. Kolme paikkaa enemmän on kolme paikkaa enemmän.
Maailman alennustila
George W:n retoriikkaa: tänään jokaisen kansakunnan on osoitettava sitoumuksensa rauhaan antamalla lupa sotaan.
80-luvun paras länkkäri
1980-luvulla Western-elokuva eli matalasuhdannetta. Hyviä länkkäreitä ei nouse mieleen kuin kaksi: Eastwoodin Pale Rider
ja Kasdanin Silverado, joka on aina kuulunut omiin suosikkeihini lajityypissään. Juoni ja maailmankuvaus on perinteisille
westerneille uskollinen ja kaksi vuotta aiemmin nerokkaan ensemble-elokuvan The Big Chill ohjannut Kasdan on saanut mukaan
erinomaisen joukon näyttelijöitä. Kevin Kline, Scott Glenn, Danny Glover ja Kevin Costner pääosissa tekevät hienot suoritukset, joista eritoten Klinen
työskentely ansaitsee ylistyksen sanoja. Sivuosiin on haalittu vahvoja näyttelijöitä: John Cleese, Brian Dennehy, Linda Hunt, Jeff Goldblum, Jeff Fahey
ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt Rosanna Arquette. Palaset lokshtelevat paikoilleen juuri oikeaan tahtiin. Elokuvassa ei sinänsä ole mitään
elämää suurempaa (paitsi ehkä pari Klinen ja Linda Huntin välistä kohtausta), mutta täydellisen viihdyttävä se on.
80-luvulla hyviä elokuvia tahkonnut ja sittemmin vähemmälle huomiolle jäänyt Kasdan palaa näinä päivinä tietoisuuteemme kun hänen uusin elokuvansa,
Stephen Kingin romaaniin pohjaava, Dreamcatcher saa ensi-iltansa perjantaina jenkeissä.
Eurooppalainen elokuva
Leikin tässä aiemmin aamulla ajatuksella, että nyt kun USA on haistattanut pitkät kansainväliselle laille ja kävellyt hanhenmarssia YK:n ylitse, niin
entäpä, jos EU Ranskan vetämänä asettaisikin talouspakotteita (tai todellisena ajatusleikkinä: täydellisen kauppasaarron) Amerikan Yhdysvaltoja vastaan,
niin mitä jäisin Amerikasta kaipaamaan. Vastaus oli hyvin yksinkertainen, populaarikulttuuria. Elokuvia, tv-sarjoja, sarjakuvia, musiikkia. Olettaen, että
britit tähän suostuisivat ja että USA ei valvoisi etujaan pommittamalla Ranskaa, niin millainen olisi EU:n sisäinen populaarikulttuuritarjonta ilman USA:n
markkinavoimien kaiken ylijyräävää vaikutusta?
Tyydyn pohtimaan elokuvia. Euroopassa tehdään varmasti kokonaisuutena vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin todella laadukasta elokuvaa, kuin jenkeissä.
Amerikkalaisen elokuvan ylitarjonta perustuu paljolti heidän ylivertaiseen markkinointikoneistoonsa. Luultavasti esityssopimuksia tehdään useamman elokuvan
paketeissa, jotta ne kehnommatkin elokuvat pääsevät edes muutaman kopion voimalla saastuttamaan uteliaita mieliä. Entäpä jos nämä jenkkiläiset kohelluskomediat
ja stiivensiigalit pyyhittäisiin ohjelmistosta? Mikä täyttäisi tyhjiksi jääneet valkokankaat? Mitä projisoitaisiin nuorisomme mieliin (lähden olettamuksesta,
että nuoriso kuluttaa eniten elokuvia ja, että elokuvamaku kehittyy iän myötä)?
Syntyisikö Eurooppaan korkeakulttuurin kehto? Valikoituisiko EU:n sisältä esitykseen jokaisen maan valiot? Saisimmeko nauttia laatudraamasta ja hersyvästä
huumorista viikko toisensa jälkeen? Luultavasti jokaisen maan oma tuotanto korostuisi huomattavasti ohjelmistossa. Mutta amerikkalaisen junttiviihteen korvaisi
melko varmasti jonkin toisen maan junttiviihde. Ranskassa tehdään varmasti omat kohelluskomediansa, samoin Saksassa. Kuka tietää millainen tolvanoitten
kavalkadi silmiemme etten marssisi? Entä jos Aki Kaurismäen sijasta suomalaisen elokuvan suurin nimi oliskin Uuno Turhapuro?
Vaikka tällainen ajatusleikki tuskin koskaan toteutuu, niin mielestäni olisi vain tervettä, jos jokainen meistä aina silloin tällöin viettäisi
jenkkielokuvattoman kuukauden ja keskittyisi eurooppalaiseen, aasialaiseen (älkää toki unohtako Japania, Koreaa, Hong Kongia ja muita) ja vaikkapa
etelä-amerikkalaiseen elokuvaan, yrittäen silti katsoa yhtä paljon elokuvia kuin normaalisti. Omalla kohdallani katsotuista elokuvista amerikkalaisia on
edelleen noin 70-80%, ja toisaalta esimerkiksi perinteinen ranskalainen hidas kerronta nostaa niskakarvani puolustusasentoon, mutta silti koen itseni
onnekkaaksi, kun käteni eivät nouse automaattisesti pystyyn jos elokuvan alkuperämaa on Thaimaa, Bosnia-Herzegovina tai Afganistan.
XHTML 2.0
Vietin työpäiväni tutustuen tarkemmin (sitten joskus) tulevaan XHTML 2.0 standardiin, mobiilien päätelaiteiden monimuotisuuteen ja vaikka mihin
mielenkiintoiseen. Tämä inspiroi minua niin, että kotiin päästyäni oli aivan pakko jatkaa "töitä", tällä kertaa tämän verkkopäiväkirjan kehittämistä.
Tulokset näkyvät sitten kun näkyvät. Aivan niin pitkälle kuin Sjoerd Visscher, joka on kikkailemalla saanut aikaiseksi
toimivan XHTML 2.0 -sivun, en kuitenkaan mene.
Odottavan aika on pitkä
On se kummallista, että kun odottaa postista saapuvaksi kauan kaivattuja kirjoja ja kameratarvikkeita, niin yhden vaivaisen dvd:n postiluukusta kolahtaminen
ei kummemmin hätkäytä. Tänään saapui kuitenkin tulevan Richard Lester -minifestivaalin ensimmäinen elokuva.
Kirjoja
Osa odotuksesta päättyi tänään, kun posti oli toimittanut kaksi suurta pakettia Amazoneista. Toisen comista ja toisen co.uk:sta. Paketissa oli kirjoja niin
Jaana-Marille (Tokion katumuotia ja semmoista) kuin minullekin. Toisessa paketissa oli siis vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi saamani
Adobe Photoshop 7.0 for Photographers, neljä ja puolisataasivuinen järkäle kuvankäsittelyn opiskeluun nimenomaan valokuvaajan
näkövinkkelistä. On värienhallintaa, kuvan korjailua, erilaisten filmi- ja filtteriefektien jäljittelyä digitaalisesti, ja vaikka mitä. Ehdin lukea vasta
sisällysluettolon ja siinäkin oli sen verran sulattelemista, että tämän kirjan parissa vierähtää vielä toinenkin tovi. Se, että toisessa Amazon-paketissa
oli kauan kaipaamani laajakangaskuvainen ja tekstitetty versio Kenneth Branaghin Much Ado About Nothingista, ehkäpä kaikkien
aikojen suosikki Shakespeare-filmatisoinnistani, tuntuu juuri nyt toisarvoiselta.
It's all in the mind
Päivän elokuva, The Beatlesin tähdittämä Yellow Submarine, on taidetta, jota ei selvin päin ole visioitu. Elokuvan kirjoittajat,
animaattoreista puhumattakaan, ovat olleet melkoisessa pöllyssä, mutta tämän elokuvan kohdalla se on kaikki vain plussaa. Elokuvan 90 minuuttia täyttyvät
hienoista kappaleista, jotka on nivottu toisiinsa psykedeeliseksi maailmanvalloitustarinaksi. Ah, kunpa tämänkin hetken kuumin kriisi ratkeaisi sanoilla
"All You Need Is Love".
Lakitermejä
En ole lakimies, enkä äidinkielen opettaja, mutta silti olen viimeaikoina tarttunut useammin ja useaamin sanojen "syytetty", "kantaja" ja "vastaaja"
väärinkäyttöön lehdistössä, tai tarkemmin ilmaistuna kahden viimeisen lähes täydelliseen puuttumiseen. Oli kyseessä siviilikanne tai valtion edustajan
ajama syytös, niin lehtien mukaan joku on aina "asetettu syytteeseen". Viimeksi tänään luin jostain lehdestä, että G. Bush sr. olisi asetettu Belgiassa
syytteeseen ja sydän pompahti jo riemusta, mutta tarkemmin juttua tutkimalla selvisi, että muutama irakilaisperhe oli haastanut joukon Yhdysvaltain
johtajia oikeuteen Belgiassa.
Inspiraatiota
Uuden ranskalaisen Photo-lehden teemana on viime vuonna kuollut mestarikuvaaja Herb Ritts (katsokaa vaikka
Boston Museum of Fine Arts:in Ritts-näyttely. Lehdessä on yli 50 sivua Rittsin kuvia, jotka pistävät
oman kuvaajan mieleni pohtimaan. Parhaissa kuvissa hienointa ei niinkään ole täydellinen tekniikan hallinta ja esteettisen sommittelun taju. Jos se riittäisi,
niin meillä olisi miljoona mestaria. Parhainta kuvissa on oivallus ja kuvan kohteen erityispiirteiden täydellinen ymmärtäminen ja niiden korostaminen.
Invaasio
Sota on alkanut. Amerikka voittaa sodan. Minkä ihmeen sodan? Amerikka ja Britannia ovat aloittaneet Irakin-valtauksensa, johon liittyy Irakilaisten sotilaiden,
poliitikkojen ja siviilien teurastus. Eilisen, sodan toisen päivän yksi tärkeimmistä uutisista oli, että Irak on ampunut Kuwaitin puolella olevia
Amerikkalaisjoukkoja vastaan muutamia ohjuksia. Hyvä tavaton - nehän ampuvat takaisin!.
Odotettavissa on myös korkeimman tason tiedotustilaisuuksia menehtyneitten liittouman sotilaitten kohtaloista. Tämäkin kertoo "sodan" luonteesta ja sen suhteesta
nykymediaan. Ajatelkaapa vaikka, jos Yhdysvaltain puolustusministeri olisi pitänyt tiedotustilaisuuden joka kerran kun amerikkalainen kuoli toisessa maailmansodassa
tai Vietnamin sodassa - tai, että valtakunnallinen 24h-uutiskanava (jollaisia ei tainut vielä olla - CNN on pyörinyt vasta 80-luvun alusta) olisi Vietnamin sodan
aikana esittänyt jatkuvalla syötöllä kaikkien kuolleiden amerikkalaissotilaiden kuvia ja perheiden haastatteluita. Tässä "sodassa" ei moisesta ole huolta, sillä
amerikkalaisia kuolee lähinnä vahingossa tai onnettomuuksissa omaa huolimattomuuttaan. Niistä harvoista kuolleista voi siten tehdä kansallisia sankareita ja
moraalin kohottajia.
Ei liene epäilystäkään, etteikö tässä olisi perinteiseelä mustavalko-asteikolla kyseessä paha-vastaan-paha-tilanne. Ei myöskään ole pienintäkään epäilystä, etteikö
Saddam olisi näistä kahdesta pahasta se suurempi perkele. Sota ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Ei ennen kuin kansainvälinen yhteisö on yhdessä todennut kaikki muut
keinot loppuun käytetyiksi. Sodassa siviilit kärsivät aina turhaan. Liitouman kenraali Tommy Franks on todennut "Me emme laske ruumiita."Iraq Body Count laskee. Siviiliuhreja.
Hevosurheilua
Lauantai-iltapäivän kulinaristinen huippuhetki koettiin, kun Hakaniemen Maxista sai kovin murean näköistä hevosen sisäfilettä. Herkkusuina Jaana-Mari ja
minä tietenkin tartuimme pollea ohjaksista ja pistimme kärryyn pihvin jos toisenkin. Kotiin päästyämme pihvit päätyivät lautaselle, kyytipoikinaan
perunapalleroisia ja kermaista vihannesaurajuustomuhennosta. Ruoan seuraksi päätimme katsella uusimman Angelin, mutta sitä
ennen olimme pakotettuja katsomaan hetken kakkosen meille tarjoamaa esteratsastusta.
Jaa se angel? Oikein hyvä. On ilo huomata, että vaikka Buffyversen sarjat pyörivätkin jenkeissä eri kanavilla, niin satunnaiset juonen risteymät ja
näyttelijöiden vierailut sarjojen välillä ovat mahdollisia. Sarjojen tähän astinen irrallisuus toisistaan, sen jälkeen kun Buffy siirtyi UPN:lle, olikin
jo alkanut olemaan vaarna Buffylandian sydämessä.
Tule illalla, tule ...
Illalla piipahdimme vielä Leenan syntymäpäivillä ja kastelemassa sangen janoisia kukkia. Loppuyö kuluikin sitten kameran kanssa läträtessä.
"You don't need to be the best - you just have to want it more than others."
Ylläolevan lauseen oli Tuomas valinnut motivaattoriksi uusimpaan kuntosaliohjelmaani. Ja vaikka otinkin tällä kertaa, pitkän tauon ja edelliskerran
loukkaantumisen vuoksi, kovin rauhallisesti, niin nyt harjoitukset tuntuivat juuri oikeissa paikoissa ja salilta kotiin kävellessä olo oli suorastaan
voimallinen.
"The whole world had been waited this movie"
Näin julisti puolestaan Thai-elokuva Jan Daran dvd-kotelo, joten pakkohan se olisi olla hyvä - tai ainakin sisältää
kammottavia virheitä tekstityksessään. Elokuva sisälsikin yhden vertaistaan hakevan eroottisen kohtauksen, ja muutenkin varsin runsaasti paljasta pintaa,
joka ei kaakkoisaasialaisissa elokuvissa ole kovin yleistä, joten ymmärrän hyvin kuinka tämä katkera sukutarina on maailman sillä kolkalla noussut
yleisönsuosikiksi. Valitettavasti paljas pinta ja kuin suoraan kauniista ja rohkeista varastetut juonikuviot eivät riittäneet meille. Kuvaus oli kyllä
kaunista ja 30-luvun tunnelma välittyi kotikatsomonkin puolelle. Juoni ja näyttelijät olivat kuitenkin sen verran heikkoja, että tämä elokuvakokemus jäi
miinuksen puolelle. Inspiroiva se sentään oli.
Xevivor Lexxin neljäs kausi teki selvän suunnanmuutoksen varsin hupaisalla Survivor-parodialla. Kyllähän
tätä nyt jo mielummin katselee, kuin ottaa liukastamattomia porkkanan muotoisia muukaisluotaimia rektumiinsa.
Tekniikka vihaa minua, osa n
Miksi juuri sen osan koneistosta pitää jumittaa juuri siloin kuin sitä kipeimmin tarvitsee? Eilen illalla kun minun piti siirtää jokseenkin oleellisia
kuvia sähköpostin ylitse, niin eiköhän se Welhon mailiserveri ala potkimaan minua nivusiin. Voitte uskoa, että ärräpäät lensivät, kun yritin minuutin välein
saada ohjelmistoa keskustelemaan serverin kanssa, vaikka hyvin pian kävi ilmi, ettei mokoma palvelin ole laisinkaan juttutuulella. Samalla tuli moneen
otteeseen tarkistettua, että kuvat lähtivät oikeaan osoitteeseen. Lopulta oli pakko antaa periksi ja painua vihaisena nukkumaan - olotilassa, jota haluaisin
välttää viimeiseen.
Amerikkalaiset ja Britit ilmeisesti uskoivat ennen sotaa johtajiensa propagandan helposta operaatiosta liian hyvin, sillä nyt kun omalla puolella on alkanut
syntyä tappioita, niin moraali ja sontainto on laskemaan päin. Herätkää pahvit! Sodassa kuolee ihmisiä. Molemmilla puolilla. Ilmeisesti ihmiset ovat
kuvitelleet, että kaikki irakilaiset sotilaat oikeasti laskevat aseensa valloittajien jalkojen juureen ja tervehtivät heitä vapauttajina.
Liittouman joukot ovat kärsineet miestappioita vähintään yhtä paljon onnettomuuksissa ja omien tulituksessa, kuin varsinaisissa sotilastoimissa. Toisaalta ajatellen:
jos laitetaan parisataatuhatta hampaisiin asti aseistautunutta amerikkalaista tiiviiseen rypelmään, niin olisi pikemminkin ihme, jos vahinkoja ei sattuisi.
Vaikka liittouman joukot etenevätkin "nopeasti ja dramaattisesti" kohti Bagdadia ja saattavat hyvinkin virallisesti valllata sen suhteelisen lyhyessä ajasssa, niin
sitten on edessä vasta sodan vaikein vaihe: uuden hallinnon perustaminen ja sen ylläpitäminen. Amerikkalaiset saattavat hyvin pian havaita, että miehittäjän elämä
ei ole herkkua. Rauhaa valvovat joukot saavat pitää silmät selässään, kun jokainen kadulla vastaan kävelevä irakilainen on potentiaalinen aseistettu vapaustaistelija,
joka haluaa leikata "rauhanturvaajan" kurkun. Kauankohan kestää, ennen kuin miehittäjien paranoia nousee sille tasolle, että siviiliuhreja alkaa syntyä Israelin
mittakaavassa?
Mitä tahansa tapahtuukin, niin en missään tapauksessa usko, että amrerikkalaiset rivisotilaat tai kotijoukot ovat varautuneet siihen vastarintaan, jonka
"vapautusarmeija" tulee kohtaamaan sen jälkeen, kun sota on virallisesti ohi.
Komsomoltytön kyynel - The Official Site
Olenpas taas ollut kuviosta ulkona. Juhana on saattanut Komsomoltytön kyynel -promootiosivunsa
julkisiksi jo aikaa sitten. Eiköhän minunkin liene pian aika lisätä omat valintani ottamistani kuvista omille valokuvasivuilleni.
Korean komediaa
Jaakko toi meille Koreasta syntymäpäivälahjaksi elokuvan Attack the Gas Station!, jonka olin julistanut oman vuotensa Rakkautta ja
Anarkiaa -festareiden viralliseksi "mitä vittua?"-elokuvaksi. Elokuva on pintapuolelta hulvaton komedia neljästä nuoresta miehestä, jotka päättävät ryöstää
bensa-aseman - toistamiseen. Nyt toisella katsomiskerralla kun hämmästystekijä on poistunut kuviosta, jäljelle jää sujuvasti rullaava komedia sympaattisine
näyttelijöineen, tyylikkäine kuvauksineen ja kieltämättä edelleen hämmentävine kulttuurikuvauksineen. Esimerkiksi korealainen tapa seisottaa ihmisiä rangaistuksena
jalkojen ja pään varassa, kädet selän takana, on mielenkiintoinen. Elokuvasta myös paistaa läpi, kuinka sodan varjossa eläneitten sukupolvien vaatima ehdoton kuri,
perheen kunnian, ja kaikkien vanhempien kunnioitus niin sanotusti rassaa nuorisoa.
Rauhallinen koti-ilta
Minun vaimossani ei ole huonoja puolia. Jos minun pitäisi etsimällä etsiä jokin minua nyppivä ominaisuus, niin kesken elokuvan katselun nukahtaminen voisi olla
sellainen. Niinpä Jaana-Mari katseli tänään Attack the Gas Station!in jälkimmäisen tunnin ja minä keskityin näiden sivujen seuraavan
evoluution viilaamiseen. Kuvankäsittelyäkin ehdimme harrastamaan yhdessä. Tästä illasta ei siis lauleta sankarilauluja vuosien päästä, mutta kirjaamisen arvoinen
se silti oli.
Globaalit markkinat ja hintavertailu
Suomalaisten valintamyymälöiden korkeisiin cd-levy-hintoihin kyllästyneenä otan enemmän kuin riemulla vastaan CD WOW!:n
webbikaupan, josta löytyy lähes kaikki isommat hittijulkaisut hintaan £8,99 eli alle €13,50, kotiinkannettuna, ilman postikuluja. Jos kauppa toimii hyvin, niin
levy on kotona alle viikossa. Ensimmäisenä koetilauksena täytyy varmaan tilata tuo Meat Loafin uusi levy, jonka julkaisupäivän huomaan hämmennyksekseni siirtyneen
toukokuun alkuun. Eilen sitä vielä lupailtiin kuluvan kuun viimeiseksi päiväksi.
Asetetaan asia kuitenkin näin: jos teille annettaisiin valinta kahden levypinon välillä, joissa toisessa olisi kaksi levyä, jotka molemmat tahtoisitte ja toisessa
ne samat kaksi levyä ja kolmaskin himoitsemanne julkaisu, niin kumman valitsisitte? Hinta olisi sama. Sitä isompaa pinoa joutuisitte tietenkin odottamaan sen viitisen
päivää, ja siinä ei suomalaisia levyjä olisi. Mutta noin muuten?
Kansainväliset hintavertailusaitit ovat melko mielenkiintoisia ja hyödyllisiä kapistuksia. Hintaerot tuotteiden hinnoissa EU:n sisällä ovat joskus hämmentävän
suuria ja toisinaan myös jenkit yllättävät edukkuudellaan. Olen silmäillyt kuola poskipielestä vuotaen Canonin uutta 10D digijärkkäriä, johon minulla tuskin on
varaa aivan lähiaikoina, eri verkkokaupoissa ja järkyttynyt erojen suuruudesta.
Suomessa kameran hinta on ymmärtääkseni jotakuinkin 2500 euroa, ehkä himpun alle. Saksalainen Idealo.de-hintavertailu antaa
saman kameran hinnaksi piirun verran alle 2000 euroa ja Ameriikan ihmemaasta laitteen saisi Googlen Froogle-hintavertailun
mukaan 1500 dollarilla eli melko tarkkaan 1400 eurolla. Viimeiseen tulevat tietenkin päälle postikulut ja asianmukaiset tullit ja alvit, mutta silti hinta jää
alle 1800 euron. Eroa Suomen hintaan tulee siis 700 euroa. Mitä te tekisitte 700 eurolla? (Takuut ja muut sellaiset täytyisi tietenkin selvittää, mutta ainakin
Saksasta hankitussa kamerassa on voimassa Canonin EU:n-laajuinen takuu, joka antaa huollattaa laitteen takuutyönä lähimmällä maahantuojalla, eli Suomessa.)
Illalla...
Illalla kävimme mummilassa jäätelöllä. Minä tappelin javascriptin kanssa.
Päivän elokuva: Lucía yel Sexo (2001, Julio Medem)
Imeldaaaaah!
Luettuani Mindyn eilisen merkinnän, olen entistä vakuuttuneenpi
sukulaissieluisuudesta vaimoni kanssa. Jaana-Marikin valitteli tässä juuri, ettei ole ostanut koko viikkona uusia kenkiä, joten ilmankos olo on hieman kireä.
Tosin Mindy 28 kenkäparillaan on aloittelija Jaana-Marin rinnalla, joka ei ole vielä laskenut ja arkistoinut kenkiään, mutta hyvin varovainen arvio liikkuu
jossain seitsemänkymmenen parin paikkeilla. ja Siihen ei ole laskettu niitä kymmeniä lennkitossuja ja tennareita. Mietimmekin eilen, josko Jaana-Marin
kengille pitäisi perustaa oma webbisivunsa.
Koloja kelluvalla saarella
Illan elokuvamme, Lucía y el Sexo, oli juuri sitä mitä lupasikin, eli draamaa ja erotiikkaa Espanjalaisittain. Elokuva oli
paikoin hyvin eroottinen ja erinomaisesti kuvattu, mutta toisin paikoin taas jäi junnaamaan omaan hitauteensa. Jotenkin tuntui, että ohjaaja yritti
tasapainottaa erotiikan määrää "jollain vakavammalla". Elokuvan juonipuoli sinällään oli kunnossa ja tarinan monikerroksisuus oli hallittu eriomaisesti.
Naistähdet Paz Vega ja Najwa Nimri ovat rooleissaan täydellisiä ja on vain ajan kysymys, koska he breikkaavat kansainvälisesti aivan kuten Penelope Cruz
ennen heitä. Nimrihän olikin Cruzin kanssa Amenábarin Abre los ojosissa.
Linssikissoja
Lauantai-päivä meni lähinnä nukkuessa ja Suvin kissoja valokuvatessa. Voitte uskoa, että yhdeksän kissaa, joista osa pakenee kameraa peloissaan ja osa on
puolestaan työntämässä nemäänsä koko ajan linssin eteen, koska se on niin mielenkiintoinen, välittämättä siitä, että taustalla sisarus tai emo yrittää
poseerata parhaansa mukaan, osaavat pistää pystyyn melkoisen shown. Kissat pomppivat lelujen perässä ja köllivät auringossa - Jaana-Mari, Suvi ja minä
laulatimme kameroita reilun kolmensadan kuvan edestä. Kunhan filmit saa kehityksestä ensi viikon lopulla (digit on jo tietenkin tallessa), niin kuvien
parhaimmistoa voi odottaa sekä minun että vaimoni valokuvasivuille.
Voipumus ja kuvankäsittelytaidetta
Iltapäivän urheilusuorituksen ja sen jälkeen nautitun, hyvin ansaitun, jalan pituisen Subin jälkeen väsymys iski täydellisesti ja olin nukahtaa
Lexxin ääreen ja sen jälkeen virta katkesi muutamaksi tunniksi kuin napista vääntämällä.
Myöhemmin herättyäni löysin uudelleen Worth 1000 -kuvankäsittelyfoorumin, jossa taitavat kuvankäsittelijät
kilpailevat eri aihepiirien parissa ja tulokset ovat useimmiten hykerryttäviä. Onhan noita muitakin,
Something Awfulin Photoshop Phriday tulee ensimmäisenä mieleen.
Sota
Luulenpa, että sotaa päätoimisesti bloggaavilla tulee olemaan pitkä urakka edessään.
Kiirettä pitää
Alkaneesta viikosta on tulossa vapaa-ajan osalta hektinen. Joka illalle tuntuu löytyvän tekemistä liiankin kanssa. Tänään oli vuorossa
avajaiset Kulttuurien museolla, kun Taiteilijan Aasia - Tero
Kiiskisen kokoelma avattiin yleisölle. Esineet ja kulttuurit niiden takana olivat mielenkiintoisia, kuten tavallista, mutta tällä kertaa
oltiin esillepanossa menty metsään. Kiiskisen kokoelmassa vaikuttavinta on sen laajuus ja esineitten monimuotoisuus. Mies ei ollut keskittynyt
mihinkään erityiseen. Rinta rinnan keräilykohteina olivat indonesialaisten Dani-miesten kurpitsankuoriset peniskotelot ja rikshan kumiset roiskeläpät
Bangladeshista. Niinpä tuntui vähän pöhköltä, että esineet oli lokeroitu alueittain pieniin koppeihin. MInä olisin käyttänyt suurta tilaa, ja hurmannut
katselijan ylitsevyöryvällä esineiden paljoudella.
Vararavintoa
Näyttelyn jälkeen olimme niin poikki (Jaana-Mari aloitti tänään uudessa toimipisteessä ja minua väsytti muuten vain), että aiottu salikeikka jäi
sittenkin väliin. Sinänäs harmi, sillä ennen torstaita ei tule olemaan aikaa kuntoilulle. Niinpä korvasimme urheilun kasvattamalla vatsalihaksiamme
television ääressä. Koskapa vappuna tulee vuoden päivät laihdutuskuurejamme täyteen, niin päätimme pitää huhtikuun normaalia tiukemmalla linjalla, ikään
kuin loppurutistuksena. Lupasimme itsellemme normaalin pääsiäisen ja vappuaaton, sekä nautinnollisen Classic-illan. Muuten pidättäydymme ylimääräisistä
herkuista ja käymme - oikeasti käymme - siellä salilla useammin. Ennen viimeistä kiriä oli pidettävä huoli, että on jotain mistä pudottaa, joten
katsellessamme uusimmat Buffyn ja Angelin, nautimme hirvittävät läjät vapausperunoita ja
irtokaramelleja. Hei, kuka voisi vastustaa irtsikkakaupan "Kaikki -50%"-loppuunmyyntiä?
;)