Päivän elokuvat: Inugami (2001, Masato Harada) ja Totsunyuseyo! Asama sanso jiken
(The Choice of Hercules, 2002, Masato Harada)
Tänään metsästimme paistinpannua. Melko lyhyen harkinnan jälkeen päädyimme hävyttömän hintaiseen, mutta toivottavasti pitkäikäiseen ranskalaiseen
Le Creuset -valurautapannuun. Pannun pääfunktio on pihvinpaistossa, joten valurauta oli ainoa oikea vaihtoehto. Muihin tarkoituksiin löytyy pinnoitetut
matala ja wokkipannu. Pannu oli joululahja Jaana-Marin vanhemmilta. Suuret kiitokset siihen suuntaan.
Ja pitihän sitä pannua kokeilla. 800 grammaa pihvisonnin ulkofilettä ja kutsu Mikille atrioimaan ja elokuvoimaan kanssamme. Mikki sentään ymmärtää hyvän
päälle. Ja hyvää todella olivat niin pihvit kuin illan elokuvatkin. En sano, että ensimmäiset omalla valurautapannulla paistetut pihvit olisivat olleet
parhaat koskaan tekemäni, mutta lähelle päästiin. Lihan jaloa makua täydensi maukas, joskin esteettisesti vajavainen, vihannesmuju, joka piti sisällään
punasipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa, parsakaalin kukintoja ja porkkanaa runsassa kermassa. Pihvit pikamarinoitiin HP Fruity kastikkeella, mustalla
pippurilla ja paprikalla.
Tänään oli sitten Masato Harada -päivä. Katsastimme herran kaksi uusinta elokuvaa, jotka molemmat
ovat jo ehtineet dvd:lle Hong kongissa tai Japanissa. Inugami on thrilleri pienestä syrjäytyneestä kyläyhteisöstä, jonka
arkea uuden opettajan paikalle saapuminen järkyttää. Perinteitä, uskomuksia, yliluonnollisuutta, perhesuhteita ja ahdistusta. Erinomaisesti kuvattu ja
kaunis elokuva tarvitsee toisen katsomiskerran upotakseen paremmin, mutta sen se myös ansaitsee.
Totsunyuseyo! Asama sanso jiken (The Choice of Hercules) puolestaan on jo tutumpaa Haradaa. Elokuva kuvaa vuonna 1972
tapahtunutta panttivankidraamaa Naganon poliisipiirissä, kun viisi Punaisen Armeijakunnan terroristia piti yhtä pantiivankia luksusvuoristomökissä ja
ulkopuolella 1500 (!) poliisia yritti ratkaista tilannetta. Elokuva kuvataan lähes kokonaan poliisitoimia johtaneen, niin sanotusti paskaan poliittiseen
välikäteen joutuneen, poliisikomentajan näkövinkkelistä ja Haradan luottomies Koji Yakusho tekee loistavaa työtä pääosassa. Uuteen tilanteeseen joutuneet
paikalliset poliisivoimat kämmeltävät joka käänteessä ja Tokiosta saapuneet erikoisjoukot ovat median ja ylempiensä ristipaineessa ratkaista tilanne
nopeasti ja väkivallattomasti. Tapansa mukaan Harada kuvaa Japanilaista yhteiskuntaa, luonnetta ja politiikkaa tarkkanäköisesti ja mielenkintoisesti.
Elokuva ei ole aivan Jubakun ja Kamikaze Taxin veroinen, mutta toisaalta, harva elokuva on.
Molemmista illan elokuvista jäi kuitenkin erittäin hyvät jälkitunnelmat ja Masato Harada pitää paikkansa aasian kovimpana ohjaajana tällä hetkellä
minun silmissäni.
Tabloidihelmikuu 2002
Viime vuoden helmikuussa kuvasin valokuvaprojektin, joka minun piti julkaista kuvagalleriassani jo melko pian toteuttamisensa jälkeen. Jotenkin projekti
jäi kuitenkin hakemaan muotoaan ja unohtui pitkäksi aikaa. Nyt kun helmikuu 2003 koittaa, niin päätin tarttua aiheeseen uudella tarmolla. Niinpä tämän
kuukauden ajan saamme nauttia (?) päivittäin viime helmikuun iltapäivälehtien lööpeistä. Valokuvasin jokaisen lööppiparin eri paikassa, enkä rajoittanut
kuvia pelkkään lööppien dokumentointiin. Joka päivä räiskin useampia kuvia, ja yritin samalla kehittyä kuvaajana. Vuodessa kehitykseni on ollut omasta
mielestäni melkoista ja tänä päivänä tekisin monet asiat eri tavoin. Olen silti hyvin tyytyväinen projektiin kokonaisuutena ja moneen kuvaan yksittäisenä
otoksena. Tulokset puhukoot puolestaan.
Toinen yritys hyödyntää uutta valurautapannua ei onistunut aivan yhtä täydellisesti. Jauhelihapihveistä tuli hieman palaneita, mutta erittäin maukkaita.
Sen sijaan kävi kivuliaan selväksi, että tarvitsemme paremman liesituulettimen. Joskus tusinan jättipihvin paistamisurakan puolivälissä olohuoneen puolelta
oli hankala erottaa liettä keittössä, sen verran sakea paistinrasvasta ja lihasta erittyvä käry oli.
Lock, Stock and 200 Smoking Kalashnikovs ei paljoa poikennut juonellisesti pilottijaksosta. Yhtäläisyyttä oli jopa
häiritsevissä määrissä. Annamme sarjalle vielä yhden mahdollisuuden, mutta jos kolmaskin jakso toistaa täsmälleen samaa juonta, niin viimeiset neljä
saattavat jäädä katsomatta.
Tänään on ollut muutoin täysin löysä päivä. Salikeikka jäi väliin ja siitä on hieman huono omatunto. No, huomanna paremmalla innolla.
Hyvä on. Tähän asti olen onnistunut olemaan kommentoimatta asiaa, mutta viime tiistaina vaimoni osti seitsemän iltapukua. Jep. Antakaa ajatuksen upota
aivokalvoihinne. Seitsemän. Seitsemän iltapukua. Laskekaa mielessänne seitsemään ja kuvitelkaa jokaisen numeron kohdalle iltapuku tai cocktail-mekko.
Niin. Olen toisaalta hivenen ylpeä siitä, että Jaana-Mari onnistuu löytämään 1400 markan alkuperäisellä hintalapulla varustetun käyttämättömän yönmustan
pitkän juhla-asun 6 eurolla. Mutta silti: seitsemän iltapukua.
Olen minä toisaalta paraskin puhuja. Vietin juuri kymmenen minuuttia netissä sen kunniaksi,että kuukausi ja samalla Visan laskutuskausi on vaihtunut, ja
tuloksena oli 4 elokuvaa ja Red Dwarfin kakkoskausi. Ne maksoivat melkoisesti enemmän kuin vaimoni mekot, ja Jaana-Mari saa sentään liikuntaa rimpsujensa
perässä kaupungilla juostessaan.
Lock, Stock... jäi alkusekunneilleen, kun Jaakko ajoitti puhelinsoittonsa osuvasti ja ilmaantui elokuvantarpeineen sohvaamme
kuluttamaan. Valitsimme hyllystä Jaakkoa sivistääksemme Tonari no Tototon, sillä johan meidän edellisestä katsomiskerrastamme
oli kulunut reilu vuosi (ja kymmenisen päivää päälle). Vaikka elokuva myönnettävästi alkaakin melko hitaasti, niin kyseessä on kuitenkin yksi kaikkien aikojen
parhaista animaatioelokuvista ja sen verran täytyy sanojaan vetää takaisin tuolta aikaisemmasta merkinnästä, etten sittenkään osaa sanoa onko Harada
Miyazakiakin kovempitasoinen. Tiukille menee. Jaakko esitti listalle Kim Ki-Dukin nimeä, mutta tässä välissä täytyy myöntää, että korean uuden mestarin
tuotannosta olen nähnyt vain elokuvat The Isle ja Address Unknown, jotka toki ovat molemmat
erinomaisia. Lisääkin katson, jos vain käsiini saan.
Kun hankin Free Enterprisen Play.comin alennusmyynnistä, ajattelin, että kyseessä olisi pikkuhauska Star Trek-komedia, mutta
se osoittautuikin paljon enemmäksi. Elokuva on Scifi Universen entisen päätoimittajan, übertrekkie Mark A. Altmanin ja ohjaaja
Robert Meyer Burnettin suurella rakkaudella kirjoittama lämmin ihmissuhde- ja tavallaan myös kasvutarina Star Trekin parissa kasvaneista kolmenkympin
kynnyksellä olevista miehistä. Elokuva on täynnä scifiviittauksia, osa niistä jopa niin obskuureja, että menevät minultakin ohi. Nuoret päänäyttelijät,
joiden roolinimet Mark ja Robert, antavat ymmärtää elokuvassa olevan enemmänkin omaelämäkerrallisia elementtejä, tekevät hienoa työtä, mutta koko
elokuvan varastaa William Shatner, esittämällä täydellisellä itseironialla itseään, keski-iän ohittanutta tv-tähteä, jota miljoonat idolisoivat, mutta
harvat ymmärtävät. Shatner on loistava Kirk, mutta itsenään hän on vielä parempi. Neljäs tähti elokuvalle tipahtaa lähes pelkästään lopun
musiikkinumerosta. Tämä elokuva oli niin selkeästi tehty täsmätyönä minulle (hei, minäkin kokkasin Jaana-Marille nakuna seurustelumme alkuaikoina, hemmetti:
kokkaan vieläkin), että se pakosti vaikuttaa mielipiteeseeni. Ei tällaisen edessä voi olla puolueeton.
Tämän paikan kokki todella osaa valmistaa kanaruokia. Tänään suussasulavan mehukasta Marengolaista Kanaa. Jotain riemua sentään.
Puhutaanpas sitten hinttipussukoista, eli miesten käsilaukuista. Tuo poliittisesti epäkorrekti kutsumanimi on sinänsä korrekti, että kolmesta tuntemastani
sellaisen käyttäjästä kaksi on homoja ja kolmaskin seksuaalisesti vähintäänkin ambivalentti. Miksi sitten otan esille tämän päivänpolttavan ja kansaa
jakavan aiheen? Koska olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen sellaisen. Luovuttuani työläppäristäni, havaitsin, että ainoat syyt kantaa julmettua
reppua selässäni ovat: a) Palm ja sateenvarjo eivät mahdu taskuihin ja b) reppuun on erittäin kätevä pistää ostokset kotimatkalla. Ei riitä. Tarvitaan
siis pienempi laukku. Parametrit olkoot: 1) juuri ja juuri tilaa Palmille, kännykälle, parille kynälle ja muutamalle tyhjälle muovikassille, 2) olkahihna,
sillä harva asia on niin typerä kuin toisen käden koko ajan itseensä sitova keilalaukku (tätä juuri en ymmärrä naisten suurissa käsilaukuissa),
3) hyvä ja kestävä materiaali, kuten nahka tai vedenpitävä keinokuitu, 4) värin pitää olla kokomusta. Haussa on siis miehekäs hinttipussukka. Hyviä
vinkkejä saa esittää sähköpostitse.
Päivän elokuvat: The 39 Steps (1935, Alfred Hitchcock) ja The Lady Vanishes (1938, Alfred Hitchcock)
Nostalgia- ja hämmennysblogista, hyvää huomenta. Eilen etsiskellessäni jotain aivan muuta Googlella törmäsin ensimmäisiin edes puoliammattilaisessa
mielessä tekemiini web-sivuihin, jotka Helsingin yliopisto on ystävällisesti tallettanut jälkipolvien kauhisteltavaksi. Ja kauhisteltavaa todella riittää,
mutta on sivuilla edelleen paljon hyvääkin, kuten osoiden värikoodaus ja sivun identifioiminen navigaatiossa. Elementit, jotka tänä päivänä ovat
oletusarvoisia, eivät välttämättä olleet niin yleisiä vuonna 1997. Siitä on siis jo kuusi vuotta. Herranpieksut. Ensimmäiset web-sivuni taisin tehdä jo
pari vuotta aiemmin (ainakin vuoden 1995 loppupuolella olen ollut järjestämässä kotisivutalkoita kaveripiirille) ja muilla hakumenetelmillä pystyn
paikallistamaan ensimmäisen internetiin rekistöröidyn jälkeni Nethack-uutisryhmästä heinäkuulle 1992. Sen enemmittä puheitta ja pidemmittä aasinsilloitta
(kuten vanha kansa sattuvasti sutkaisee, sille päälle sattuessaan), Henri Block esittää (förevisar):
Tieteellisen Kirjoittamisen kurssin tiedonhakusivut.
Kieliikö unissa XSL-koodaaminen stressaantumisesta? En tiedä, mutta nyt tiedän, että kiireessä syntyy vähemmän eleganttia koodiakuin unissa, ja toivon,
ettei kukaan koskaan lue näitä sorsia.
Illan Classic veti hieman normaalia vähemmän, mutta tahtoisin sanoa, että sitäkin laadukkaampaa, yleisöä. Elokuvat olivat mainioita, joskin henkilökohtainen
mielipiteeni on, että Hitchcockin jenkkityöt ovat kypsempiä teoksia, alkaen heti ensimmäisestä, mestarillisesta
Rebecca-tulkinnasta, joka toki on sekin Classicissa esitetty, aivan ensimmäisten elokuvien joukossa. Tänään sen sijaan uppouduimme
elokuviin The 39 Steps ja The Lady Vanishes, joista jälkimmäistä olen aina pitänyt selkeästi heikompana,
mutta tällä katsomiskerralla elokuva alkoi avautua minulle huomattavasti aiempia paremmin. Siinä on edelleen muutamia kömpelyyksiä ja juonta turhaan hidastavia
yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena elokuva on mielenkiintoinen, jännittävä ja kuuluu ehdottomasti 30-luvun lopun parhaimmistoon (joka on aika paljon sanottu,
ottaen huomioon, että vuosi 1939 oli luultavasti elokuvahistorian tähän mennessä paras). The 39 Steps on puolestaan aina (aivan loppua lukuunottamatta) kuulunut
suosikkeihini. Robert Donatin persoonassa on jotain hyvin ilkikurisen vetoavaa, vähän niinkuin Clark Gablessa parhaimmillaan (It Happened
One Night)
Havaitsin myös, että taas on ykis aukko sivistyksessä paikattava. Sivistykseni suorastaan vuotaa kuin rikkinäinen siivilä. Warren Ellisin
Authorityä ja Planetaryä on luettava, sillä Warren Ellis seisoo Neil Gaimanin, Alan Mooren, Frak Millerin ja Grant
Morrisonin rinnalla sarjakuvajumalien pantheonissa. Onneksi minulla on ystäviä. Tällä kertaa soitin Mikille ja Mikki toimittikin minulle taustamateriaaliksi
kolme albumia Stormwatchia. Samalla sovimme molempia hyödyttävästä vaihtokaupasta, jossa minä pääsin eroon siitä ylimääräisesä
Thin Red Linestani.
Viime yön unessa oli salaisia agentteja ja css-tyylitiedostoja. Samaisessa unessa jouluin myös vuokraamaan jatkojuhlapaikkoja tämän vuoden abiturienteille
ja koska kaikki muut paikat olivat jo menneet, niin jouduin neuvottelemaan limaisen parittajan kanssa Helsinginkadulla sijaitsevan Punaisten lyhtyjen alueen
näyteikkunakoppien vuokrista. Neliöhinnat eivät olleet kummoisia, mutta jostain syystä näyteikkunan takana olevat esittelyhuoneet olivatkin keskikokoisen
kaksion kokoisia, vaikka niissä oli vain pari sohvaa ja sänky.
Päivän google: naisten haku top 100. Voi kuulkaa, en minä tunne tanssipaikkoja tai niiden tapoja näin hyvin. Etsitäänkö tässä nyt
populaareja tanssilavoja, kapppaleita, joiden aikana naiset useammin hakevat, vai kenties ihan nimilistaa suomen ylväimmistä tanssiuroksista, joilla käy aina
flaksi, kun naiset hakevat.
Päivän havainto: tänään näin ensimmäistä kertaa Stemnitsaa nimitettävän "kohutankkeriksi". Tuollaiset kohu-sitä ja kohu-tätä nimityksethän ovat yleensä olleet
iltapäivä- ja muun keltaisen lehdistön erikoistermistöä. Kysynkin nyt koska näemme ensimmäiset lööpit tyyliin: "KOHUTANKKERIN LAIHDUTUSVINKIT"?
Päivän dysleksiamuistelo: eilen tuli juttua väärin luetuista kylteistä, lehtiotsikoista ynnä muista. Minun elävin muistoni on jotakuinkin viiden vuoden takaa,
kun astuin Malmin apteekkiin, jossa on useampia palvelutiskejä. Erään tällaisen tiskin takana seisoi hyvin viehättävä vaalea nuori nainen, ja paitsi tuota
ihastuttavaa neitoa, minun piti myös katsoa kahteen kertaan hänen takanaan ollutta kylttiä, jossa ensimmäisellä kerralla luki selvästi suihinotto ja
vasta toisella tavauskerralla huomattavasti arkisemmin suunhoito.
Päivän laki- ja oikeusmietiskely: emmekös ole kaikki sitä mieltä, että seksuaalirikos avioliiton sisällä on seksuaalirikos siinä missä muutkin? Eli jos
seksin ostaminen kriminalisoidaan, niin naapurin kateellinen ämmä voi ilmiantaa poliisille miehen, joka ostaa vaimoltaan seksiä minkkiturkilla. Eikö
toisaalta myös ole niin, että vaikkei seksin myyminen olisikaan rikos, niin seksin ostamiseen yllyttäminen on? Eli mitenpäin tahansa asiaa katsoo, niin
laki tekee molemmista osapuolista rikollisen.
Salilla käyminen ottaa kunnon päälle, mutta on se sen arvoistakin. Minulla on hauis! Olkoonkin, että se on tuskin suurempi, ja vain hieman kiinteämpi, kuin
puoli litraa haaleaa kaurapuuroa villasukassa, niin silti: minulla on hauis! Ja sitäpaitsi ylävartalossani on havaittavissa selkeää kärkikolmoitumista.
Kiitos Tuomakselle.
Tabloidihelmikuun päivitys jäi aika myöhäiseksi, joten rykäisin samalla myös perjantain päivityksen linjoille.
Päivän elokuva: Hedwig and the Angry Inch (2001, John Cameron Mitchell)
Jo kolmatta yötä peräkkäin näen unta ohjelmoinnista. Alan huolestua.
Ehdin jo eilen riemastua kun Anttilassa poiketessani huomasin mukavasssa alenuksessa kaksi kiinnostavaa leffaa: Robin and Marian
ja The Guns of Navarone. Jätin kuitenkin ostamatta, koska ajattelin kurkata mitä mokomat maksavat Play.comissa. Yllätykseni ei
sitten loppujen lopuksi ollut järin suuri, kun huomasin, että molemmat elokuvat saa kotiin kannettuna, postikuluineen, myös suomenkielisillä teksteillä,
anamorfisella laajakangaskuvalla ja jotakuinkin 3 euroa halvemmalla per levy kuin kotoisesta Anttilasta.
Olen niin innoissani, että lasken pian alleni. No, ehkä en aivan niin innoissani, se vaatisi tuottaja-kirjoittaja-säveltäjäksi sen ainoan oikean, Jim Steinmanin.
Kuitenkin, sillä aikaa kun Steinman sankaroi musikaaliprojektiensa parissa, Meat Loaf on viimein saamassa ulos uuden studioalbumin, ensimmäisen sitten vuoden 1995
Welcome to the Neighbourhoodin. Ensimmäinen sinkku Did I say that? on jo kuulemma julkaistu ja
uuden levyn biisinkirjoittajiin kuuluu (ja tässä yksi tärkeimmistä syistä innostumiseeni) Hedwig and the Angry Inch-musikaalin
lauluntekijä Steve Trask. Hedwig-kappaleista esimerkiksi The Origin of Love sopisi erinomaisesti Meat Loafin äänelle. Odottavan
aika on pitkä.
Ja kuinka ollakaan, tänään oli myös se ilta kun katselimme Hedwig and the Angry Inchin uudestaan, tällä kertaa Suvin kanssa.
Toisella katselukerralla elokuva avautui paljon paremmin ja osasin arvostaa sen kerronnallista rakennetta ja pieniä hienouksia vielä aikaisempaa enemmän.
Erinomainen elokuva - kaikkien pitäisi nähdä se.
Päällisin puolin näyttää siltä, että kuluttajat ovat voittaneet ja YTV hävinnyt, sillä
YTV luopuu matkustustietojen keräämisestä rekisteriinsä, mutta kun järjestelmä on kerran tehty ja kortilla on henkilötunnus, niin tarvittaessa on
aika helppo seurata ketä tahansa yksittäistä kortin omistajaa, jos tarve syntyy. Mutta eihän sellaista tapahdu? Eihän Sonerakaan salakuuntele ketään,
eihän? Jotta YTV oikeasti tajuaisi mokanneensa pahemman kerran ja ottaisi vastuun teoistaan, heidän pitäisi toimittaa kaikille matkakorttiasiakkailleen
veloituksetta uudet kortit, joille ei ole tallennettu henkilötunnusta tai muuta tiettyä ihmistä yksilöivää tietoa.
Päivän elokuva: Straight Story (1999, David Lynch)
Leppoisa lauantai. Soitin Mikille ja ilmaisin tarpeeni saada lisää Stormwatchia ja sovimme, että tänään kokataan taas.
Tapasimme Hakaniemen Maxissa ja pienen neuvottelun jälkeen päädyimme uuniperunoihin katkarapukermaviilitäytteellä ja kanasalaattiin. Ja herkkua oli koko
rahan edestä. Sorruimme myös suklaaseen ja lakritsiin, joten ruokailtuamme minun oli hyvin hankala liikkua sohvalta. Onneksi ei tarvinnutkaan.
Päivän elokuvaksi valitsimme David Lynchin Straight Storyn, joka sekä Mikiltä että Jaana-Marilta oli aiemmin näkemättä. Minulle
leffa oli osunut ja uponnut jo vuoden 1999 R&A:ssa (heti The Sweet Hereafterin jälkeen kaiken lisäksi, siitä paremmaksi ei
elokuvailtapäivä juuri pääse ja samalle päivälle osuivat vielä Summer of Kikujiro ja Go!). Straight
Story on varsin epä-Lynchiläinen elokuva, mutta erinomainen se on. Alvin Straight röpöttää ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen ja kansa ihmettelee. Matkan
varrelle osuu jos jonkinmoista kulkijaa - ja yksi täydellinen David Lynch -hetki. Elokuva on lämpimällä huumorilla täytetty, mutta ei siitä puutu
dramatiikkaakaan.
Jaana-Mari on töissä ja minä olen nukkunut pitkään. Iltapäivä on sujunut sarjakuvien ja tabloidikuvien parissa. Seuraavaksi painun salille ja sitten teen
ruokaa eilisen tähteistä.
Minut on taas vallannut obsessiivinen lukuhimo. Olen torstain jälkeen lukenut viisi albumia Warren Ellisin Stormwatchia,
yhden Authorityn ja aivan varmasti se hyllyssä odottava samaisen herran Planetarykin tulee
tänään luettua. Sitten pitääkin päättää hankitaanko seuraavat osat Mikin vai Fantsun tai Fennican hyllystä. Houkutus omistaa on suuri.
Jos minun pitäisi keksiä maailman epätodennäköisin duetto, niin tuskin kykenisin hämmästyttävämpään. Eminem ja Elton John yhdessä eivät ole mitään
tämän rinnalla: Rob Zombie ja Lionel Ritchie ovat tehneet uuden version The
Commodoresin hitistä Brickhouse.
Viimein löytyivät rajat valtaville teräksisille reisilleni ja valtaisille jalkavoimilleni. Uskoisin, että huomenna jalat ovat kiisseliä.
Pyttipannuntapainen eilisistä perunoista sen sijaan oli erinomaisen hyvää.
Olin väärässä sen Planetaryn suhteen. Illan ohjelmassa oli kolme jaksoa Angelia, ja jeskamandeer, että oli hyvää kamaa.
Juoni senkuin tiivistyy ja varsinkin neljännen kauden kymmenes jakso Awakening oli erinomaisesti kirjoitettu ja heti
seuraavassa, jonka nimi olisi liian suuri spoileri sarjaa seuraaville, nähtiin vallan maniota näyttelyä koko miehitykseltä.
Päässäni jo pitemmän aikaa pyörinyt novelli-idea alkaa myös saamaan muotonsa ja olen vähitellen ratkaisemassa minua vielä vaivaavat juonikiemurat.
Sitten onkin enää edessä ajatusten siirtäminen tekstiksi, joka minun prosessissani on yleensä helpoin, mutta silti jostain syystä aikaavievin
osa.
Huomenna on aikainen herätys, joten nyt lienee hyvä hetki mennä moikkaamaan masaa, nukku-masaa. Tai jos kuitenkin sitä ennen lukisi hieman Planetarya.
Ihan muutaman sivun vain.
Tuli sitten viikonloppuna seurattua toisella silmällä missikisoja. Varsinaisen mielipiteeni noista lihamarkkinoista jätän sanomatta, mutta jään silti
ihmettelemään mitä noiden hampaat irvessä keikistelevien nuorten naisten päässä oikein liikkuu. Esimerkki: Makusen missimanifestissa lukee jotakuinkin,
että Miss Suomen pitää olla hyvä esikuva Suomen nuorisolle. Missikandidaatti ilmoittaa suorassa lähetyksessä ja tuomarien haastattelussa, että hän ei
aio äänestää, sillä äänestämällä ei voi vaikutttaa. Arvon missifinalisti voi toki olla tuota mieltä, mutta osoittaahan se melkoista idiotiaa mennä
tuollaisia laukomaan. Yhtä hyvin neito olisi voinut sanoa, että "Minä en miksikään missiksi rupea, ja E. Makunen voi istua peukaloonsa." Jaana-Mari
totesi osuvasti, etteivät tuon tason kömmähdyksestä pelastaisi edes d-kupin rinnat.
Päivän googlettajaa kiinnostavat lammasvitsit. Kaikki varmasti tietävät miksi Uusi-Seelantilaiset eivät saa viedä
tyttöystäviänsä rugby-otteluihin. Ja mikä tämä Pahuus-monologi oikein on? Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta.
Asterix ja asut sen sijaan herättää jo pirullisia ideoita. Ja otetaan vielä yksi: kannabis ja
ahdistus. Joitakin ahdistaa se, ettei sitä Suomesta laillisesti saa, ja toisia taas ahdistaa se, että joillain toisilla voi olla ihan kivaa
kannabiksen kanssa, ja sitten on niitä, joiden ahdistukseen ei edes kannabis auta. Ja kaiken totuuden nimissä, varmasti on myös niitä, joita ahdistaa
niin maan perusteellisesti ihan minkä tahansa päihdyttävän aineen käyttö pienissäkin määrissä.
Sanovat, että lämpipmän maidon juominen nukuttaa, ja että suklaa saa ajatukset harhailemaan. Nykyisen toimipisteeni järkyttävän tee-tilanteen johdosta
olen päivät pitkät litkinyt kuumaa maitokaakaota. Jepjep. Juuri nyt ajatukseni harhailevat kirja-aleen. Ei siellä varmaan mitään ole, mutta töiden
jälkeen voisi silti piipahtaa.
Kirja-alessa ei ollut juurikaan mitään minua kiinnostavaa. Glenn Fabryn kaikki Preacher-kansikuvat alle 7 eurolla
kovakantisena painoksena ja jälleen uusi kovakantinen painos Star Trek Encyclopediasta, johon on lisätty toista sataa sivua.
Saattaa olla, että jälkimmäisen käyn vielä heikkona hetkenä poimimassa, ei se niin kallis ollut, ja minulla on kuitenkin vain pehmeäkantinen versio
ensimmäisestä, mustavalkoisesta painoksesta, joka kattaa juuri ja juuri DS9:n ensimmäisen kauden. Niin, ja se cd-rom-versio
enismmäisine päivityksineen.
Tuohon Star Trek Omnipedia -nimellä kulkevaan cd-rom versioon liittyy eräs hupaisa tarina, jonka taidan kirjata tähän, jottei
pääse unohtumaan. Tietokannan ensimmäinen päivitys oli tosiaan ilmainen, kun lähetti kirjeitse rekisteröimislapun. Ja minähän lähetin. Kuukauteen-pariin
ei kuulunut mitään. Lähetin sähköpostia, siihen ei vastattu. Lähetin toisen sähköpostin, jossa ilmoitin olevani pohjoismaiden suurimman Star Trek
-faniorganisaation lehden päätoimittaja (mikä silloin ainakin omien uskomustemme mukaan olin) ja että "minulla ei koskaan ole ollut kuin positiivista
sanottavaa kyseisen firman tuotteista, ja että toivottavasti näin on vastaisuudessakin". Kului noin 5 minuuttia, ja sain vastauksen, jossa ilmoitettiin,
että päivitykseni on postissa. Sellainen on lehdistön voima. Ja kyllä minun täytyy myöntää, että senkään jälkeen minulla ei ole ollut lafkan tuotteista
juuurikaan valittamista. Parin cd-rom-tuotteen käyttöliittymä vaati vielä hiomista, mutta ei puututa siihen. Joo, ehkä minun pitää poimia se kirja. Ihan
vaan vanhojen aikojen muistoksi. Tässä tuli nimittäin juuri 10 vuotta tuon fan-clubin perustamisesta ja vaikka meistä alkuaikojen aktiiveista ei taida
enää monikaan olla mukana, niin ilmeisesti yhdistys senkuin potkii vieläkin.
Vaikka postiluukusta kolahtikin Sex, Lies and Videotape, niin tänään oli edelleen tv-sarjojen vuoro.
Buffy jatkaa tasonsa nostamista, ja tämän kertainen jakso oli jo paljon enemmän kuin siedettävä, ja se jätti ilmaan
roikkumaan muutaman sellaisen kysymyksen, että seuraavaa jaksoa odotetaankin sitten vesi kielellä. Enterprise puolestaan
onnistui latteilla metaforillaan olemaan vain keskitasoa, mutta ainakaan jaksossa ei ollut tällä kertaa turhia tappeluita. Tohtori Phloxin vaimo
sentään oli virkistävä ilmestys. Toisen kauden erinomaiset jaksot antavat odottaa itseään. Carbon Creek oli hyvä ja
Singularity hauska. Siinäpä se. Ensi jaksossa sentään nähdään taas Andoriaaneja.
Päivän elokuva: Far form Heaven (2002, Todd Haynes)
Tuntuu siltä, että viikonlopun aikana suuri osa kavereista on käynyt katsomassa Bowling for Columbinen ja ovat siitä
myös paljon pitäneet. Mekin yritimme siihen tänään, mutta näytösajat eivät aikatauluumme sopineet, joten valitsimme sen sijaan Jaakon ylistämän
Far form Heavenin ja suuntasimme Kimmon ja Irman kanssa teatteriin. Elokuva on osuva ajankuva 50-luvun Amerikasta
Douglas Sirkin henkeen ja tyyliin. Velvet Goldminella vakuuttanut Todd Haynes ohjaa ja kirjoittaa loisteliaasti ja
kaikki pääosanäyttelijät, Julianne Moore, Dennis Quaid ja eritoten Dennis Haysbert tekevät erinomaiset roolisuoritukset. Kaikki on hyvin
hienovaraista ja mitään ei alleviivata liiaksi. Ulkokultaisuus loistaa ja ihmisten elämät murentuvat. Kertakaikkisen ihana elokuva.
Star Trek Encyclopedian kolmas painos sai halvasta hinnastaan huolimatta vielä jäädä hyllyyn, sillä painos on
kuitenkin vuodelta 1999 eikä näin ollen käsittele edes Deep Space Nine-sarjaa loppuun asti. Samoin viimeiset lisäykset
kirjaan on tehty erillisenä 128 sivun lisäosiona, mikä johtaisi siihen, että hakusanoja pitäisi usein katsella kahdesta eri kohdasta. Ja koska
ilmestymisestä on jo kolme vuotta, saattaa hyvinkin käydä niin, että pian markkinoille putkahtaa uusi painos, jossa nämä puutteet on korjattu.
Kelpaisi minulle. Tietenkin uusi versio Omnipedia-cd-romista olisi se paras vaihtoehto.
Elokuvan ja kirja-alen jälkeen siirryimme vielä meille teehetkelle ja demonstroidessani dvd-tilaaamisen helppoutta havaitsin taas tilanneeni kolme
elokuvaa. Nyt niitä lienee matkalla kymmenisen kappaletta. Ja koskapa Playstä on tulossa levyjä, jotka on lähetetty ennen eilen tullutta levyä,
niin postilaatikosta varmasti lähipäivinä ropisee. Tämän päivän tilaus BoxOfficesta hoiti pois ensi kuun Classicin. Huhtikuuksi pitäisi vielä
löytää pari sille jo matkalla olevalle Sunset Boulvardille.
Suhteellinen vaalitapa synnyttää outoja liittoja, joten oman ehdokkaan lisäksi kannattaa katsoa kenen kanssa hän on liitossa. Esimerkiksi
Helsingissä ääni liberaalien J. Valpiolle on samalla ääni perussuomalaisten T. Halmeelle. Ja toisinpäin. Itse en aio äänestää kumpaakaan, mutta
olen ymmärtänyt, ettei herrojen maailmankuva ole aivan samanlainen. Toisaalta eikös julkkiksia äänestävät ajattele, että sama se kuka sinne
valitaan, kunhan niistä saa lukea iltapäivälehdistä jatkossakin. Näin ihan pikkuriikkisen kärjistäen.
Tietenkin linjauseroja on myös puolueiden sisällä. Oman ehdokkaan valitseminen on siis taas kinkkisempi juttu kuin se, kuka on paras. Pitää valita
ehdokas, jolla on edes jonkinlaiset realistiset mahdollisuudet tulla valituksi. Minulla esimerkiksi on eräs puolituttu ehdokas, jonka mielelläni näkisin
eduskunnassa siksi, että eduskunta tarvitsee hänenkaltaistaan tuulettajaa, mutta hän ei varsinaisesti edusta minun arvojani, joten pitänee löytää
joku toinen ehdokas. Toisaalta herra on ollut esillä mediassa sen verran ahkerasti, että hänen läpipääsymahdollisuutensa ovat olemassaolevat ja
marginaalista paremmat, ja näin ollen jos parempaa ei löydy, saatan hyvinkin antaa ääneni fiksulle kaverille.
Tulikohan tästä nyt mitään tolkkua? Tahdoin vain sanoa, että minä en suhtaudu intohimoisesti politiikkaan, eikä minulla ole ehdokasta, jota olisin
äänestänyt vuodesta toiseen. Olen yleensä äänestänyt mielestäni fiksunoloisia tyyppejä, mutta pikeminkin ääneni on ollut niitä muita idiootteja
vastaan. Olisi toki kiva, jos eduskunnassa olisi joku joka ajaisi juuri minun agendaani, mutta sellaisen henkilön löytäminen taitaa olla helpommin
sanottu kuin tehty. Ja koska minä olen laiska paska, niin teen kansalaisvelvollisuuteni juuri sillä innolla, jonka olen yllä kuvannut. Eräänäkin
vuotena etsin ehdokkaani Ylen vaalikoneella puolta tuntia ennen äänestysajan umpeutumista. Tänä vuonna voisin aktivoitua hieman aiemmin.
Eilisillan elokuvasta on vielä todettava sellainen sivuseikka, että enpä ole mennyt pitkiin aikoihin elokuvateatteriin tietämättä yhtä vähän
elokuvasta, jonka aion katsoa. Tiesin ohjaajan tehneen aiemmin Velvet Goldminen, Julianne Mooren olevan
pääosassa ja elokuvan sijoittuvan 50-luvulle. Siinä se. Tämä tietämättömyys luultavasti lisäsi elokuvanautintoani suuresti, kun sain kerrankin
antaa elokuvan hyökyä silmilleni ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Mietin, josko tällaista tietotyhjiötä elokuvan suhteen tulisi harrastaa
useamminkin, mutta tulin siihen tulokseen, että elokuva-alan harrastaminen ja seuraaminen antaa minulle niin paljon, etten millään ilveellä suostu
siitä luopumaan. Minusta on hauskaa olla kävelevä elokuvien triviapankki. Ketä suunniteltiin minkäkin elokuvan mihinkin osaan? Kuka oli ensimmäinen
valinta ohjaajaksi ja millaisia juonimuutoksia hän olisi halunnut? Koskas se elokuva nyt sitten ilmestyikään valkokankaille tai dvd:lle?
Ajanpuutteen vuoksi olen joutunut luopumaan usean juorusaitin seuraamisesta ja keskittämään lähes kaiken tiedonhakuni
Dark Horizons-saitille, jota sitäkin luen harvakseltaan. Joitakin vuosia sitten tuli päivittäin luettua myös
Aint It Cool News, Coming Attractions
by Corona ja Mr. Showbiz, joka näköjään on tätä nykyä ABC Newsin viihdeuutiset. Jos ei ehtinyt, tuli vierotusoireita.
Kotimatkalla poikkesin Anttilassa ja Kirjatorilla. Ensimmäisestä piti ostaa Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, kun se
on nyt tapetilla ja valitettavasti jäi näkemättä aikanaan. Jaana-Marin ilmoitettua puhelimitse, että postiluukusta oli kolissut neljä paksua kirjekuorta,
päätin kuitenkin jättää Kaurismäen hengentuotoksen odottamaan parempia aikoja. Playn ystävälliset dvd-kauppiaat olivat muistaneet minua elokuvilla
Strictly Ballroom, The Wicker Man, Mujeres al borde de un ataque
de nervios ja Paths of Glory, joista kahdesta ensimmäisestä hulppeat erikoispainokset. Keskimmäiset kaksi ovat
minulta itseltänikin vielä näkemättä, joten itsesivistäminen lienee taas paikallaan.
Kirjatorilta matkaan tarttui Kivi Larmolan ja Harto Hännisen Parkkipaikka Auringossa. Saatavilla oli myös kahdella eurolla
suomennos yhdestä 90-luvun parhaista sarjakuvista, Bryan Talbotin The Tale of One Bad Ratista. Kahdella eurolla.
Mars ostamaan, jos ette jo omista alkukielistä painosta.
Salireissun jälkeen olisi ollut tarjolla Buffyä ja Farscapea, mutta vastoin kaikkia
ennakko-odotuksia valitsimme uuden Enterprisen. Ja kuinka ollakaan, heti kun saatiin mukaan Vulcan-Andorian-politiikkaa
sekä Trek-veteraanit Jeffrey Combs ja Suzie Plakson, niin sarjan taso nousi kummasti. Vaikka juoni olikin täysin ennalta-arvattava, niin dialogi ja
näyttelijäsuoritukset olivat niin mainioita, ettei tästä jaksosta voinut kuin nauttia.
Juki ei ole ainoa, joka seuraa
pakkomielteenomaisesti Pinserin Blogien Top-listaa. Minun kaltaiselleni tilastonarkkarille lista
on täynnä ihastuttavia numeroita ja faktoja. Kuka on noussut, kuka on laskenut? Kenellä on enemmän lukijoita (Päivän Pamauksen kautta) kuin minulla,
kenellä vämehemmän? Kuinka pärjäävät Mikki, Anne, Hakkis, Juki, Orava, Janne, Dare ja Mike? (Huomaan muuten, että olen lähes lakannut lukemasta niitä
kavereita, joita Päivän Pamaus ei listaa). Entäpä ne tuttavuudet, joita tunnen vain heidän kirjattujen ajatustensa perusteella? Onko vertailuluku noussut
kymmenyksellä?
Syy, jonka vuoksi otan asian esille on tietenkin se, että olen reilun kuuden kuukauden blogittamisen ja neljän kuukauden Pinserin listalla roikkumisen
jälkeen kohonnut top-20:een. Huipulla kuitenkin on tuulista, sillä pelkästään eilen eroa korkeimmalla ja alimmalla sijoituksellani oli kahdeksan pykälää.
Tällä hetkellä minulla on kuitenkin 50 lukijaa Päivän pamauksen kautta, joista 29 on piipahtanut Pamauksen sivuilla viimeisen viikon aikana. Muitakin
reittejä pitkin lukijoita eksyy sivuille melkoisen hanakasti, sillä päivittäinen kävijämäärä on arkisin keskimäärin suunnilleen 130 ja viikonloppuisin
noin puolet siitä.
Ja Juki, kyllä jos et tiedä, niin spekuloi [toisten ihmisten seksielämää]. Sillä spekulointi on elämän suola.
... ja aviovaimo sen sokeri. Kerroin aiemmin, että Jaana-Mari oli hankkinut 7 iltapukua yhden päivän aikana. No, eilisen vapaapäivänsä aikana tuo
mestarishoppaaja oli hankkinut kymmenen samankaltaista vaatekappaletta. Suureksi ilokseni nuo vaatekappaleet olivat tällä kertaa myös ja nimenomaisesti
minun riemukseni tarkoitettua sorttia.
Koko päivän on särkenyt päätä ja hartioita. Edessä on siis parempaa elämää kemikaalien avulla. Pariin otteeseen on näkökentässä heittänyt siihen malliin,
että olen jo pelännyt migreenikohtausta. En ole migreeniin taipuvainen, mutta muutaman kerran elämässäni minulla on ollut kohtauksia, joissa kirjoitettu
teksti lähtee hyppimään näkökentässä mihin sattuu. Siinä vaiheessa on yleensä viisainta mennä makaamaan pimeään huoneeseen ja koettaa nukkua kunnes
episodi on ohitse.
Huomenna olisi vastaanotto missien ja muiden julkkisten hammaslääkärillä. Tuleekohan minustakin kaunis ja kuuluisa?
Ja kun kerran remontoidaan, niin tehdään sitten kunnolla. Ensi viikolla minua tutkii korva- ja nenälääkäri, sen jälkeen pitäisi varmaan varata aika
silmälääkäriltä, kun nämä okulaarit ovat jo yli kolme vuotta vanhat.
Kotimatkalla soitin Jaana-Marille ja hän käski tuomaan partavaahtoa ja pesuainetta, joten luonnollisesti poikkesin Fantasiapeleihin. Etsiessäni hyllystä
Ellisin Planetaryä, huomasin uuden The Metabarons-albumin Immaculate
Conception. Juhlaa! Siinä vaiheessa kun huomasin edellisen vieressä Jodorowskyn ja Moebiuksen ensimmäisen
The Incal-kokooma-albumin, aloin jo huolestua: jäisikö tilistäni mitään jäljelle? Onnistuin kuitenkin luikahtamaan kaupasta
ostamatta mitään muuta, ja maksettuani ostokset havaitsin päänsäryn hellittävän ensimmäistä kertaa koko päivänä. Fantasiapelit siis toimii paremmin kuin
Panadol. Fantasiapeleistä saat hyvän olon!
Fantsun pojat ihmettelivät, että mihin vaimo tarvitsee partavaahtoa. Pojat ihmettelevät - miehet tietävät.
Illan päätti amerikkalainen tv-viihde. Buffyn uusi jakso oli ihan kiva, Farscape oli oivaa ja
fiksusti kirjoitettua viihdettä, mutta Angelin uusin jakso (jonka nimi Calvary ei siis ole
väärin kirjoitettu ratsuväki, vaan toinen nimi Golgatalle. Ja kuka väittikään, ettei televisio opeta mitään?) oli kertakaikkisen upea. Pitkään jatkunut
juoni otti yhtäkkiä rankan 90 asteen käännöksen, koko helevetti pääsi irralleen ja aivan lopussa kaiken nähnyt leukani putosi lattialle. Että mitä?
On ihastuttavaa, että nykyiset science fiction -tv-sarjat ovat viimein ottaneet kunnolla käyttöönsä muissa genreissä jo pitkään hyväksi käytetyn
draaman peruselementin: muutoksen. Viikosta toiseen staattisena pysyvä henkilögalleria, joka kohtaa uusia seikkailuja ja ratkoo aina kaiken viimeisellä
minuutilla, jotta seuraavalla viikolla voitaisiin taas aloittaa alusta, ei vain pure enää samalla tavalla. Kyllä, ymmärrän, että muuttumattomat
lähtöasetelmat tukevat paremmin mahdollisuutta houkutella uusia katsojia, ja siitähän mainostajat pitävät. Tiedostan myös, että vakiintuneet alkuasetelmat
antavat joskus paremmat mahdollisuudet käyttää koko vajaat 45 minuuttia juonen kehittämiseen, niin kuin parhaissa Star Trek
-sarjojen jaksoissa on tehty. Mutta silti: jos sarjasta näinä päivinä puuttuu jatkuva juoni, niin jään usein sitä kaipaamaan.
Minulla on yksi Suomen parhaista hammaslääkäreistä. Ja sen huomaa. Tarkoitan, että minä huomaan, en siis sitä, että hampaani hehkuisivat valkoista valoa,
niin että samassa huoneessa norkoilevien pitäisi käyttää aurinkolaseja ja että niin, että suuhun ei uskaltaisi kurkistaa ilman hitsaajan maskia. (Joskin
ainakin aamuisin jonkinlainen nenän peittävä suojus saattaa olla tarpeen.) Ei, aivan niin hyvää huolta en pidä hampaistani. Minulla on luonnostaan
suhteelisen vahvat hampaat ja aamuin-illoin niitä harjaamalla ne pysyvät sellaisessa kunnossa, että parin vuoden välein ilmestyy ehkä yksi reikä - jos käy
huono tuuri.
Tarkoitin tuossa yllä puhdasta ammattitaitoa, joka tohtoristani huokuu. Vuosikymmenten kokemus on tehnyt hänestä niin sanotusti mestarin. Pari vuotta sitten
minulta lohkesi poskihampaasta puolet pois ja painuin suoraan yksityislääkärille. Lääkäri yritti paikata hammasta, konsultoi kirurgia, pohti päänsä puhki ja
totesi, että viereisetkin, terveet, hampaat on revittävä irti ja leukaluuhun istutettava silta. Laskua tulisi noin kymppitonni vanhassa rahassa ja hoito
kestäisi kuukausia. Isäni ohjasi minut toista mielipidettä varten nykyiselle lääkärilleni, joka totesi ykskantaan, että "kyllähän me tämä hoidetaan".
Pari-kolme puolentunnin sessiota myöhemmin minulla oli puolen hampaan kokoinen täytepaikka, joka on kestänyt hyvin tähän päivään asti ja hinnaksi jäi
reilu kymmenesosa edellisen lääkäri arviosta. Ja mikä parasta viereisiin hampaisiin ei tarvinnut koskea. Tämä lääkäri omaa myös kiireisiltä
terveyskeskuslääkäreiltä usein puuttuvan asenteen, jonka mukaan potilas on ihminen. Ihminen, jonka seurassa voi olla rento ja ystävällinen, ja jonka huolia
ja asioita kannattaa kuunnella ja ymmärtää.
Summa summarum: todellisen ammatti-ihmisen työtä on aina ilo seurata, vaikka sitten olisi itse sen työn kohteena ja pora suussa.
Valentinen päivän kunniaksi sain aamulla vaimoltani liuskan automaatissa otettuja mustavalkoisia passikuvia.
Illan tullen hellin rakastani ruusuilla ja omalla valokuvataiteellani. For her eyes only.
Useampikin blogi on tässä viime päivinä pohtinut Pinserin top-listan syvempää merkitystä. Minusta oleellisinta on, että niin kauan kuin tätä touhua
tekee omaksi ilokseen ja harrasteekseen, pysyttelee myös itselleen uskollisena, eikä ala kirjoittaa siitä, minkä kuvittelee yleisöään kiinostavan.
Sille tielle kun lähtee, ehtii kuluttaa puhki useammat hyvät kengät ennen kuin polun pää löytyy. Eri asia on tietenkin jos kirjoittaa siinä toivossa,
että kirjoittaminen joskus poikisi töitä, mainetta, mammonaa ja seksuaalisia palveluksia nuorilta hyvin öljytyiltä naisilta (tai mikä sukupuoli tai
sukupuolet itseä sitten sattuukin kiiinnostamaan). Silloin toki kannattaa vähän miettiä mitä kirjoittaa ja miksi.
Minä kirjoitan, koska se viihdyttää minua. Minusta on mukava ajatella, että joku muukin saa tästä jotain, oli se sitten toisella puolella eurooppaa
asuva ystävä, jonka kanssa ei muuten tule kommunikoitua tarpeeksi usein tai joku satunnainen kävijä, joka etsii tietoa jostain mielenkiintoisesta
elokuvasta. Kirjoitan myös siksi, että kirjoittaminen pitää mielen virkeänä ja sormet notkeina. Tai siis ainakin sanan hallussa. Pinserin top-listaa
ja kävijämääriäni seuraan siksi, että tilastot kiinnostavat minua. No hyvä on, minä suorastaan päihdyn tilastoista. Minun tilastoista nauttimiseni on
ylittänyt kaikki kuviteltavissa olevat kohtuukäytön rajat. Jos jostain aiheesta voi tehdä tilaston, niin minulla on sellainen. Jos tilastoja voisi
käyttää suonensisäisesti, olisin jo hakemassa vaihtoneulaa. Mutta eivät tilastot minulle mikään ongelma ole.
Blog-top-lista-keskustelun seuraajille tahtoisin tarjota Warren Ellisin ja Darick Robertsonin näkemyksen
aiheeseen. Kuva on seisemännestä Transmetropolitan-albumista Spider's Trash. Menkää
ja ostakaa, sillä Transmetropolitan on suunnilleeen parasta tällä hetkellä julkaistavaa amerikkalaista sarjakuvaa. Kuvaa klikkaamalla
suurempi versio, tietenkin.
Tämän illan elokuvien ja tv-sarjojen paikan vei ykkösen esittämä Michael Jackson dokumentti. En sano, että Jackolla on niin sanotusti kaikki 10000 paljettia
tiukasti ja tukevasti pikkutakissaan, mutta en myöskään hämmästele sitä, että hän loukkaantui dokumentista. Sen verran johdattelevia olivat kysymykset,
jälkeenpäin nauhoitetut voice-overit ja leikkaukset.
Ja kun nyt kuvia jaellaan, niin laitetaan tähän vielä ystävämme Kimmon antropologisista arkistoistaan löytämä
Raittiuskasvatusliiton tarra 80-luvun alkuvuosilta. Sinänsä hauskaa, että herra N. on jatkanut työtä hyvän asian eteen. Ja sanovat vielä, ettei
pelote ole hyvää valistusta. Tätäkin kuvaa saa klikata.
Ja koska seuraan tilastoja niin ahkerasti, niin minulta ei jäänyt huomaamatta järkyttävä romahdukseni sillä listalla. Aamun sijalta 17 putosin
pahimmillani 12 pykälää. Nyt menee vähän paremmin, kiitos kysymästä. Lukekaa, penteleet. Lukekaa.
Kunhan olin kuivannut myöhäisen unen rähmät silmistäni, päädyimme salille ja hikisen harjoituksen jälkeen kutsuimme Minnan istumaan iltaa kanssamme.
Alun perin ajatus oli katsoa joku elokuva, mutta ilta sujui harvinaisen nopeasti ja leppoisasti ilmankin. Minnan poistuttua huolehtimaan koiristaan,
päätimme kuitenkin vielä poimia hyllystä jonkun elokuvan, ja valinta osui Soderberghin Sex, Lies, and Videotapeen, joka
oli minulle uusi tuttavuus, vaikka vankasta modernin klassikon statuksesta nauttiikin. Täytyy sanoa, että ehkä juuri tästä statuksesta johtuen
kokemus oli minulle pienoinen pettymys. Onhan se hyvä elokuva, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty, mutta jotenkin sen elämää suurempi arvo
jäi minulta kokematta. Ehkä joskus toiste.
Jos teidän pitäisi lanseerata markkinoille uusi elintarviketuote, niin miten te tekisitte sen? Uskallan arvata, että ette kuitenkaan heittäisi
kehiin muutamaa mainosta, ja sitten pitäisi huolta, ettei tuotettanne löydy mistään kaupoista, ette vahingossakaan puhuisi siitä webbisivuillanne,
saati sitten, että markkinoisitte tuotettanne kadunvarsimainoksin ja ennen kaikkea pitäen sitä esillä ainakin Helsingin suurimmissa kaupoissa.
Reilu kuukausi takaperin Jaana-Mari näki jossain lehdessä koko sivun mainoksen Estrellan uudesta tuotteesta, Mediterranean Chipseistä (mausteina
valkosipuli, aurinkokuivattu tomaatti ja basilika), ja lähdimme heti etsimään. Helsingin keskustasta ei löytynyt pussin pussia, liekö sitten viety
automarketeihin tai periferian pikkukauppoihin, mutta viikkokausia niitä etsittiin ystävienkin avustuksella ja tuloksena oli pyöreä nolla. Aloin
jo huolestua, että vaimoni oli usuttanut meidät tähän etsimisvimmaan jonkin hyvin eloisan unensa perusteella (ei olisi ensimmäinen kerta, kun unen
ja toden raja olisi ainakin hetken häilynyt), ja ehdin jo häntä moisesta syyttääkin, kunnes hän viimein onnistui todistamaan, ettei kyseessä ollut
aistiharha. Varsin maukkaita chipsejä, ei siinä mitään.
Laiskottelua ja syöpöttelyä
Sunnuntai-iltapäivä kului sängyssä, kunnes nälkä voitti ja oli pakko seurata esi-isiltä perittyjä viettejä ja lähteä metsästämään ruokaa, tai
oikeammin ravintolaa. Niin monta ravitsemusliikettä kuin Helsingin keskustasta löytyykin, niin kovin harva niistä pitää ovensa auki sunnuntaisin,
silloin kun ihmisillä varmimmin olisi aikaa niissä viettää. Kierrettyämme neljän tai viiden ravintolan ovella ja vatsamme jo kurniessa niin, että
vieressä kulkijat kuvittelvat Kampin työmaan laajentuneen Mannerheimintien toisellekin puolelle, päädyimme Papa Giovanniin, ja lyhyen odotuksen
jälkeen pääsimme pöytään. Kana pinaatin ja pinjasiementen kera oli sangen maukasta ja jälkiruokasitruunaleivoskin tiesi paikkansa (osoitin sen sille
haarukalla), vaikkei se listalta poistuneen sitruunavaahtokakun vertaista ollutkaan, kuten ei mikään jälkiruoka missään.
Friends, Romans, Countrymen...
Palattuamme teimme vakavan päätöksen. Totesimme, ettemme aivan lähiaikoina onnistuisi kuitenkaan keräämään ystäviämme television ääreen kymmeneksi
tunniksi, joten aloitimme tänään urakan katsoa I, Claudius pala palalta, ilta illalta. Kokemus kyllä osoittaa, että
tuollaisen kolmentoista jakson mittainen maratoni vie aikaa vähintään sen 13-14 tuntia taukoineen ja onhan se toki mukavampaa kun katselu ei ole
työtä vaan välillä voi vaikka vääntää kasaan sapuskat koko porukalle. Pisimmät tällaiset istunnot, joihin olen osallistunut lienevät Jaakon ja Mikin
kanssa vietettyjä ja ovat venyneet reilun kuudentoista tunnin mittaisiksi. Televisiosarjoja pitääkin katsoa pitkinä putkina, ei kerran viikossa jonkun
toisen ennaltamääräämään aikaan.
No, joka tapauksessa I, Claudius on erinomaista kamaa. 70-luvun puolenvälin parhaat brittinäyttelijät tekevät upeaa työtä. Juoni on eeppinen ja
sisältää yhden jos toisenkin opetuksen jokaiselle liveroolipelaajalle. Ehdimme katsoa vain ensimmäisen, puolentoista tunnin mittaisen jakson, mutta
siitä ei puuttunut juonitteluja, ei salamurhia, ei järjestettyjä naimakauppoja, eikä vahvatahtoisia ja päämäärähakuisia ihmisiä, joiden sätkynukeiksi
heikommat oli tuomittu jäämään. Ei, kaikkia riitti, kuin leipää ja sirkushuveja rahvaalle ikään. Ensi viikon iltoina olisi tarkoitus katsoa sarja
loppuun, ja nautin jo etukäteen.
Sarjakuvia
Muuten viikoloppu kuluikin sarjakuvien parissa, torstaina hankkimani kolme albumia tuli luettua, ja Planetaryn
sekä The Metabaronsin jatkaessa edellisten albumien vankkaa laatuviihdettä, minusta tuntuu, että
The Incalin suhteen minua on hieman huijattu. Jos kannessa lukee isolla kolme nimeä, joista yksi on Moebius, niin
olettaisin, että herra Giraudilla olisi jotain muutakin tekemista sarjan kanssa, kuin alkuperäisenä hahmojen luojana. Tämä hankkimani Humanoids
Publishingin julkaisema kokooma ei siis ole John Difoolin tarun alku. Erinomaista viihdettä se kyllä on; Jodorowsky on loistava tarinankertoja. Lisää
on saatava.
Leppoisa maanantai-ilta
Työpäivän jälkeen Tanskasta palannut Jaakko saapui kertomaan kuulumisia ja nauttimaan kanssamme irkkuviskin makuista teetä. Jaakon poistuttua katsoimme
jakson I, Claudiusta ja nautimme taas suuresti. Eritoten Siân Phillips Claudiuksen pirullisena isoäitinä on käsittämättömän
hyvä. Kaikkea ei selitetä yleisölle vaan tapahtumia asetetaan käyntiin joskus enemmän ja joskus vähemmän hienovaraisesti ja myöhemin niiden tulokset
paljastuvat hiljolleen.
Käytettävyyspäivitys
Hetken katseltuani noita pidempiä merkintöjä, totesin, että luettavuudelle pitää tehdä jotain. Kokeilemme siis väliotsikkoja asiakokonaisuuksien väliin.
Testejä suoritetaan, ja otsikko saatetaan lisätä jopa takautuvasti, kunnes sopiva ratkaisu löydetään. On mahdollista, että herra S palkataan väliaikaisesti
kirjoittamaan väliotsikoita, koska hänellä on tuo vaativa taito käsissään paremmin kuin kenelläkään elävällä ihmisellä. Tämä on ollut Elokuvia ja Valokuvia
-verkkopäiväkirjan yleinen tiedonanto. Kiitos huomiostanne.
Palaamme blog-listaan
Pinseri on näköjään päivittänyt taas blogien top-listaa, ja nollannut yön aikana kaikki vanhat lukijat.
Sitä mukaa kun Päivän Pamausta aktivoidaan (personoidut listat eivät ole kadonneet mihinkään), lista kokoaa itsensä uudelleen. Ihan fiksua, ottaen huomioon,
että listaan ovat pitkään vaikuttaneet sellaiset lukijat, jotka joskus puoli vuotta sitten ovat kerran käyneet kääntymässä, ja unohtaneet sittemmin koko
Pamauksen. Samalla muutoksesta oli sekin riemu, että Jukilla oli kuin olikin hetken ajan Suomen
Suosituin Blogi™ (7 lukijaa 11 rekisteröityneestä).
Tietokoneet vihaavat minua
Ensin aamulla Mozilla hukkaa minun ja Jaana-Marin sähköpostilaatikot, vaikka ne löytyvät aivan oikeista hakemistoista ja nyt jostain syystä työpaikan kone
ei suostu siirtämään kuvaruutukaappausta leikepöydältä mihinkään ohjelmaan. Maailma on paha ja kylmä paikka.
Kaaos Blogosfäärissä
Useampi blogittaja on valittanut, että Päivän Pamaus on nollannut heidän personoidut listansa. Minulla lista oli kiltisti odottamassa aamulla. Top-listan
seuraaminen ennen kuin se vakiintuu parin päivän päästä, on yllättävän hupaisaa puuhaa. Juki on taas kirinyt ykköseksi (16/24 lukijaa), Jannella on päivityksen
johdosta nousua huimat 68 sijaa, Oravalla 42, Annella 31, Mikellä 29, Darella, Hakkiksella, Mikillä ja minullakin reilut kymmenen pykälää. Olisiko tästä
pääteltävissä, että kaveripiirimme on ollut tänä aamuna ahkerasti koneillaan? Olemmepas me aamuvirkkuja ja omistautuneita (en sitten tiedä mille).
Tuhoaako Markus Drake vihreiden vaalit?
En ajatellut puhua omista potentiaalisista ehdokkaistani oikeilla nimillä, mutta nyt kun tämän päivän verkko-Ilta-Sanomat etusivullaan kysyy väliotsikkoni
mukaisesti karkoittaako Drake vihreiden äänestäjät, niin pakkohan tähän on puuttua. En usko, että Markuksen räväkät
kannanotot haittaavat Vihreiden suosiota, ne pikemminkin saattavat tuoda puolueelle uusia, nuoria äänestäjiä. Kuten Jaakon kanssa eilen totesimme, Vihreiden on
erottauduttava suurpuolueiden kasvottomuudesta, jos aikovat pitää uskottavuutensa vihreinä. Kuten aiemmin olen monesti sanonut, Markus ei ehkä ole minun
ensimmäinen valintani, mutta Suomen kansanedustuslaitos tarvitsee Markus Draken.
Enää puuttuvat vain rääkyvät fogelit
Kevät on todellakin tulossa. Parina viime aamuna töihin mennessä on jostain mielen pohjamudista noussut ajatus: mikä kumma on tuo keltainen mollukka taivaalla?
Lämpimämpääkin on. Mutta tämä lisääntynyt valon määrä saa elämän aivan sekaisin. Huomenaamulla on varmaan pakko sujauttaa aurinkolasit mukaan. Tänään olen
taistellut melkein koko päivän konfiguraatio-ongelmien parissa, enkä ole saanut varsinaista työtä eteenpäin kuin parin pykälän verran. Pihalla on vielä sen
verran valoista, että kuvittelin kellon olevan lähempänä kolmea, mutta sehän käy jo melkein viittä. Saas nähdä mitä tänään vielä ehtii.
Pinseri ja tyhjiö siinä, missä elämän pitäisi olla
Aamupäivän taukoviihteenä oli tänään Jukin kanssa Pinserin top-listan hiljalleen
tapahtuvan uudelleentäyttymisen seuraaminen kuin suuren urheilujuhlan ikään. Vain alkoholi ja perunalastut puuttuvat. Ja sohva. Ja elämä. Mutta eikös se ole
näin kaikissa suurissa urheilujuhlissa?
TV-viihdettä
Kotiin päästyäni oli hvin aikaa yhdelle jaksolle I, Claudiusta ennen kuntosalia (joka meni tällä kertaa täysin harakoille)
ja yhdelle jaksolle Buffyä sen jälkeen. Claudius sen kuin petraa tasoaan, mutta uusin Buffy oli melkoista sillisalaattia.
Bonuksena postilaatikosta oli pudonnut taas viihdettä. 400 levyn raja taitaa kolista jo tällä viikolla. Kunhan I, Claudius ja hyllyssä odottava
Lexxin neloskausi saadaan alta, niin sitten pitää taas paneutua kunnolla scifi-komedioista hauskimpaan, eli
Red Dwarfiin, jonka kakkoskausi dvd:llä saapui eilen. Toisaalta täytyy varman poimia Anttilan hyllystä se
Raid-sarjakin ja pian ilmestyy myös ensimmäinen kausi Deep Space Ninea. Katsottava ei
maailmasta lopu kesken.
Sähköpostiongelmat
Useiden kokeilujen jälkeen onnistuin, kuin onnistuinkin muistamnaan HTV:n tunnussanani, jota en ollut käyttänyt ainakaan puoleentoista vuoteen, enkä
sitä tietenkään mihinkään ollut kirjoittanut. Minun sähköpostini normalisoituivat uuden sähköpostikäyttäjän luomisen ja luovan kansioiden kopioimisen
jälkeen. Jaana-Mari ei sen sijaan saanut tunnussanaansa päähänsä, joten asiakaspalvelupuhelun jälkeen jouduimme turvautumaan raakaan voimaan ja
tuhoamaan hänen tunnuksensa ja luomaan sen uudelleen. Liian myöhään totesin, että siinä samalla tietenkin tuhoutuivat kaikki maanantaiyön ja
keskiviikkoaamun välillä hänelle lähetetyt, vielä palvelimella sijainneet, sähköpostit. Suosittlemme uudelleenlähetystä, jos olette tuohon aikaan
vaimoani lähestyneet. Mitä asiaa teillä yleensä on vaimolleni yöaikaan? Häh?
Sähköpostipalaute
Huomaan, että sivupalkissa olevaa yahoo-tunnusta ei tule luettua kovin usein. Ei sillä, että sinne palautetta tiuhaan tahtiin putoilisikaan. Olenkohan
saanut kokonaista kolme yhteydenottoa sinä aikana kun linkki on siinä seissyt. Niinpä otan sen pois. Mahdolliset tilinumerotiedustelut rahallista
sponssia varten voi tästä lähin osoittaa tilalta löytyvään iki-osoitteeseeni.
Toisia potkii, onni nimittäin
Edustajaehdokas J. Valpio on varmaankin onnekkain pirulainen Suomessa. Parempaa vaalijulistetta kuin tuoreen Image-lehden koko aukeaman kuva Espan
puistossa seisovista noin tuhannesta alastomasta miehestä, joiden keskellä, aivan kuvan etualalla, sukuelimet aamutuulessa heiluen, edustajaehdokas
J. Valpio seisoo miehekkäästi kädet selkänsä takana, aina tunnistettava Äiti-tatuointi rinnassaan, ei nuori liberaalimies Helsingistä tuskin voi
toivoa. Se että kuvan on ottanut maailmankuulu taidekuvaaja, ja että se ei ole maksettu mainos pelkästään nostaa kuvan arvoa. Toisilla sitä
vain käy armottoman kova tuuri. Vai olenkohan sittenkin kovin naiivi kuvitellessani, että tuurilla oli mitään tekemistä asian kanssa.
Cladde I, Claudius paranee jakso jaksolta. Ymmärrän hyvin miksi tätä sanotaan lähteessä jos toisessakin hienoimmaksi
britti-television koskaan tuottamaksi draamasarjaksi. Itse tahtoisin nähdä Dennis Potterin tuotannon kokonaan uudelleen, ennen kuin menisin noin
aivan pitkällle lausunnoissani. Hyvin lähellä kuitenkin liikutaan.
Ja jottei totuus unohtuisi
Välillä on hyvä nähdä muidenkin ihmisten valokuvia.
Päivän elokuva: Bowling for Columbine (2002, Michael Moore)
Keilaamista ja roomalaisia
Tänään ryntäsin töistä suoraa päätä elokuvateatterille ja ehdimme juuri mainiosti alkavaan Bowling for Columbinen näytökseen.
Elokuva oli juuri niin hyvä ja ajatuksia herättävä, kuin kaikki ystäväni ovat antaneet ymmärtää. Charlton Hestonista näytettiin erinomaisesti kaksi eri
puolta. Paitsi hauska, dokumentti oli myös sivistävä. Minä en ainakaan tiennyt, että NRA perustettiin samana vuonna kuin KKK kiellettiin. Kotiin
päästyämme katsoimme jakson I, Claudiusta, kuinkas muuten.
DVD-elokuvan päivitys parempaan
Kotona lattialla odotti uusi kahden levyn lisäominaisuuksilla ladattu painos Monty Python and the Holy Grailistä. Vanhalle
sinänsä kelvolle jenkkilevylle, jonka hankin pari vuotta sitten (enkä ole vieläkään ehtinyt katsoa) löysin jo ostajan, joten tätä hankintaa voidaan pitää
ikään kuin päivityksenä seuraavaan versioon.
Tabloideja Tabloidihelmikuun päivitykset ovat olleet jumissa minusta riippumattomista seikoista, kuten ylenpalttisesta
laiskuudesta johtuen. Nyt kuitenkin sain linjoille neljän päivän kuvat, ja olemme taas aikataulussa. Viime vuonnakin missikisat jaksoivat herättää
keskustelua useamman päivän ajan, kun ennakkosuosikki ei voittanutkaan.
Päivän elokuvat: No Man's Land (2001, Danis Tanovic) ja Top Secret! (1984, David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker)
Huomioita elokuvista
Tutkiessani eilisillan dokumentin ohjanneen Michael Mooren filmografiaa havaitsin hänen
ohjanneen aikanaan (vuonna 1995) kovin hupaisan Canadian Bacon -elokuvan, joka omalla tavallaan käsittelee juuri samoja
aiheita kuin tämä uudempi dokumentti. Dokumentin voima vain on niin paljon suurempi.
Visa on käynyt Kaupunginteatterissa katsomassa Michael Fraynin kirjoittaman
Saranat ja sardiinit -näytelmän ja sai minutkin kiinnostumaan. Peter Bogdanovich on ohjannut samaisesta näytelmästä vuonna
1992 aivan käsittämättömän vauhdikkaan ja hulvattoman elokuvan Noises Off..., jota ei vieläkään taida saada mistään dvd:llä.
Jos saisi, ostaisin heti.
Eddie Izzard
Ja ostamisesta puheenollen, löysin Play.comista revyyn nimeltä We Know Where You Live - Live!. Kolmen tunnin show tuo lavalle
brittikoomikkoja ja -muusikoita, juontamisesta vastaa suosikkimme Eddie Izzard. Izzardin omilla kotisivuilla
Eddien osuudesta todetaan näin: Izzard frequently had the audience in hysterics with a stand-up routine that tackled Buddhism, taxidermy, beekeeping and
boxing. Löysinpä samaisesta verkkokaupasta myös kohtuuhintaisen painoksen Todd Haynesin Velvet Goldminesta, jota Izzard
myös sivuosatähdittää.
Jonkin aikaa on mieltä askarruttanut myös lähes nelituntinen (!) An Evening With Kevin Smith, jossa Kevin Smith juttelee
mukavia kameran kanssa. Koskapa omistan koko Smithin ohjaustuotannon dvd:llä, niin lienee sanomattakin selvää, että olen kiinnostunut.
Imelda-geeni
Päivän tirskahduksen tarjosi Mindy. Jollen paremmin tietäisi, niin luulisin vaimoni kirjoittavan salanimellä, mutta
alan vähitellen uskoa siihen, että tämä on kuin onkin universaali ominaisuus naisissa. Italiaan matkustava Mindy aikoo lyhyessä ajassa opetella oleellisen
italian kauniista kielestä: "olivathan nämä kengät 50%:n alessa?" "saanhan paljousalen kun ostan näin monet parit?".
Pakkomielteistä...
Jokin geeni minullakin täytyy olla, sillä matkalla kotiin piipahdin Anttilan kautta ja poimin mukaani Kaurismäen Mies vailla
menneisyyttä -rainan ja parin vuoden takaisen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin pokanneen No Man's Landin.
Kotona postiluukun edessä odotti vielä erään minun (kenpä ei) lempiohjaajistani, Billy Wilderin Sunset Boulevard, jota
usein haukutaan miehen parhaaksi elokuvaksi. Se on minulta vielä näkemättä, joten tämä vasta rapakon toisella puolen ilmestynyt erikoispainos paikannee
tuon aukon hyvin. Joopa joo, syytän geenejä kaikesta.
Nyt joka tapauksessa, kunnes Jaakko hakee ostamansa levyn tai postiluukusta kolahtaa lisää, hyllystä löytyy tasan 400 elokuvaa (tai tv-sarjaa) dvd:llä.
Videoita lakkasin lakemasta aikoja sitten, mutta lienee niitäkin lähemmäksi 400, joskin osa on hankittu uudessa formaatissa uudelleen. (Luovun vanhoista
nauhoista, joissa on enimmäkseen tv:stä nauhoitettuja elokuvia, nimelliseen parin eukun hintaan, jos jotakuta kiinnostaa. Listaa nauhoista ei siis
valitettavasti ole.)
Elokuvailta
Mikki soitti ja kaipasi viihdykettä, ja johan me sitä hänelle lupasimme. Päädyimme lopulta tsekkaamaan vastahankkimani
No Man's Landin, joka osoittautuikin erinomaiseksi, yhtäaikaa lämminhenkiseksi, mutta hyvin lohduttomaksi elokuvaksi. Ihminen on ihmiselle sika.
Elokuvan jälkeen ryhdyimme viihdyttämään itseämme Monty Python and the Holy Grailin kakkoslevyn lisämateriaaleilla. Se, joka
sai päähänsä kuvata Camelot-laulun uudelleen Lego-äijillä, on yksinkertaisesti
laitettuna (ah anglismien riemua) nero. Myös vuonna 1974 tehty "Näin tehtiin..." -dokumentti oli kelpo katseltavaa.
Noin joskus reilusti ennen puoltayötä Jaana-Mari simahti ja vtäytyi yöpuulle ja meille Mikin kanssa jäi vain yksi vaihtoehto. Mitä tekevät nuoret miehet
keskellä yötä, kun vaimoväki nukkuu? He katsovat ZAZ-tiimin Top Secret!-elokuvan. Onhan tuo elokuva tullut nähtyä puolen
kymmentä kertaa aiemminkin, mutta koskaan eivät kumisaapaslehmät ja saksalaisvitsit lakkaa naurattamasta. Hauskaa kuin mikä.
300 päivää
Tänään tulee täyteen 300 päivää laihdutuskuuria. Tai oikeammin jotain, mikä alkoi laihdutuskuurina ja on nyttemmin vain painon tarkkailua.
Viime vappuna painoin lähemmäs 103 kiloa ja olin aivan rapakunnossa. Ruokavaliota keventämällä, urheilemalla ja
sairastamalla minusta on tullut se adonis, josta vaimoni saa nauttia näinä päivinä. Viimemainittua laihdutuskeinoa en suosittele kenellekään.
Saliurheilu ja painon pakkomielteenomainen seuraaminen ja varsinkin se tilastointi ovat sen sijaan motivoineet minua suuresti. Viereisessä
kuvassa esitetään painoni viiden päivän keskiarvot viimeiseltä 300 päivältä. Kuten huomaatte, otan asian hyvin vakavasti. Tämänkin kuvan
saa klikkaamalla suuremmaksi, jos se ketään kiinnostaa.
Herkkä duetto
Törmäsinpä eilen illalla pieteetillä ja ponnistuksia kaihtamatta tehtyyn musiikkivideoon,
jolla Bush ja Blair tunnustuvat salaisimmatkin tunteensa.
Valokuvataidetta
Etsiessämme tupaantulijaislahjaa Tubelle ja Ebulle törmäsin kahteen upein valokuvin aihettaan esittlevään dokumentaariseen teokseen. Säärikirjan
nimeltä Leg ostin Jaana-Marille, vaikka inspiraatiota tulen siitä varmasti itsekin hakemaan. Kameran kohteiksi ovat
päätyneet mm. Sophia Loren, Cyd Charisse, Josephine Baker, RuPaul, Divine ja Miss Piggy, Toinen kirja, Piercing, a Modern
Anthology, pitää sisällään upeita ja persoonallisia muotokuvia lävistetyistä ihmisistä, ja heidän omia kertomuksiaan kokemuksistaan. Joukossa
on paljon alakulttuuri-ihmisiä, mutta myös opettajia, kirjanpitäjiä, tutkijoita, insinöörejä ja muiden ammattien harjoittajia, joista ei päältä
päin arvaisi, mitä housuista löytyy. Mutta ei kai meistä kenestäkään.
Akkujen laataamista
Sunnuntaipäivä meni suurimmaksi osaksi laiskotellessa. Poikkesin ulos ainostaan selvittämään päätäni ja kirkastamaan silmäni liiallisesta television ja
sarjakuvien vaikutuksesta. Eilisen kahden jakson jälkeen katselimme tänään loputkin I, Claudius-sarjasta, ja jos en olisi jo
käyttänyt ylenpalttisesti ylisanoja ylistämään sarjan mahtavuutta, niin minun pitäisi varmaankin kehua sitä vielä lisää. Tämä oli totisesti suurta draamaa.
Pakko lienee kuitenkin nostaa jo aieemin kehuttujen näyttelijäsuoritusten joukkoon John Hurtin Caligula. Niin pelottavan hyvää mielipuolta näkee harvoin.
Sarjan myötä selvisi myös mihin se kaikki karva on hävinnyt Patrick Stewartin päästä: se on vuosien mittaan siirtynyt vähitellen John Rhys-Daviesin
leukaperiin.
Jossain tämän kaiken keskellä onnistuin myös lukemaan kaksi ja puoli albumillista Authorityä ja täytyy sanoa, että olin
hämmästynyt havaitessani, että pidin Mark Millarin ensimmäisistä numeroista enemmän kuin Warren Ellisin viimeisistä. Millarin taso ei toki pysy
yhtä korkeana pidemmän päälle, mutta ensimmäiset numerot olivat erinomaisia.
Canon EOS 10D
Viikonlopun aikana Digicamera.netin uutissivulle on valunut lisätietoja ja linkkejä Canonin uudesta
digijärkkäristä. EOS D60:n seuraaja lienee nimeltään EOS 10D ja julkitulleista spekseistä oleellisismmat lienevät 6,5 megapikseliä, ISO 3200 ja eritoten
hinta-arvio: n. 1900 euroa (Espanjassa ja Hollannissa, mitä sitten lienee Suomessa tai Saksassa). Tuo hinta alkaa olla juuri ja juuri kipukynnyksen alla.
Ei se missään tapauksessa niin halpa ole, että samantien ryntäisin kauppaan, mutta sellainen toki, että hiljaisen säästämisen voisi aloittaa. Virallinen
julkistus tapahtunee Las Vegasin PMA 2003 -messuilla maaliskuun alussa. Seuraan suurella mielenkiinnolla.
Tänä iltana Buffyssä: Andrew tekee kotivideon...
Iltaviihteeksi kelpasi uusin Buffy, ja sehän oli taas vaihteeksi mainio. Tapa, jolla Buffyssä käytetään kerrontatapoja
juonielementteinä ja -katalyytteinä hakee vertaistaan draaman puolella. Farscape on parhaimmillaan päässyt vastaavaan. Komediat
ovat sitten erikseen, sillä niissä on helpompi heittää koko jakso parodiaksi, mieleen tulee väistämättä parhaat Red Dwarf-jaksot.
Päivän elokuva: Mies vailla menneisyyttä (2002, Aki Kaurismäki)
Positiivinen hammaslääkärikokemus
Jos on hammaslääkärini hyvä, on hän myös hintava. Lasku on ainakin kaksinkertainen julkiseen puoleen verrattuna, mutta joistain asioiosta kannattaa maksaa.
Tänään oli nimittäin vuorossa hammashoidoista kauhein: hammaskiven poisto. Menisin jopa niin pitkälle, että edes viisaudenhampaiden repiminen ei tunnu niin
pahalta kuin se terävä koukku ikenien välissä. Jos hammaskiven poistattaa terveyskeskuksessa, niin loppupäivän voi varautua sylkemään verta, kun lääkäri
käsittelee instrumenttiaan kuin Norman Bates leipäveistä. Mesttarismies sen sijaan käyttää aikaa ja vaivaa ja raaputtelee kivettymät pois tavalla, jota voisi
melkein kuvailla "helläksi". No, vain melkein. Verellä ei kuitenkaan ole operaatiossa edes sivuroolia. Olen tyytyväinen.
Kaurismäen Aki
Jostain syystä Kaurismäen elokuvat työntävät minua luotaan - siihen asti kunnes katson ne. Jokaisesta näkemästäni olen kuitenkin pitänyt. Niin myös tästä
uusimmasta, joka on aivan ameriikan-palkinnoillekin ehdolla. Calamari Unionia ehkä lukuunottamatta,
Mies vailla menneisyyttä on Kaurismäen paras elokuva tähnä mennessä, ainakin niistä harvoista minun näkemistäni. En lainkaan ihmettele, että
jokaisessa arvostelussa on käytetty sanaa "lämminhenkinen". Sitähän tämä on. Kati Outinen on loistava. Markku Peltola on erinomainen. Ja kaiken kruununa
shown varastaa aivan käsittämättömän hyviä Kaurismäkeläisyyksiä vakavalla naamalla laukova Sakari Kuosmanen. Lämpöä, hellyyttä ja ihmisten hyvyyttä radan
väärällä puolen, kuten sanotaan.
Joo, ja se oli se Rautalahden veijari, joka meidät tänään ajoi elokuvaan uuden Enterprisen ja
Farscapen sijaan.
Ei niin mitään uutta, ei länsi- eikä itärintamalla
Kovin hiljainen päivä ja ilta. Piipahdimme mummilassa turisemassa jonninjoutavia ja katsoimme illalla jakson Farscapea. Olisimme
katsoneet enemmänkin, mutta levyllä odottavan tuplajakson ensimmäinen puolisko aiheutti odottamattomia ongelmia videoajureiden kanssa. Niinpä loppuilta kului
sitten rattoisasti konetta päivittäessä. Parempi onni huomenna. Odottamassa olisi myös kaksi uutta Enterprisea. Seuraamieni
sarjojen kaudet alkavat lähestyä vääjäämättä loppuaan. Farscapen kohdalla hyvästit jätetään koko sarjalle, koska enää neljä jaksoa on näkemättä. Sarjan
jättämää aukkoa on kovin vaikea täyttää.
Julkisen sairaanhoidon nykytila
En laisinkaan ihmettele niitä, jotka valittavat resurssien puutetta julkisen sairaanhoidon puolella. Vuosihuoltoni jatkui tänään nenä- ja korvaklinikalla.
Klinikalla tuntui olevan vallitsevana järjestelmänä, että amanuenssit keskustelivat potilaiden kanssa ja kävivät sitten konsultoimassa sitä yhtä erikoislääkäriä,
joka klinikalla päivysti. Tämä tietenkin johti siihen, että potilaat odottelivat huoneissa kymmeniä minuutteja amanuenssien jonottaessa spesialistin puheille.
Kaikki sujui sentään varsin miellyttävässä hengessä ja minua kuunneltiin. Taaskaan ei tosin mitään uutta löytynyt ja jatkotutkimuksia ja väliaikaisia lääkkeitä
määrättiin. Tutkimuksissa ikävä kyllä on sellaiset jonot, että seuraavan kerran pääsen nauttimaan terveydenhuollosta vasta huhtikuun loppupuolella.
Huomiota
Kun nainen, oli hänen seksuaalisen suuntaumuksensa mikä tahansa, huokailee suuntaani, niin se lämmittää aina. Provokaation
Miiran huokaukset tosin kohdistuivat elokuvaharrastukseni suuntaan. Miiralle sellaisia terveisiä, että tämän asteen omistautuminen onnistuu helposti, kunhan
vain ymmärtää luopua kaikesta muusta (no, paitsi vaimosta, valokuvauksesta ja vaimon valokuvauksesta). Itse olen seuraillut Miiran ja Minnan arkea jo jonkin aikaa,
ja hämmästyksekseni havaitsen, että meillä on yhteisiä tuttuja. Suomesta ei varmaankaan löydy kahta Stubaa ja Piskiä. Maailma on pieni ja Suomi vielä pienempi.
Tunnelma tiivistyy Farscapen loppu alkaa häämöttää entistä selvemmin. Tänään näkemämme tuplajakso ei ollutkaan kokonaisuus vaan ratkaisu jäi
roikkumaan ilmaan. Ei isoa yllätystä siellä, kuten angliset ystävämme asian ilmaisevat. Farscapen kaudenlopettajaiset ovat aina olleet isoja tapauksia ja
nytkin näyttää siltä, että olemme ryntäämässä eteenpäin viiden episodin mittaista juoksurataa, jonka viimeisiä metrejä ei nähdä koskaan. Ensi viikolla
katsottavaksi ilmestyvät kaksi viimeistä osaa ja sitten kuuluu Helsingin Hakaniemestä iso AAAARGH!
Karstaa kurkussa
Salilla käymisestä ei tullut mitään, sillä minulla on jo toista päivää melkoinen kurkkukipu, ja lienee parempi, etten pahenna tautia miksikään
hengenvaaralliseksi riehumalla yhtään enempää kuin on tarve. Uusi yritys viikonloppuna.
Kröh
Kurkkukipu jatkuu ja aamulla saattoi olla hieman kuumettakin, joten leffatreffit Suvin kanssa jäivät väliin, vaimoni tutustuessa kollegoidensa kanssa
Tuppervaaran ihmeelliseen maailmaan. Tällaisia ovat 2000-luvun sankariantropologit. Minä puolestani nukahdin heti kotiin päästyäni.
Pure laseria, metallinen muukalainen
Heräiltyäni kävin hakemassa koneelle Laser Squad: Nemesis-demon, ja kuulkaa, tässä saattaa olla se peli,
joka nalkittaa minutkin online-pelaamiseen. Pelihän on versio vanhasta 8-bittisten koneiden klassikosta Laser Squadista,
jota minäkin 80-luvun lopussa tahkosin enemmän kuin laki sallii, ja saman tekijäporukan X-Com-peleistä. Peli on tässä
vaiheessa vielä hyvin yksinkertaista taktista taistelua ilman sotureiden yksilöllistä kehittymistä, taistelumoraaleja panikoimisineen tai
aseenkäyttökykyineen. Se toisaalta tuntuu tähän suhteellisen nopeatempoiseen vuoropohjaiseen taktiikkaan sopivankin. 25 taalaa puolen vuoden
rekisteröitymisestä ei edes ole järjetön hinta, joten hupia olisi luvassa enemmänkin kuin maksetun rahan edestä. Ainoaksi esteeksi saattaa nousta
ajan puute.
Pelissä on myös hotseat-optio, joten saattaa olla, että sen addiktiivisuutta täytyy kokeilla Carloksen ja Miqueliton kanssa ennen varsinaiseen
palveluun liittymistä. Ennustan pitkää lauatai-päivää pelin parissa lähitulevaisuudessa.
"Have you ever wondered if there was more to life, other than being really, really, ridiculously good looking?" Zoolander iskee minussa siihen komediahermoon, johon parin viime vuoden aikana ei ole napsahtanut kuin
Deuce Bigalow: Male Gigolo. Se on se sama hermo, joka vihloo nautinnosta sellaisten 80-luvun klassikoiden kuten
Airplane! ja Top Secret! äärellä. Parempia komedioita on toki tehty, mutta ei juuri
tätä tyylilajia. Suomalaisten kääpiöiden, David Bowien ja mallimaailman salattujen taustavaikuttajien kiemuroihin sotkeutuvat tämän hetken kuumimpiin
komedianimiin (eivät aivan turhaan) kuuluvat Ben Stiller, Owen Wilson ja Will Ferrell.
