Elokuvia ja Valokuvia
... ja joskus jotain muutakin

 
Perjantai 01.11.2002
Päivän elokuvat: Voodoo Academy (2000, David DeCoteau) ja Brotherhood (2000, David DeCoteau)

Minun piti kirjoittaa monestakin asiasta, muiden muassa vessapaperista, mutta jääköön otollisempaan aikaan. Tämän illan nimittäin täytti David DeCoteaun taide. DeCoteau (DiKoutou, kuten mies itse nimensä lausuu) on mestariohjaaja sellaisten laatupläjäysten kuten Beach Babes from Beyond ja Puppetmaster 7 takana. Jaakko oli päättänyt tutustuttaa meidät miehen myöhäisempään, väitetysti profeministiseen tuotantoon, jossa tissien ja perseitten sijasta pääosaa esittävät hyvinmuodostetut rintalihakset ja valkoiset merkkikalsarit. Illan elokuvat edustivat molemmat samaa laatutasoa, eli silkkaa paskaa. Voodoo Academy oli sentään niin huono, että tuskin pystyimme naurultamme keskittymään tärkeimään, eli pulsatoiviin pektoraaleihin. Brotherhood sen sijaan oli astetta vakavampi teos ja paljaan pinnan puute sai minut melkein nukahtamaan kesken elokuvan (osansa saattoi olla myös Jaakon yrityksillä jatkuvasti täyttää lasiani vodkalla), joskin loppua kohden nähtiin muun muassa valkoisissa kalsareissa suoritettu rituaali. Muut sankarit jäivät vielä katsomaan illan mielenkiintoisinta elokuvaa, Robert Lee Kingin Psycho Beach Partya, mutta me Jaana-Marin kanssa luovutimme ja siirryimme taksilla kotipuoleen.

Lauantai 02.11.2002
Päivän elokuva: Red Dragon (2002, Brett Ratner)

Eilisen riekkumisen jälkeen tänään koitti aikainen herätys ja matka elokuviin jo puolilta päiviltä. Kävimme Suvin kanssa katsastamassa uusimman Hannibal Lecter -elokuvan Red Dragon, joka siis oli Hannibal Lecter -elokuva vain Anthony Hopkinsin uudelleensynnyttämän hahmon suosion vuoksi. Ymmärrykseni mukaan Harrisin kirjassa Lecterin rooli on paljon pienempi. Samoin on Michael Mannin jo vuonna 1986 ohjaamassa elokuvasovituksessa Manhunter, jossa selkeästi keskitytään FBI-agentin ja uuden sarjamurhaajan väliseen aivomittelöön Lecterin jäädessä taka-alalle. Red Dragonissa on toisin, Hopkins on lähes pääosassa ja vakuuttava kuten aina, ja myös muu kaarti on yhdenverroin erinomaista. Norton, R. Fiennes, Watson, Keitel ja P.S. Hoffman tekevät kaikki takuuvarmat suoritukset. Kaikenkaikkiaan nautittava elokuva, mutta aiemman version näkeminen söi hieman jännitystä.

Nyt on pakko vielä kirjoittaa vielä muutama sana eilisten kalkkunakokemusten ohjaajasta David DeCoteausta. Jos mies jotain osaa, niin se on vähemmän hienovaraisen homoeroottisen latauksen saaminen kohtauksiin. TIedä häntä onko miehen varhaisemmassa T&A-tuotannossa havaittavissa samaa mieskehon ihannointia. Trailerit ainakin lupailivat näissä vanhemmissa elokuvissa arvostettavan myös tissejä ja perseitä genren kaikkien sääntöjenm mukaan. Jos taas on jotain, mitä DeCoteau ei osaa, on elokuviensa lopettaminen. Harvoin olen nähnyt noin antiklimaattisia loppukohtauksia edes näin huonoissa elokuvissa. Seuraavaksi aion spoilata Voodoo Academyn lopun, joten allergiset voivat suoraan siirtyä seuraavaan kappaleeseen, jossa puhutaan valokuvauksesta. Niin, koska DeCoteaulta ilmeisesti oli loppunut rahat kesken elokuvan (23 min pidennetty ohjaajan versio oli kokonaiset 93 minuuttia pitkä) kuvaamisen ja pahisten maistaessa omaa rituaaliaan, niin sen sijaan, että näkisimme spektakulaarisen muodonmuutoksen ja erikoisia efektejä, saamme seurata kun nuoret sankarit juoksevat puhtoisissa kalsareissaan pakokauhun vallassa toiseen huoneeseen, vääntelehtivät kauhusta, vapisevat hetken ja palaavat varmistamaan tapahtuneen.

Marraskuun alussa avasi ovensa Valokuva.net, joka on nimeää itsensä "Portiksi suomalaiseen valokuvaukseen". Ja sitähän se onkin. On linkkilistaa niin tekniseen puoleen, kauppiaisiin, kuin suomalaisiin kuvaajiinkin. On päivän kuvaa, keskustelupalstaa ja kuvaajien esittelyä. Näiden sivujen parissa vierähtänee toinenkin tovi. Sivut ovat, jo tähän mennessä tuoneet mukavasti liikennettä myös minun ja Jaana-Marin valokuvasivuille, kiitos varmasti osoittain sen, että eksoottisen sukunimeni ansiosta olemme aakkostetun listan ensimmäisellä sivulla. Tällaisille vakavasti otettaville suomalaisille valokuvaussivuille on ollut tilaus pidemmän aikaa. Kiitän tässä tekijöitä ja toivon, että innostus kestää myös palvelun jatkuvaan kehittämiseen.



Filosofian Maisteri, kulttuuriantropologi K. Rissasen valmistujaisjuhlissa puhuttiin ruoka-aineiden todellisesta kammottavuudesta (toistuva aihe, Mikin kanssa saunan jälkeen puhuttiin kouluruuasta), ja esille nousivat muiden muassa se, mistä kalapuikot todella valmistetaan, Liptonin Yellow Label, todellinen non-vegetaristi-olut, jonka valmistuessa sammioon upotetaan kynimätön kana (tällä kertaa siipikarjaa) ja tietenkin nakkikilju. Itse uskoisin, että nakit ja alkoholin voi yhdistää paremminkin. Esimerkiksi liottamalla nakkeja kossupullossa useamman kuukauden. Tämän marinoitua nakkia ei kannattane flambeerata, sillä sammuttamiseen saatettaisiin tarvita syötäväksi kelpaamattomia kemikaaleja.

Tiedättekö mistä tietää, että on ruokakaupassa vaimon kanssa? Kassalla pitää näyttää henkilökorttia.

Sunnuntai 03.11.2002

Tänään olikin sitten harvinaisen leppoisa päivä. Ensin unta puolille päiville ja sitten kiersimme Jaakon kanssa etsimässä hänelle ensi-asuntoa. Kallio-propagandamme on selvästi purrut, ja uskon vakaasti, että saamme Jaakosta erinomaisen lisän Kallion posseen. Lupaavimmalle kämpälle on meiltä vain viiden minuutin kävelymatka. Pelottavinta taisi sittenkin olla, että vaikka olimme puhuneet Jaakkoa omaan taloomme, niin kävi ilmi, että tuon yksiön ikkunoista oli suora näkymä pihan yli meidän ikkunoihimme, se kun oli samalla korkeudellakin. Niin mukavaa, kuin olisikin ollut elää Jaakko aivan naapurissa, niin makuuhuone-makuuhuone-näköyhteys olisi saattanut olla molemmin puolin häiritsevää. Me kun Jaana-Marin kanssa emme ainakaan suuremmin verhoista perusta. Onneksi kämppä oli aivan hirveä läävä, joten olemme vain tyytyväisiä, että Flemarilta löytyi parikin parempaa. Nyt täytyy vain keksiä jokin parempi tapa kutsua Jaakko iltateelle, kuin teipata aamulla makuuhuoneen ikkunaan aa-nelonen, jossa lukee "Jaakko! Teetä illalla 19:00?" ja odottaa laittaako Jaakko omaansa lapun jossa lukee "Peli illalla" vai "OK".

Aterioimme Jaakon kanssa myöhäisen lounaan, ja minä testasin Kettusen Vadelmakanaa. Ei niin eksoottista kuin nimi antaa ymmärtää, mutta erinomaisen maukasta. Lounaan jälkeen olikin jo aika isäni saapua porakoneen kanssa, jotta saimme julisteen kehyksen seinälle. Nyt se vain odottaa huomenna saatavaa julistetta ja ystäiemme ilmeitä keskiviikon Classicissa. Ripustusoperaation jälkeen vuorossa oli toisenlaista nostelua kadun toisella puolella.



Illalla vielä yksi jakso Angelia. Eipä säväyttänyt samalla lailla kuin kauden kolme ensimmäistä.

Maanantai 04.11.2002
Päivän valokuva: Jaana-Mari ja sateenvarjo

Juki kirjoittaa sivuillaaan googlettajista, joten kaipa minunkin on. Ei minun olisi pakko, mutta minä haluan. Päivän hämmästyttävin hakusanayhdistelmä on "paska" "nenä" "kuvia". Onkohan tällä jotain tekemistä Michael Jacksonin nenäkuolion kanssa?

Jotta voisin demonstroida tuota Jukin esittämää "hei, onko täällä isoja tissejä" -ilmitötä, laskin viimeisen sadan tähän verkkopäiväkirjaan tulleen viittauksen joukosta googlettajat, ämäsännnättäjät ynnämuut. Heitä oli sadasta peräti 42 (viikolla tulee enemmän ihmisiä linkkien kautta, viikonloppuisin hakukoneista). Ja suosituimat hakusanat olivat:

8xvalokuvia
5xperseitä
4xelokuvia
4xteiniseksi
2xalastonkuvat ja erotiikka
2xeroottisia valokuvia
2xspencer tunick helsinki
1xalastonkuvat
1xamerican pie elokuva näyttelijät
1xelokuvia netistä
1xeroottinen taustakuva
1xisoja rintoja
1xnaked kuvat OR kuvia OR fotot OR kuvaa
1xpaska nenä kuvia
1xpienet rinnat kuva
1xscifi elokuvia
1xseksiopas
1xspencer tunick
1xtaiteilija rosso
1xthe others nicole kidman
1xtiukkoja pyllyjä
1xtyttöjen alastonkuvat


Onko tämä nyt sitten akkuraatti läpileikkaus ajatusmaailmastani? Tämä verkkopäiväkirja tiivistettynä?



Kotimatka oli valokuvien sävyttämä. Ensin poikkesin Asematunnelissa hakemassa valokuvajulisteen ja sitten suuntasin päätä pahkaa kulttuurien museolle valokuvanäyttelyn avajaisiin. Yrjö Tuunasen näyttely Kenkiä Vietnamista oli dokumentaari tämän päivän Vietnamilaisesta kenkätehtaasta ja sen työntekijöistä. Tehtaan 2000 työntekijästä oli valittu muutama, joiden arkea seurattiin niin työssä kuin työn ulkopuolellakin. Länsimaalaisittain kammottavissa olosuhteissa naurettavan surkealla palkalla pakertavat työläiset vakuuttelivat kuvaajalle olevansa onellisia, kun heillä on ympärivuotinen työpaikka. Paikka, jossa jotkut heistä joutuvat haistelemaan koko päivän avoimia tolu-saaveja 40 asteen lämmössä ilman minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kuvat olivat varsin vakuuttavia arkisuudessaan ja niitä avittavat tekstit suorastaan riipiviä. "Työpäivä alkaa 07:15 15 minuutin pakollisella palkattomalla voimisteluhetkellä, jonka jälkeen pidetään nimenhuuto, ja sitten työnjohtajat kertaavat edellisen päivän virheet." "Ensimmäisenä työpäivänä opetellaan seisomaan jonossa ja kääntymään."

Kotiin päästyämme saimme julisteen seinälle, ja voi että se on hieno. En olekaan aiemmin nähnyt ottamaani valokuvaa metrin korkuisena. Ja kun tässä vielä rakas, kaunis vaimoni keimailee ihastuttavissa 17 cm korkokengissä, niin kyllä sitä kelpaa katsella. Lääh. Valitettavasti tämä kuva saa julkaisunsa vain kotimme seinällä.



Illalla vielä pari kuvaa Hakkiksesta Komsomolkan kyyneltä varten ja minipäivitys valokuvasivuille. Kaksi varsin onistunutta kuvaa, toinen Quidusta, toinen Jaana-Marista. Ja koskapa härnäsin jo liiaksi sen seinälle päätyneen Jaana-Mari-kuvan kanssa, annan teidän nauttia tästä vaahtobileitä edeltävästä kuvasta päivän kuvana. Quitu löytyy valokuvasivujen ihmisgalleriasta.

Tiistai 05.11.2002
Tilastonarkkareiden, jollaiseksi itse häpeämättä tunnustaudun, iloksi voin ilmoittaa, että päiväkirjan sivuilla on käyty yli 2000 kertaa sen aloittamisen jälkeen. Eilen meni melkein toinenkin raja rikki, eli yli 100 kävijää yhden päivän aikana. Melkein. Kävijämäärä jäi vain 98:aan. Hieman yritystä, rakkaat lukijani, jos saan pyytää.

Ryhdyin tässä pohtimaan salasanoja ja niiden aiheuttamaa muistirasitusta. Olisihan se nyt hirvittävän mukavaa, jos kaikesta selviäisi yhdellä käyttäjätunnuksella ja salasanalla, mutta minä ainakaan en laita Ilta/Kauppalehden lukemiseksi samaa salasanaa kuin verkkokauppaan, jolla on Visa-tietoni tietokannassa, saati sitten työpaikkani verkkopalvelimelle. TUnnuksia on vuosien varrella kertynyt melkoinen määrä. Niitä on ainakin kahden eri fyysisen tietokoneen sisäänkirjautumista varten, on palveluntarjoajan sähköpostitunnusta varten, kotisivujen päivittämistä varten toiselle palveluntarjoajalle, erilaisiin verkkolehtiin on yksi tunnus ja salasana, verkkokauppoihin yksi, joskin joissain käytetään tunnuksena sähköpostiosoitetta. Työpaikalla on ainakin viisi henkilökohtaista käyttäjätunnus-salasanaparia eri palvelimille ja järjestelmille. Siihen tulevat päälle vielä kymmenet eri testitunnukset eri palveluihin. Minulla on myös ainakin kuusi eri sähköpostitunnusta eri käyttötarkoituksia varten, ja sitten on vielä uudelleenohjauspalvelu salasanoineen. Verkkopankissa on omat tunnuksensa joita ei kuljetella mukana vaan ne on painettu muistiin hyvin tarkasti samoin kuin eri pin-koodit mm. kännykkään ja pankkiautomaatille. Aina silloin tällöin näppäimistölle alkaa vaistonvaraisesti syöttämään myös edellisen työnantajan koneille tarkoitettuja salasanoja. Pääraukka halkeaa vähemmästäkin.

Kriittisiä noista taitavat olla vain pankin, verkkokauppojen ja työpaikan tunnukset. En tosin innostu ajatuksesta, että joku pääsisi lähettelemään sähköpostia nimissäni. Todellisen tietoturvan nimissä noita salasanoja pitäisi sitten tietenkin vaihtaa tietyn ajan välein ja tietenkään niitä ei saisi mitenkään kierrättää (tunnustan: minulla on vanhan työnantajan erään palvelimen salasana erään ilmaissähköpostilaatikon salasanana), edes pienillä muutoksilla.

Tämä koko pohdiskelu sai alkunsa siitä kun tajusin lipsuneeni ja käyttäneeni hälläväliä-tunnariani joissain tärkeissäkin (en tietenkään kriittisissä) palveluissa. Sain kuitenkin itseäni niskasta kiini ja muutin mokomat. Seuraavaksi voisi vaihtaa verkkokauppojen salasanat, sillä niitäkin on tullut käytettyä jo vuositolkulla. Verkkokaupoista ja salasanoista tuli mileeni eräskin kanadalainen verkkokauppa, joka otti ensin visa-numeroni tateen ja lähetti sitten salasanani minulle suojaamattomassa sähköpostissa pyytämättäni. Ei lisännyt luottamusta. Ja kuinkas kävikään, kyseinen kauppa vuosi pari vuotta sitten useamman tuhat visa-numeroa nettirikollisille. Halvoista hinnoista huolimatta olen jättänyt moisen kaupan omaan arvoonsa tapahtuneen jälkeen.



Aaltoja!

Jaahas, Free Record Shopissa on sitten vieläkin "kaksi levyä neljännes-satasella"-tarjous. Tällä kertaa selvisin neljällä levyllä. Kolme laatudraamaa ja yksi hömppäkomedia, Brendan Fraserin, Adam Sandlerin ja Steve Buscemin tähdittämä Airheads, jolla on aina ollut lämmin paikka sydämessäni. Eihän se mikään This is Spinal Tap! ole, mutta jaksaa kuitenkin huvittaa. Chris "All other tropical winds must bow for El Niño" Farleyllä on hauska sivuosa.



Näyttää siltä, että tästä tulee taasen dvd-rikas kuukausi. Bongasin nimittäin varsin halvalla kahdeksan 30-40-luvulla tehdyn kauhuklassikon boksijulkaisun ja sen lisäksi eilen tuli tilattua levyjä ulkomailta oikein urakalla. Red Dwarfin ensimmäinen kausi taitaa olla niistä ensimmäinen postiluukuun kilahtava.

Kun vielä tutkailin hyvin painokkaasti Canon Speedlite 420 EX -salaman hintoja suomessa ja maailmalla (229,- saksassa, 269,- suomessa), niin uskoakseni se puoli veronpalautuksesta, jonka lupasin puhtaaseen kulutusjuhlaan alkaa olla kulutettu.



Päivällä HTMLää töissä, illalla PHPtä kotona. Pitäisi varmaan harrastaa jotain. Onneksi tällä kertaa kyse oli valokuvasivuista. Uudistus on vielä kaukana valmiista, mutta beta-testaajat päässevät katselemaan uusia sivuja jo tänään.

Keskiviikko 06.11.2002
Päivän elokuvat: Adam's Rib (1949, George Cukor) ja The African Queen (1951, John Huston)

Enpä muista koska viimeksi olisin joutunut seisomaan puoli matkaa bussikuskin vieressä, koska linjuriin ei kerta kaikkiaan mahtunut enempää ihmisiä. Kuski joutui kylmästi läimäyttämään oven kiinni ja kaksi viimeistä jonossa seissyttä jäivät pysäkille. Kun sitten matkan jälkipuoliskolla hitaasti hivuttauduin kohti bussin takaosaa, havaitsin sen tyhjentyneen kuin ihmeen kaupalla. Etuosassa ihmiset seisoivat kuin sillit sardiinipurkissa, mutta takaosassa oli vapaita paikkoja vaikka kuinka. Mikähän siinä bussin takapenkissä niin pelottaa? Raitiovaunussa tilanne on muuten aivan päinvastainen: useimmiten kannattaa yrittää sisään etuovesta, jos tekee mieli istumaan.



Päivän google: cd-rw käry käy. Jos koneesta nousee savua, niin sähköjohdot kannattaa irrottaa, ja kone tuulettaa kunnolla. Jos tuuletuksen myötä lisääntynyt happi ruokkii tulta koneen sisällä, niin liekit kannattaa tukahduttaa sammutuspeitteellä. Näin koneesta saattaa olla jotain pelastettavissa. Vedellä ei tietokoneen sisällä roihuavaa infernoa pitäisi sammuttaa. Jos taas käry on niin sanottua immateriaalista laatua, niin muistuttaisin, että omaan käyttöön ja lähipiirille on sallittua valmistaa kopio (poikkeuksena tietokoneohjelmat ja tietokannat). Laajemman kaupallisen piratismin harjoittajille käry saakin käydä. Toivottavasti haisee pahalle.

Hyvä on, toinenkin google: komea mies taustakuva. Suunnatkaa vaimoni Jaana-Marin valokuvasivuille ja valitkaa sieltä galleria "My Husband". Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se oli?



Olen hankkinut Anttilasta niin paljon hyviä ja halpoja levyjä, etten mielelläni kirjoita kyseisestä firmasta negatiiviseen sävyyn. Nyt on kuitenkin pakko dissata Anttilan ja Suomen dvd-hinnoittelupolitiikkaa kovalla kädellä. Törmäsin nimittäin Anttilassa Spider-Manin tuplalevyyn, jonka hinnaksi oli laitettu hulppeat 38 euroa. Levyillä on toki kaikkea kivaa, mutta kun (mitä ilmeisemmin) täsmälleen sama tuplalevy irtoaa Australian Ezystä (toki R4-koodatuna) kotiin kannettuna hintaan 23,60 euroa, niin pitää vain miettiä, mihin se 15 euroa ilmaa oikein menee. Niille, jotka haluavat oikein Hämäri-herkutella, löytyy 4 levyn hyper-duper-limited-boxed-set, sekin kotiinkannettuna hintaan n. 44 euroa. Ja niille, joilla ei R4-levyt näy, niin tuo tupla-levy (ilman suomenkielisiä tekstejä tosin) löytyy Brittien Play.comista vaivaisella 26 eurolla. Ennustan, että viimeistään joulun tienoilla Hämmästyttävä Hämähäkki irtoaa suomessakin 25 euron sopuhinnalla.



Mega-classic kääntyikin leppoisaksi mini-classiciksi, kun useampi ennakkoon ilmoittatunut jäi pois (hyi hävetkää). Adam's Rib osoittautui pettymykseksi. Spencer Tracyn ja Katherine Hepburin välinen kemia toimii, mutta siihen se sitten jääkin. Dialogi oli nasevaa vain paikoitellen ja 40-luvun asenteellisuus ei ollut enää edes hauskaa. The African Queen sitä vastoin on edelleen aivan erinomaisen viihdyttävä elokuva. Bogart ja Hepburn loistavat ja dialogi on soljuvaa. Ja kuinka monessa elokuvassa nähdään Humphrey Bogart imitoimassa virtahepoa? Kysyn vain.

Jaakko toi näytille uuden Nöjärin ja nyt molemmat elokuva-arvostelijoiden kuvat ovat minun ottamiani. Niiden taiteellisuus ei kyllä pääse oikeuksiinsa, sillä molemmissa kuvissa on isommasta kuvasta leikattu sentti-kertaa-sentti-kokoon pelkkä arvostelijan pärstä.

No niin. Tänään meni sitten ensimmäistä kertaa sadan päiväkävijän raja rikki, kiitos ahkerien googlettajien. Kyllä he ilmeisesti täältä etsimäänsä tietoa löytävät, kun sivuille asti vaivautuvat. Kirjoitan nyt jo toisen kerran tästä tänään, mutta menköön.

hauska eroottinen tarina: Oletteko kuulleet vitsin Jukka Puotilasta ja karhusta? Punchlinehan oli: "mä tiesin, että sä pidit siitä."

rinnat suuremmiksi: Luin Hesarin kuukausiliitteestä, että hypnoosilla onnistuu.

alkoholin tilaus netistä: Ranskan eBaystä irtoaisi 12 pulloa vuoden 1959 Cheval Blancia vaivaisella 8900 eurolla. Siitä vaan korottamaan tajousta. Vuoden 1947 pullosta saa maksaa yksinään 2425 euroa ja pullosta vuoden 1945 Mouton Baron Philippeä saakin pulitaa jo lähemmän 3000 eukkua. Vuoden 1961 Chateu Petrus -pullo vaihtaa omistajaa heppoiseen 4600 euron hintaan. Toivottavasti tästä oli apua janoiselle googlettajalle.

Torstai 07.11.2002

Voi luoja mikä päivä. Ensimmäinen lyhyt tauko kaikesta siitä ravaamisesta koitti viiden aikaan iltapäivällä. Kotona taisin olla puoli yhdeksältä.

Aina silloin tällöin ihminen saa muistutuksen kuolevaisuudestaan, ja kun sen saa ammatti-ihmiseltä, niin se pistää ajattelemaan.

Valoisempaan aiheeseen siirtyäkseni, mietin tarkemmin tuota ratikan takaosaan änkemistä ja tulin siihen tulokseen, että se juontanee niiltä päiviltä, jolloin sporassa oli vielä konnarit. Siellä raitiovanun peränurkassa, takaoven etupuolella, jos en väärin muista, konduktööri(useimmiten)-rouva istui pienessä, mutta kuninkaallisesssa kopissaan ja möi lippuja kuolevaisille. Minä siis ihan oikeasti muistan kulkeneeni ratikassa, jossa oli erikseen konduktööri ja kuljettaja. Taidan olla vanhus.

Firefly kuudes jakso oli hupaisa, mutta aika mitäänsanomaton.

Perjantai 08.11.2002

Käytöskukan Hinku yhtyy nostalgisoimaan kanssani raitiovaunun rahastajia, niin kuin hän aivan oikein korjaa näitä täti-ihmisiä suomenkielellä kutsutun. Kaivelin hieman nettiä aiheesta ja löysin Hesarin verkkoliitteen arkistoista kirjoituksen "Pysäkkipainijoita" ja "Sipoon susia" vuodelta 1999, jossa muistellaan rahastaja-ilmiötä pilke silmäkulmassa ja tuodaan esille vielä vanhemmat liikennelaitoksen sankarit, raitiovaunupysäkkien järjestysmiehet, jotka hieman Tokion metron tavoin sulloivat ihmisiä jo täysiin vaunuihin ja pitivät huolta, ettei jonossa kiilattu. Samalla sivulla on linkki toiseen artikkeliin, jossa kerrotaan hieman lisää 40-luvun raitiovaunuliikenteestä. Tiesittekö esimerkiksi elokuvien nykyistenkin porrastettujen alkamisaikojen johtuvan osittain 40-luvun kammottavista liikenneruuhkista?

Lisää raitiovaunu- ja metrohistoriaa löytyy Suomen Raitiotieseura Ry:n sivuilta. Muualta luin muistelon, jonka mukaan ratikassa olisi ennen vanhaan ollut kyltti, jossa kiellettiin sylkemästä lattialle. Ihan niin vanha en taida minäkään olla. Olisi silti mukava löytää jostain se fakta, koska viimeinen rahastaja teki työvuoronsa HKL:n raitiovaunussa.

Lauantai 09.11.2002
Päivän elokuva: Airheads (1994, Michael Lehman)

Talvitakin metsästys jatkuu. Tällä kertaa menestystä oli jo sen verran enemmän, että kaksi varteenotettavaa kandidaattia löytyi, ja sen on kaksi enemmän kuin viime kerralla. Molemmissa oli ongelmansa: sammalenvihreä kelsiturkki oli aivan liian lyhyt ja BigL:n pitkä musta kelsiturkki oli puolestaan hinnalla pilattu. Parempaa tavitakkia en ole varmaankaan koskaan päälläni pitänyt, mutta lähemmän 1200 euron hintalappu on liikaa minun budjetilleni. Oikeasti. Vertailun vuoksi tuolla hinnalla saisi 80-luvun lopulla tehdyn laatuauton, jolla on ajettu alle 200000 kilometriä. Minä vain en tarvitse autoa, mutta talvitakin tarvitsen, ja mielummin ennen joulua, joka on tarkoitus viettää Jaana-Marin vanhempien kanssa Pohjois-Karjalassa.

Päivän elokuvasta ei ole paljoa lisättävää siihen mitä mainitsin ostettuani sen, paitsi että onnistuin nauttimaan siitä enemmän kuin osasin odottaakaan. Kertakaikkisen varmaa peruskomediaa. Olin aivan unohtanut, että siinä oli myös Michael Richards, paremmin tunnettu Seinfeldin Kramerina ja eritoten UHF:n Stanley Spadowskina.

Päivän ilouutinen: Eddie Izzardin stand-up-komiikkaa saa viimeinkin dvd:llä. Marraskuun lopussa ilmestyy Dress to Kill ja Amazonin listoilla näyttää olevan myös Glorious. Play.com puolestaan listaa miehen uusimman Circlen. Izzardin Definite Article on edelleen paras yksittäinen näkemäni stand-up-show.

Ja kun kaivelin Izzardin filmografiaa IMDb:stä, niin törmäsin tälle vuodelle merkittyyn Blueberry-filmatisointiin, jonka on ohjannut Jan "Dobermann" Kounen ja pääosissa Izzardin rinnalla loistavat (uskallan jo sanoa, vaikka elokuva ei ole edes valmis) nimiroolissa Vincent Cassel, ja muissa osissa Michael Madsen, Juliette Lewis, Temuera Morrison, Colm Meaney ja Tchéky Karyo. Tuskin maltan odottaa.

Sunnuntai 10.11.2002
City on Fire (1987, Ringo Lam)

Ensin sunnuntainen isänpäivä- ja äidin syntymäpäivälounas ja sitten kuntosalille kinuskikakkua polttamaan. Hyvin paloi.

Illan elokuva oli Ringo Lamin ohjaama City on Fire, jonka loppupuoliskolla todellakin oli enemmän kuin ohimeneviä yhtäläisyyksiä Quentin Tarantinon Reservoir Dogsin kanssa. Olin toki nähnyt elokuvan aikanani jossain yliopiston scifiklubin leffaillassa, mutta nyt osasin kiinnittää yhtäläisyyksiin tarkempaa huomiota. Elokuvan alkupuoli sisälsi hieman liikaa turhaa kohellusta. Ehkäpä Chow Yun Fatin pitäisi jättää komediaroolit muille ja keskittyä vain olemaan universumin coolein jätkä. (Poikkeuksena toki erinomainen God of Gamblers).

Maanantai 11.11.2002

Tänään alkoivat työt uuden projektin parissa uuden asiakkaan tiloissa. Kiire on, mutta tekemämme työ on selkeästi hyödyllistä ja tarpeen. Pariin viikkon ainakaan ei kuitenkaan tätäkään webbipäiväkirjaa työaikaan päivitellä.

Havaitsinpa, että Tarmo Koivisto on tehnyt Mämmilälle jatkoa. www.mammilä.fi-niminen kovakantinen albumi kertoo mitä tapahtui Mämmilän kylässä vuoden 1996, johon sarjakuva Hesarin kuukausiliitteessä loppui, jälkeen. En ole onnistunut vielä paikallistamaan koottujen Mämmilöiden kolmatta albumia, joten tämä uusi, neljäskin alppari jäi sitten kauppaan odottamaan päivää parempaa.

Sitä piti vielä ihmettelemäni, että mikähän siinä on, kun otan promokuvia lyhytelokuvaa varten, niin ne, joita voi käyttää onnistuvat korkeintaan tyydyttävästi, mutta elokuva loppupuoleen sijoittuvat, ja näin ollen juonta promokuviksi liikaa paljastavat, otokset onnistuvta täysin yli odotusten. Muutamaa viimeisen rullan kuvista voinee sanoa jopa taiteellisiksi.



Väsymys oli totaalinen. Töiden jälkeen kahden tunnin päiväunet, jakso Fireflytä (ihan kiva, selvitti hieman hahmojen historiaa, muttei oikeastaan muuten säväyttänyt) ja sitten ajoissa nukkumaan. Ja silti tiistai-aamuna väsytti.

Tiistai 12.11.2002

Päätä särkee jo pelkkien paperinäyttöjen näkeminen.

Tuskin ovat Mike ja Juhana, nuo miehemme maailmalla, ehtineet matkaan, kun venäjän Googlesta alkaa tippua Kulttuurilehti Ei -hakuja.

Niinhän siinä sitten piti käydä. Anttilassa käydessäni havaitsin, että suurin osa Free Record Shopista huippuhalvalla hankkimistani leffoista on Anttilassa vielä halvemmalla. Melkein tekisi mieleni julistaa, etten osta levyjä enää muualta. Melkein. Sillä palatakseni aiempaan nillitykseeni, huomasin, että Anttila myy taas vaihteeksi jo välillä alennettua Fight Club -tuplalevyä. 37 eurolla. Sama levy on jo pitempään irronnut Playstä 19 eurolla, ilman suomitekstejä toki, mutta silti. Asian voisi muotoilla niin, että silloin kun Anttila on halpa, se on halpa. Ja silloin kun se ei ole halpa, se on kallis. Ja sitten asian voisi muotiolla niin, että "Elämä on laiffii."

Kaikille niille, jotka ovat pommittaneet sivuani hakusanoilla Spencer Tunick Helsinki: odotan yhtä innolla kuin tekin.



Maalisvaalit lähestyvät taas ja minulla on ehdotus sellaiselle kansanedustajaehdokkaalle, joka ei muuten ole varma läpimenostaan. Ehdokas, joka lupaa kieltää pakkasen lailla, saa minun ääneni.

Ja koskapa olin "menettänyt" yli kymmenen euroa ostamalla kalliimpia dvd-levyjä, niin minun oli aivan pakko hankkia lohdutukseksi lisää dvd-levyjä edukkaaseen hintaan. Niin se maailma pyörii.

Keskiviikko 13.11.2002

Pää lyö aikalailla tyhjää. Töitä, töitä ja töitä. Jaana-Mari lähtee tihrustamaan miehiä naisten kuteissa ja minä jään kotiin, koska huomenna on aikainen herätys.



Tänään ovatkin sitten googliot olleet mielikuvituksellisia:

"Pahuus" monologi: Oli synkkä ja myrsyinen yö, ja vastakuolleiden variksenpoikasten ontot luut ratisivat jalkojeni alla lähestyessäni päättäväisin askelein ruosteista rautaporttia. Minä muistan sen kuin eilisen yön, eikä siitä montaa yötä vielä olekaan, vaikka välillä tuntuukin, että ikuisuus on nyt minun ja noitten kohtalokkaiden hetkien välillä. Laskiessani käteni portin kylmälle raudalle, minuakin kylmäsi ja ilkeä tunne valtasi minut. Sanoinko ilkeä? Aloitinko tarinani sanoilla "synkkä ja myrskyinen yö"? Sanoinko todellakin "ilkeä tunne", vai tarkoitinko kenties "paha olo"? Sellainen vatsanpohjaa kouristava kuvotus, joka valtaa kirjoittajan hänen suoltessaan sielunsa syövereistä kliseen toisensa jälkeen. Sellainen pahuus, joka on kitkettävä pois, vaikka henki haisisi. Sellainen.

Vanhan tuomarin ohjeet romaani: Että mikä? Romaania en löytänyt, vain viitteen: "mikä ei ole kohtuus, ei voi olla lakikaan."

Juhlapuhe häät: tästä minä tiedän jotain. Hyvä puhe on lyhyt. Hyvä puhe on samalla koskettava ja hauska. Hyvä puhe on henkilökohtainen ja kohdistettu niille, jotka sitä joutuvat kuuntelemaan. Hyvää puhettä on hieman harjoiteltukin. Ja sanoinko jo, että hyvä puhe on lyhyt. Kolme minuuttia on maksimi, ellei ole todella hyvä puhuja. Todella hyvät puhujat osaavat tiivistää oleellisen kahteen minuuttiin. Tämä siis häissä.

alastonkuvaus pygmit: tässä tapauksessa alastonkuvaus tarkoittaa, että kuvaajan on oltava alasti.

kuvia Puotilasta ja tietoa Puotilasta: minä puhun männävuosien tv-starasta ja te kysytte minulta Vantaasta. Tai onko se Helsinkiä? No korpea kumminkin. Tässä on kuva. Sitä mieltä minä olen Puotilasta.

Torstai 14.11.2002

Huomaan, että kiire on aivan helvetillinen. Huomaan sen siitä, että havaitsen Mikin kirjoittaneen journaaliinsa vasta kolmen päivityksen jälkeen. Monen muunkin ystävän tai muuten vain mielenkiintoisen ihmisen ajatukset ovat jääneet lukematta viime päivien aikana. Hetkeäkään ei kuitenkaan kulu, etten ajattelisi teitä. Tai jotain.

Päivän Fanboy-moment: Red Dwarf - Series I -dvd saapui postissa. Maksoihan se maltaita, mutta kyllä kannattikin. Kaikki kuusi jaksoa näyttelijöiden kommentaariraidalla. 20 minuuttia poisleikattuja kohtauksia. Bloopereita. Japaninkielinen versio pilottijaksosta. Humalassa kuvattuja kohtauksia. A:sta Z:taan -dokumentti. And more. MUCH more. Tätä on pakko saada lisää. Virallinen saitti ei kerro tarkkoja päivämääriä, mutta ensi vuoteen taitaa mennä series II:n kanssa.

Buffyn seiskajakso imi aika pahasti syvältä ja olkipillillä. Loppua kohden oli muutama ihan hauska hetki, mutta mikään ei tule korvaamaan alkupuoliskon suorastaan kivuliasta surkeutta.

Jaahas. Internetti on rikki. Toivotaan, että joku korjaa sen pian.

Perjantai 15.11.2002

Valittaisin kiireestä, mutta en halua toistaa itseäni liikaa.

Joku saatana varasti minun taksini. Minulla oli suhteellisen kiire paikasta toiseen tänään ja odottelin taksia asiakasyrityksen pihalla. Taksi saapuikin portille, mutta sillä välillä kun kuski odotti portin aukeamista, joku joukkio tunki taksiin sisään ja se ajoi pois. Seuraavilla paikalle saapuvilla takseilla oli suuremmat varausnumerot, joten minun pirssini oli pöllitty. Toivottavasti kuljettaja eksyi, ja autosta puhkesi rengas keskellä kehätien ruuhkaa.

Kotimatkalla tuli ostettua joulumusiikkia, nimittäin Trio Niskalaukauksen Tiernapojat<&/span>, joka osoittautui lieväksi pettymykseksi, sillä vasta lopun instrumentaaliosuudessa artistit revitelivät siihen malliin, jollaista olisin kaivannut koko levyn keston ajan. Eihän tuo paljon maksanut, mutta ei paljon antanutkaan. Kaipa se tulee silti muutaman kerran kuunneltua. Olinkin kokonaan unohtanut kuinka uskonnollinen teos Tiernapojat oikeasti on, minä kun olen kuullut siitä viime vuosina vain erilaisia parodiaversioita.



Päivän musikaaliset (ja muutkin) googelit ansaitsevat maininnan:

joulu laulujen sanat: Onko sanat unohtuneet? Ollaankos sitä menossa dementikkojen joulujuhliin? "Koska meillä on joulu?" Höh-höh. Murjaisin vitsin. Olen minä veijari. "Tulla tonttuset voi ilomielin." "Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!" ja hieman synkempiä otteita: "Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä." "Ja vaiennut vaikerrus on vankilan." ja mikä kuitenkin tärkeintä: "Nyt sitä saa, nyt sitä saa!"

mustat villihevoset:"Vieläkö on villihevosia? Ja vieläkö jossain mustalainen, laulaa ja tanssii mustalaisnainen?"

100 metrin treeni ohjelma: ei sadasta metristä vielä treeniä saa. Tai kokeillaan: aloitetaan sillä, että sivelet itsesi ylt'ympäri hunajalla. Voisimme tietysti lopettaa ohjelman tähän, sillä haluttu lopputulos on luultavasti saavutettu, mutta jatketaan vielä: puet yllesi (en tainut mainita, että hunaja sivellään alastomalle keholle? jos pyhäpuku on hinajoitunut, niin aloitetaan harjoitus alusta) taloushansikkaat ja sidot molempiin jalkoihin Alepan muovikassit, niin että varpaat peittyvät. Tässä vaiheessa hankkiudut Helsingin Kallioon, viidennen linjan alapäähän. Kuutosen ratikalla pääsee lähelle. Jos kanssamatkustajat ihmettelevät tai tirskuvat, niin toteat vain noudattavasi ammattimiehen tekemää kunto-ohjelmaa. Raitovaunusta päästyäsi ja Hämeentien ylitettyäsi käyt rähmällesi siihen liikenteenjakajan eteen ja valitset kohteen noin sadan metrin päästä. Tyhjennät mielesi kaikesta muusta, kuin harjoituksen päämäärästä ja alat ryömimään kohden valitsemaasi pistettä. Takaamme, että kunto kohenee. Ohjelman vapaaehtoiset testaajat voivat ilmoittautua sähköpostitse, jotta voin ikuistaa koko harjoituksen kamerallani.

Lauantai 16.11.2002

Päivän teema: valokuvat. Jiituomas saapui Helsinkiin ja kävimme yhdessä Rami "Qumma" Taljan ja Kimmo Talven yhteisnäyttelyssä. Esillä oli kerrassaan riemastuttavia teoksia molemmilta taiteilijoilta. Kimmon keramiikasta parhaimpana, mielikuvituksikkaimpana ja hauskimpana mieleen jäi Space Lake Cake Plate eli avaruusjärvikakkulautanen. Qumman töistä esillä oli valokuvia ja maalauksia. Maalaukset olivat parempia kuin "ihan kivoja", mutta kyllä Qumma mielestäni on ennenkaikkea valokuvaaja. Upeita fetissiaiheisia muotokuvia ihmisistä, kauniisti valaistuna, erinmomaisilla rajauksilla ja ennen kaikkea kohdetta kunnioittaen. Pidimme kovasti. Kuullessaan taiteilijoiden olevan (lähinnä Jiin) tuttuja, galleristi ohjasi meidät viereiseen kahvilaan, jossa Jii suoritti esittelyt ja päädyimme keskustelemaan Qumman kanssa valokuvauksesta ja fetisseistä - keskustelu, jonka uskon jatkuvan vielä paremmalla ajalla.

Näyttelystä päästyämme siirryimme kotosalle esittelemään Jiituomakselle viimeisen kolmen-neljän kuukauden valokuvasatoa. Näemme miestä aivan liian harvoin.

Päivän google: Rammstein lalujen sanat. Tästä en edes halua keksiä mitään tyhmää (tyhmyyskiintiö alkaa olla pian täynnä, huomaan itsekin) vaan toimin yleisönpalvelijana ja toetan, että kaikkien Ramsteinin laulujen sanat saksaksi ja käännettyinä englanniksi löytvät bändin parhaalta fanisaitilta osoitteesta http://www.herzeleid.com. Saitti on muutenkin ehtymätön resurssi Rammstein-diggarille, suosittelen tutustumaan.



Buffyn seiskajakso, jossa puhuttiin kuolleiden kanssa, oli erinomainen. Samoin Angelin kuudes, pullonpyöritysjaksoa, vaikka sama juonikuvio oltiinkin käytetty jo aiemmin Buffyssä ja vieläpä paremmin. Sen sijaan Angelin viitosjakso tuntui aika lailla välijaksolta. (Ja nyt puhutaan siis Buffyn kaudesta seitsemän ja Angelin kaudesta neljä, jos jollekin jäi epäselväksi.) Molemmissa sarjoissa annettiin esimakua taas muutamista tulevista suurista juonista. Buffy vei tällä saralla voiton, kuolleiden kertoma oli kovaa kuultavaa, hieman kuten B5:n parhaimmistoon kuuluneessa, Gaimanin Niilon kirjoittamassa, Day of the Dead -jaksossa.

Sunnuntai 17.11.2002
Päivän elokuva: Nurse Betty (2000, Neil LaBute)

Ulkona on surkea ilma, Jaana-Mari on töissä ja minulla on tylsää. Ja koskapa turkkilainen vankila tai Kamputsean kauhut eivät minua tänään innostaneet, poimin hyllystä Neil LaButen ohjaaman Nurse Bettyn, joka oli vielä paljon parempi kuin muistinkaan. LaButen kaksi ensimmäistä elokuvaa In the Company of Men ja Your Friends & Neighbors olivat paljon ilkeämpiä ja nihilistisempiä elokuvia, joten niistä kykenin nauttimaan lähinnä niiden elokuvallisten arvojen vuoksi. Nurse Betty puolestaan sisälsi näyttelijöittensä, eritoten Renée Zellwegerin ja Morgan Freemanin, suorituksissa myös seelaista lämminhenkisyyttä, joka antoi luvan nauttia elokuvasta myös viihteenä. Äsken mainitut tähdet olivat siis elokuvan kantava voima, Chris Rockin ja Greg Kinnearin antaessa erinomaista taustatukea. Freemanin erinomainen työskenely eläkepäiviä kaipaavana palkkatappajana, joka tanssii ammattialisuuden ja järjettömyyden kiikkerällä nuoralla oli kerrassaan kaunista katseltavaa. Ohjaaja LaButen tyyli on tinkimättömän selittelemätön ja tiukat leikkaukset pitivät monitasoisen juonen tiivisti kasassa.

Nyt myös viimeinkin ymmärrän miksi kriitikot ovat riemuinneet Gwyneth Paltrow -romanssista Possession. LaButen ohjaamana se päätyy hetimiten katsottavien listalleni. Ja sehän pyörii vielä teattereissakin. Toivottavasti aika riittää.



Olkona oli paitsi pimeää ja kylmää, myös märkää. Siksipä ryhdyin salilla käynnin jälkeen skannaamaan kesäisiä kuvia. Sainkin pari erinomaista otosta valmiiksi odottamaan seuraavaa päivitystä.

Maanantai 18.11.2002
Päivän elokuva: Salvador (1986, Oliver Stone)

Tuhlauspäivä. Töistä päästyäni jolkotin Asematunnelin Kirjatorille ja löysin kuin löysinkin sieltä sen kaipaamani kolmannen Mämmilä-kokoelman. Eikä kympin hintakaan päätä huomannut. Riemua! Torvisoittoa! Ja luonnollinen seuraamus tästä oli tietenkin se, että painun samantien vastapäiseen Anttilaan, ja hankin saman tien se tuolla aiemmin mainostamani uuden albumin. Samalla tuli poimittua alelaarista pari Jim Abrahamsin hömppäparodiaa 90-luvun alkupuolelta, ja täydelliseltä tuhlausvimmalta minut pelasti vain se inhoittava tosiseikka, että hovihankkijakseni tiensä vakiinnuttut Fantasiapelit ei ollut vielä onnistunut saamaan käsiinsä vasta ilmestynyttä The Invisibles-sarjakuvan seitsemättä albumia. Kaiken kruunuksi kotona lattialla odotti MASH special edition tupla dvd. Päässä onkin koko illan soinut: "Through early morning fog I see, Visions of the things to be, The pains that are withheld for me, I realize and I can see... That suicide is painless. It brings on many changes. And I can take or leave it if I please." Morbidia, mutta mukavaa.

Anttilasta puheenollen: millainen firma laittaa tuotteisiinsa varashälyttimiä, joita omat koneet eivät pysty neutraloimaan? Aikamme asiaa selvitettyämme asiasta selvittiin hälytystarran neutraloivalla tarralla. On se tekniikka ihmeellistä.

Googlettajat olivat kyselleet useampaan otteeseen Mersuista, mutta XXX Battle Bitch taitaa olla jotain roolipelijuttuja. Onhan?



Ennen näkemättömien elokuvien projekti tuottaa tulosta: kolmesta ja puolesta sadasta levystä on aiemmin näkemättömiä tämän illan jälkeen enää 11. Näkemättömiä levyjä? No se onkin sitten eri juttu. Joka tapauksessa illan vaihtuessa yöksi latasimme soittimeen Oliver Stonen kehutun sotavalokuvaajakertomuksen Salvador. Aihe oli luonnollisesti jo ennalta kiinnostava ja toteutuskin oli oikein onnistunut. James Woods loisti pääosassa ja James Belushi, jota aiemmin olen ilmeisen syyttä pitänyt vain veljensä halpana kopiona, oli hyvä. 70-80-luvulla parhaat roolinsa tehneen, nyt jo melkein unohtuneen John Savagen rooli Newsweekin lähes maanisesti täydellistä valokuvaa metsästävänä kuvaajana täytyy mainita erikseen. Draama kantoi paria pikkunotkahdusta lukuunottamatta ja Oliver Stone sai tungettua mukaan tavaramerkkisen paatoksensa siitä, millainen Amerikan oikeasti pitäisi olla.

Tiistai 19.11.2002

Suvi piipahti teellä ja juttelemassa mukavia. Janne ilmoitti The Invisibles: The Invisible Kingdomin saapuneen Fantsuun. Taitaa olla pakko piipahtaa huomenna. Fireflyn kahdeksas jakso pani ison vaihteen päälle. Erinomaisesti kirjoitettu ja ohjattu jakso, joka paljasti uusia ja mielenkiintoisia palasia suuresta juonesta.

Keskiviikko 20.11.2002

Tänä iltana Enterprisen kakkoskauden kaksi ensimmäistä jaksoa. Cliffhangerin loppu oli melkoisen mitäänsanomaton (kahta aiempia arveluitani vahvistavaa pikkukommenttia lukuunottamatta), niin kuin Trek-sarjoissa luvattoman usein, mutta vulcanit palloilevat maapallolla ("Nuo mainiot vulcanit lentävässä porsaassaan")-jakso oli oikein viihdyttävä.

Kovin monet ovat jo nähneet Lord of the Rings: The Fellowship of the Ringin 4 levyn erikoispainoksen, ja kehuneetkin sitä, joten kaipa sen hankkimiseen (ja mielellään katsomiseenkin ennen seuraavan osan ensi-iltaa) pitää varautua. Hankkimisessa onkin sitten pulma: mistä paras laatu halvimmalla hinnalla? Tarkastellaanpa vaihtoehtoja: 1) pohjoismaiden editio Anttilasta (ainakin Net-) 40 euroa. 2) Britti-editio Playstä 35,50 (mutta siitä on leikattu sekunti). 3) Jenkkiversio Box-officesta 36,60 (mutta tuo on juuri ja juuri yli tullirajan, jolloin huonolla säkällä hintaa tulee kymppi lisää). 4) Aussiversio Ezystä 37,90 (mutta siihen tulee suurena boksina pakollinen 11 euron posti- ja vakuutusmaksu päälle). Siinä nuo alkavat aika lailla olla. Muistin alunperin, että tuo Anttilan hinta olisii ollut kallimpi, mutta jos se tuolla irtoaa, niin tällä kertaa taitaa olla halvinta käydä siellä.



Olenpas pöhkis. Tietysti siitä Aussiboksista menee noilla hinnoilla myös tulli ja alvi, eli kokonaishinnaksi posti- ja vakuutuskuluineen tulee 37,90+11,10=49 eukkua ja siihen päälle edellä mainitut maahantuontimaksut, niin ollaan loppusummassa 61 euroa ja 90 senttiä. Tällä kertaa ei Australiasta, kiitos.

Torstai 21.11.2002

Piti katsomamme elokuva, mutta jotenkin maagisesti kovalevylle ilmestyi uusimmat jaksot sekä Buffystä että Angelista. Molemmat olivat hyviä ja ja molempien loppu oli sellainen, että odotamme kieli polvissa kuolaten ensi viikon jaksoja. Ei hemmetti. "From beneath it devours."

Kotimatkalla tuli poimittua taas pari valokuvauslehteä Practical Photographyn uudessa numerossa oli juttua pitkistä valotusajoista pimeällä (valojuovakuvia) ja PhotoLifen hankin enemmänkin hetken mielijohteesta inspiraation lähteeksi.

Onkohan dementia iskemässä? Kävelin ravitsemusliikkeen ovasta sisään ja kovin tutun näköinen mies kävelee vastaan. Olin jo puolittain kohottamassa kättäni tervehdykseen, ennen kuin tajusin, että sehän on Ben Z., jonka tunnen siis vain julkisuuden henkilönä. Olisikohan jotakuta päivittäin telkussa esiintyvää (toisaalta en minä päivittäin telkkua katsele, hyvä jos kerran viikossa) julkkua erehtynyt luulemaan vanhaksi työkaveriksi?

Perjantai 22.11.2002
Päivän elokuva: Das Boot - Director's Cut (1981, Wolfgang Petersen)

Ihmisistä ja uteliaisuudesta: en tiedä onko tällä ilmiöllä jotain tekemistä Jukin aiemmin mainitseman jännityksen kaipuun ja halun muuttaa arkinen pakerrus edes jonkin asteiseksi selviämistaisteluksi kanssa, mutta havaitsin taas kuinka arjesta poikkeava ja potentiaalisesti (ainakin jollekin toiselle) vaarallinen vetää ihmisiä kuin kakka kärpäsiä. Pari päivää sitten (vai oliko se eilen?) kävelin asematunnelin halki ja huomasin, että toistasataa ihmistä oli kerääntynyt suureksi ympyräksi tunnelitasolle. Ajattelin, että paikalla on vähintäänkin keskivertoa parempi katusoittaja, mutta sitten huomasin (jotain hyötyä siitä, että 90% väestöstä on päätä lyhyempiä, kuin allekirjoittanut), että paikalla seisoskeli kolme vartioliikkeen edustajaa. Jatkoin matkaani ja ohi kävellessäni näin ihmisten jalkojen välistä, että neljäs vartija istui rimpuilevan miehen päällä. Ja sittten alkoi huuto: "Ai-jai-jai! Aaaaaaaaaaaa. VITTU!" V-ekspletiiviä kuultiinkin sitten oikein urakalla ja sellaisella volyymillä, että koko Asematunneli kaikui ja, minun jo kadotessani Metron rullaportaisiin, paikalle alkoi kerääntymään enemmän ja enemmän uteliaita.

Vertailun vuoksi: Samaan aikaan Tunnelin Anttilassa huomattavasti pienemmälle yleisölle esiintyi (viehkoon julisteeseensa nimmareita jakaen) Australiasta asti tuotettu MTV-tähtönenen, uudella levyllään itseään "Tuhmaksi tytöksi" tituleeraava Holly Valance. Häntäkään en jäänyt odottelemaan.



Kotimatkalla tuli sitten poimittua Fantsusta se kauan kaivattu The Invisibles 7: The Invisible Kingdom ja odotukset ovat korkealla, onhan tuo Grant Morrisonin kynäilemä sarjakuva ollut hyvin lähellä kaikkien aikojen TOP-10:ni. Rahalle tuli myös vastinetta, sillä ovat sitten koonneet yksiin kansiin koko käänteisessä numerojärjestyksessä julkaistun 12-osaisen vol.3:n.

Kotiin päästyämme totesimme, että nyt olisi kerrankin aikaa pitkälle elokuvalle ja nappasimme varmastikin pisimpään hyllyssä katsomattomana seisoneen dvd:n: Das Boot - Director's Cut-levyn hankin vuoden 2000 alusssa Briteissä vieraillessani ja sitä asti se on vain odottanut oikeata hetkeä, joka nyt sitten viimein koitti. Ja herran jestas, että olikin hyvä elokuva. Jürgen Prochnow pääosassa pyyhkii jenkkiläisillä sotasankarien näyttelijöillä lattiaa kuin märällä rätillä konsanaan. Ohjaaja Petersen on saavuttanut ahtaan paikan ja hiljaisen kuoleman odotuksen täydellisesti. Erinomaisesti vietetty kolme ja puoli tuntia, en muuta sano.

Lauantai 23.11.2002

Juuri näin pitääkin hääpäivän aattoa viettää.



Herää kysymys, onko Helsingin Sanomat niin iso lafka, ettei oikea käsi enää tiedä mitä vasen tekee? Vai mistä johtuu, että saan parin päivän sisään kaksi aivan eri hintaista kanpanjatarjousta? Ensimmäisessä tarjotaan 3kk:n Hesareita € 42 tai 2kk:n lehtiä € 28. Päivää myöhemmin putoaa postiluukusta näytenumeron kera ennenkuulumaton tarjous, jossa 2kk:n lehtiä tarjotaan hintaan € 32. Samassa tarjouksesa on toki nopean tilaajan etuna kahden viikon Hesarit ilmaiseksi. Nyt jos tilaan ihan mitä tahansa, vaikka ne ilmaiset kaksi viikkoa, niin tiedän, että seuraavat puoli vuotta saan nauttia iloisten puhelinmyyjien terrorisoitoista. Tiedän kokemuksesta mistä puhun. Jos NYT-liitteen ja kuukausiliitteen saisi tilattua erikseen, niin voisin olla kiinnostunut. Päivittäiseen paperi-Hesariin sen sijaan ei ole aikaa eikä sitäpaitsi edes hinkua. Luen uutiseni useasta eri lähteestä ympäri internetiä.

Sunnuntai 24.11.2002

Hääpäivä. Ensimmäinen sellainen.

Ja mitä tekee herrasväki Block hääpäivänä? Nukkuu pitkään, katselee useamman jakson Enterprisea, syö jälkiruokaa Lasipalatsin Palmuhuoneessa, paikassa, josta naimisissa oleminen alkoi, käy tarkistamassa Nobuyoshi Arakin valokuva- ja vanhan japanilaisen eroottisen taiteen näyttelyn Tennispalatsin taidemuseossa ja katsoo illalla Oliver Stonen Wall Streetin. Muun muassa. Kaiken kaikkiaan erinomainen viikonloppu.

Mutta ennen kuin puretaan ensimmäistä hääpäivää, niin palataan vielä hetkeksi itse vihkiäisiin. Olen useamman kerran tässä vuoden varrella lukenut Mikin tilinteon päivän tapahtumista ja liikuttunut, jos en vuolaisiin kyyneliin, niin sen verran kuitenkin, että niistää on pitänyt. Luin myös Jaakon pitämän puheen uudelleen, ja viimein se kolahti kaikella sillä voimalla, joka sen kirjoittamiseen oli käytetty. On hyvä, että ihmisellä on ystäviä.

Mutta tänään: näkemämme neljä jaksoa Enterprisen kakkoskautta ovat olleet sellaista mukavaa peruskamaa, ei mitään ihmeellistä, muttei missään pohjamudissakaan ryömitä. Star Trek -universumin syvä ja perinpohjainen tunteminen auttaa arvostamaan sarjaa, ja sitä mitä siinä tuleman pitää. (Toisaalta sarjan historian tunteminen saa pelkäämään kuinka monella eri tavalla tuottajat voivat rikkoa kauniin jatkuvuuden vain saadakseen jotain ennestään tuttua mukaan.)

Palmuhuone oli entisensä, ja vatelmat, kermavaahto ja suklaa tekivät kauppansa. Eritoten ne vatelmat. Valokuviakin otettiin.

Tennispalatsin taidenäyttely oli mainio. 1600-1700-luvun eroottinen Shunga-taide oli inspiroivaa, joskin piirrosten samankaltaisuudesta pääsi irti vain lukemalla niiden taustalle kirjoitettuja tarinoita. Kuvan ja tekstin harmoniaa, ja ihastuttavaa antiikkista eksplisitiaa.

Olen monesti sanonut, ettei kuvaajan tarvitse laittaa aivan jokaista ottamaansa kuvaa esille. Arakin kuvien paljous kuitenkin salpasi hengen. Seinän täydeltä pieniä kuvia, joiden seassa olivat sulassa sovussa lähikuvat naisen sukuelimistä ja ovikellosta. Muoviliskoihin taiteilija ainkain oli viehtynyt. Arakin kuvien joukossa oli muutamia todellisia helmiä, mutta myös minun silmääni tuhoton määrä korkeintaan keskinkertaista materiaalia, mutta tässä näyttelyssä volyymillä olikin oma merkityksensä, mies kun kuvaa koko ajan, kuulemma kymmeniä rullia päivässä. Suurimman inspiraation sain kuvasta, jossa nauravan, selinmakaavan alastoman naisen jalkojen väliin oli asetettu jalustalle hyvin kalliin näköinen valokuvausvälineistö erittäin pitkine zoom-putkineen. Kaunista ironiaa.

Wall Street oli sitten mitä oli. Toimiva elokuva, jonka juoni ja dialogi jäivät parin hyvän näyttelijän välisen kemian varjoon. Aivan mainio kuvaus oman aikansa hullunmyllystä.

Maanantai 25.11.2002
Päivän elokuva: The World is not Enough (1999, Michael Apted)

Töitä, lyhyt kuntosalivierailu ja elokuva. Tänään tuli sitten vilkaistua toiseksi viimeinen Bond-elokuva, kun se kerran maikkarilla esitettiin. Pan&Scan-kuva ei tehnyt elokuvalle sitä vähääkään oikeutta, jonka se ansaitsi. Olipa niin tavanomaisen tylsä seikkailuelokuva, ettei keskinkertaisemmasta väliä. Robert Carlylellä oli muutama hyvä hetki ja Denise Richardsia kelpaa aina katsella. Vitsit olivat jopa tavanomaisia Bond-sutkauksia puisevampia.

Tiistai 26.11.2002

Vihan päivä. Koska aamulla oli huono olo, niin voin aivan hyvin purkaa aggressioni maailman epäkohtiin. Esittämäni epäkohdat eivät liene suuria, mutta jostain on ihmisen aloitettava. Joskus pari kuukautta sitten Juki, tuo henkinen johtajamme ja sanan sapelin urhea kalisuttelija (tuli muuten juuri mieleeni, että "sanan säilä" on siinä mielessä ontuva metafora, että mitä enemmän miekkaa käyttää, sen tylsemmäksi se käy), kirjoitti vihaa puhkuen ihmisistä, jotka puhuvat kännykkään julkisissa kulkuneuvoissa. Silloin pidin Mestari Merteniä hieman suvaitsemattomana, ketäs nyt nopea asioiden hoitaminen ehtisi ärsyttää?

Myönnetään, että "Haloo! Ratikassa! Tässä Mannerheimintiellä! Mitä? Eikun Meilahteen päin! Niin, tässä Kiasman edessä!" -tyyliset avaukset, joissa soittajan on yleensä vielä kuultava, josko julkisen välineen käyttäjä on kenties saanut istumapaikan vai seisooko hän, ja jos istumapaikka on saatu, niin onko selkä meno- vai tulosuuntaan, sieppaavat joskus, mutta aivan viime aikoina olen päätynyt kuulemaan tahtomattani pari sellaista keskustelua, jotka saavat verenpaineen nousemaan. Onko siihen puhelimeen pakko jaaritella jos ei ole mitään oleellista sanottavaa? Ja kovaan ääneen? "Jaa, että joululevyn sait? Oikein kaupasta lahjaksi? No, onhan niillä isoilla firmoilla varaa. Kuuntelehan nyt sitä joululevyä. Joo joo. Mitäs muuta olet puuhastellut?" Ja sanoinko jo, että kovaan ääneen? Ja siitä toisesta keskustelusta en sano muuta, kuin että jos kaikille kanssamatkustajillekin on selvää, että luurin toisessa päässä oleva sankari on joko humalassa tai huumeessa, niin voisiko sen saarnan pitää jossain toisessa paikassa?

Jos ihminen kirjoittaa julkisella foorumilla "Kyllä täällä sentään pitää olla vieläkin oikeus vaatia kansalaisilta jotakin moraalia ja eettisiä ja ihmisoikeuksiin pohjaavia periaatteita, ettei roskaväki hypi silmille joka käänteessä.", nin hänen pitää olla joko tahallisen välinpitämätön tai toivottoman typerä. Koskapa jälkimmäisestä on runsaasti oikein painettua todistusaineistoa, niin olen taipuvainen jättämään sen hypoteesin voimaan.

Blargh.



Mitvit? Vilkaisin pitkästä aikaa (siis ensimmäistä kertaa useampaan päivään, ja se on pitkä aika hard-core-tilasto-friikille) näiden sivujen kävijätilastoja, ja jostain syystä näyttää, että taas on astuttu yksi porras ylöspäin, sillä tämän päivän ennuste näyttää puolisentoista kertaa suuremmalta kuin aiempi ennätys. Pitäisiköhän olla useammin vihainen? Googlekaan ei selitä mitään. Samoja seksuaalisviritteisiä hakusanoja, mutta useammin. Alastonkuvat ja Tiernapojat kiinnostavat eniten. Onneksi sentään eri hauissa. Vaan kiksinsä kullakin.



Mikki, Orava ja Juki, nuo sankarilliset Pilven Veikkojen (enkä nyt tarkoita veteraanilentäjiä, kuumailmapalloilijoita, bändiä enkä muutakaan Googlen tarjoamaa) esitaistelijat puhuvat asiaa huumeista. Silläkin uhalla, että minut leimataan Hakaniemen huumeparoniksi, yhdyn edellisiin kirjoittajiin kritisoimalla pakollisten huumetestien "Syyllinen, kuten toisin todistetaan" -linjaa. Olisin kirjoittanut asiasta enemmän, mutta Jukin esille tuomat seikat illustroivat ongelman eri puolia varsin oivallisesti. Oma kantani on se, että voin osoittaa työnantajalle luottavani heihin kerran, mutta säännöllisiin testeihin en ryhtyisi. Ei sillä, että uskoisin nykyisen työnantajani moiseen hulluuteen ryhtyvänkään.

Periaatteistahan tässä puhutaan, ja niille, jotka ihmettelevät, että "eihän mulla ole mitään salattavaa", sanon, että "Jos tämän siedät, niin lapsesi ovat seuraavina" -lainaus ei ole kaukaa haettu. Mihin vedät rajan? (Kun sä olet yksin radalla, sun pitää tietää.) Ajatellaanpa esimerkiksi, että taloyhtiön porttikonkiin asennetaan valvontakamera vähentämään epätoivotun elementin nurkissa hengaamista. Isännöitsijä saa varmaankin katsella valvontanauhoja? Saako? Entäpä taloyhtiön hallitus? Nauhan avulla saadaan kiinni raggareita, jotka olivat spreijaamassa arvorakennuksen seinää. Hyvähyvä. Joku kuitenkin kuseskelee C-rapun portaikkoon. Asennetaan kaikkiin rappuihin, jokaiseen kerrokseen kamerat, kun kerran isännöitsijä saa hyvän könttätarjouksen. Hei, mitäpä jos minä hakeutuisinkin taloyhtiön hallitukseen, jotta pääsisin näkemään minkälaisia vieraita sillä yläkerran vosulla oikein käy, kun melkein joka ilta rappukäytävässä käy kolina. Syntistä elämää viettää, saatana.

Jottei totuus kuitenkaan unohtuisi, niin on muistettava, että hyvä meidän IT-nörttien on valittaa. Useimmat meistä saisivat aina jotain töitä melkein sormia napsauttamalla, jos työnantaja ryhtyisi ryppyilemään. Näin ei kuitenkaan kaikilla ole. Kaikilla ei kertakaikkiaan ole varaa sanoa työnantajalle "Ei", vaikka laki kuinka olisi puolella. Työnantajan on kuitenkin aika helppo savustaa työntekijä toimestaan täysin laillisin, joskin kaikkea muuta kuin moraalisin keinoin, jos tämä ei asetu ruotuun. Siinä ei ole mitään puolusteltavaa eikä varsinkaan oikeudenmukaista, mutta niin se vain on.



Leikitäänpä vielä yksi ajatusleikki. Kännissä tai edes maistissahan ei ole soveliasta työskennellä, eihän? Ei kai sitä voi työntekijöihin luottaa, että ne ymmärtäisivät olla tissuttelematta, joten puhalluskoe joka aamu ja vielä satunnaisia iltapäivän pistokokeita siltä varalta, että joku ottaa kuppia kesken työpäivän. Nollatoleranssi on aina pop, mutta sovitaan, että ensimmäisestä puolen promilen ylityksesta menee vain viikon palkka ja toisesta (tai ensimmäisestä promillen ylityksestä) työpaikka. Jaa, että jäätte rokulia pitämään? No sehän johtuuu tietenkin kännäämisestä. Ja koska on työntekijän velvollisuus osoittaa, että ei johdu, niin siitä on oltava lääkärintodistus. Ja edelleen, koska näyttövelvollisuus on palkallisella, niin työnantaja ei maksa näitä lääkärireissuja. Eikös kuulostakin reilulta?

En tiedä onko mahdollista mitata verestä nikotiinin määriä, niin että sauhuttelun vaikutukset näkyisivät usealta päivältä, mutta entäs jos joku työnantaja saa päähänsä, että meidän työntekijät eivät polta tupakkia (joka viime kädessä on addiktoiva huume, ja joka muuta väittää, elää omassa vaaleanpunaisessa maailmassaan). Eivät työajalla. Eivät vapaa-ajalla. Piste. Mitäs sitten sanotaan?

Ja jottei menisi aivan angstiksi koko ilta, niin kovalevyllä odottaa kolme uutta Enterprisea ja Australian ihmiset muistivat minua Star Trek: The Motion Picture - Director's Cut -tuplalevyllä. Wrath of Khan -tupla on jo tilauksessa. Vanhan Trekkien sydän tässä melkein pakahtuu.



Ja juuri kun luulin, etteivät googlettajat enää onnistu minua yllättämään, mutta nyt ne epelit ovat päättäneet, että Google on PASKA. Ei minusta. Minusta se ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Epäilen, että tämäkään käyttäjä ei oikeasti ole osannut käyttää kyseistä hakukonetta ja sitäpaitsi suomenkileinen Google josta tuo haku tuli osaa itse vastata siihen parhaiten, kun haun asianmukaisesti asettaa lainausmerkkeihin: "Hakusi - "Google on PASKA" - ei vastaa yhtään dokumenttia."

vinkkejä huomiselle: hetkinen... huomenna on keskiviikko 27.11. Nyt kyllä heitit pahan. Minä ajattelin viettää hiljaista koti-iltaa. Telkkaristakaan ei tule mitään katsomisen arvoista. Mihinkään ei kannata lähteä. Minun vinkkini huomiselle on: lue jotakin - lukeminen kannattaa aina.

Keskiviikko 27.11.2002
Päivän elokuva: Dancer in the Dark (2000, Lars von Trier)

Aina välillä on hyvä katsoa kaiken helposti nieltävän ja viihteellisen elokuva joukkoon jokin taiteellisesti kunnianhimoinenkin teos. Lars von Trierin elokuvat ovat tällaisia. Pitää niistä tai ei, niin jollakin tavalla ne säväyttävät. Breaking the Waves oli sydäntäsärkevä, Idioterna puolestaan samaan aikaan hellyyttävän hauska ja silti ahdistava. Dancer in the Dark oli ravisuttava kokemus. Musikaali ja osittain metamusikaali Björkin hahmon antamien kommenttien kautta, mutta ennen kaikkea vahva tarina uhrautumisesta. Björk oli pääosassa loistava. Nyt kun olen suorituksen nähnyt, niin en kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan rooliin ketään toista. Sivuosissa oli useita vahvoja näyttelijöitä, mutta David Morse tekee käsittämättömän hienon roolin, joka välttää täydellisesti kaiken mustavalkoisuuden. Elokuvan loppu on pysäyttävä, ja kun muistelee Breaking the Wavesia, niin täytyy varmaan erikseen todeta, että elokuvien lopettaminen on von Trierillä hallussa.

Voi olla, että menee useampi vuosi, ennen kuin haluan nähdä elokuvan uudelleen, mutta olen äärettömän tyytyväinen, että sen näin.

Torstai 28.11.2002

Vanha sanonta kertoo, että ainoa asia, joka vanhenee nopeammin kuin tietotekniikka, ovat teknokokoelmat. Minä kuitenkin ostin tänään semmoisen klubi-raita-kokoelma, kun halvalla sain ja halusin tukea sitä hillittömän hienoa tv-mainosta, joka niillä oli. Kyseessä on Clubber's Guide to 2002, ja eihän pahalta kuulosta. Taidan mennä salille sen kanssa. Ja se mainos kannattaa etsiä vertaisverkosta.

Postiluukusta puolestaan kolahti mainoslehti asuntomme entiselle asukkaalle. Emmehän me ole asuneet tässä kuin kaksi ja puoli vuotta.

Näyttää siltä, että Firefly lopetetaan kesken. Se on helvetillinen harmi. Sarjassa oli potentiaalia vaikka mihin.

Enterprisen seiskajakso oli aika tyhjänpäiväinen.

Perjantai 29.11.2002

Miksei aina voi olla perjantai? Kerrankin sanonta taitaa pitää paikkansa.

Aina en tiedä mistä minä pidän, mutta taatusti tiedän mitä minä vihaan. Kun minulla on aamulla huono olo ja yritän epätoivoisesti pitää tyhjää ruoansulatuskanavaani suun sisäpuolella, niin se, mitä miä viimeiseksi kaipaan, on se, että joku toisia huomioimaton ääliö pistää kessuksi edessäni rautatieaseman pihalla ja kävelee juuri yhtä nopeasti juuri sille samalle junalle kuin minä. Koska on kiire, en voi edes jäädä hetkeksi odottamaan sopivan hajuraon muodostumista. Eikä siitä oikeastaan olisi edes hyötyä, sillä nykyisellä, katetulla asemapihalla ei tuule ja tuoksut jäävät sulostuttamaan ilmaa pidemmäksi aikaa. Pitäisikö sitten juosta ohi? Sillä perkeleellä on tupakoijaksi kova kunto joten en pääse edes rinnalle ja vatsassa senkun velloo, joten en halua rasittaa itseäni liikaa. Onhan se asemapiha teknisesti ottaen ulkotila, mutta onko näitten huumeorjien pakko saastuttaa muittenkin ihmisten ilmaa?

Lauantai 30.11.2002
Päivän valokuva:Luminen lasikatto

Eilen ja tänään tuli sitten katsottua kolme jaksoa Enterpriseä ja täytyy sanoa, että taso laskee kuin proverbiaalisen lehmän proverbiaalinen häntä. The Communicator oli kertakaikkiaan kehno jakso kulttuurikontaminaatiosta pienen lipsahduksen jälkeen. Mutta kun TOSsissa (esmes Patterns of Force) ja TNGssä (esmes Who Watches the Wathers) aiheesta saatiin aikaan sosiaaliskulttuurista, uskonnollista ja poliittishistoriallista pohdintaa, niin Enterprisessä saadaan tyydytään halpaan seikkailuun, jonka reistä voisi ajaa läpi lauman targeja. Singularity puolestaan oli varsin onnistunut ja hauska jakso, jossa miehistön pakkomielteet nousevat pintaan. Ollaan sarjan toisen kauden puolessa välissä, joten hahmoihin on saatu jo sen verran syvyyttä, että niiden luonteenpiirteillä voi leikkiä tällä tavoin. Vanishing Point puolestaan oli kammottava siirtolaitevike-jakso. Jaksotyyppi, jota Trek-sarjoissa jaksetaan viljellä jatkuvasti, vaikka kokemus on osoittanut, että lopputuloksena on useimmiten silsaa. Jos minä pystyn kaksi minuuttia jakson alkamisen jälkeen esittämään kaksi teoriaa jakson juonesta, joista sitten se huonompi toteutuu, niin eipä hirvittävän hyvin mene.



Sain viimeinkin aikaan pienen päivityksen valokuvasivuilleni. Kolme ihastuttavaa kuvaa Jaana-Marista, yksi kesäöinen maisemakuva Mustikkamaalta, ja eilen perjantaina ottamani kuva cafeterian lumisesta lasikatosta, joka päätyi myös päivän kuvaksi.

Jaana-Mari kävi käytti tänään viimeisen Myy-rullamme Tunnin Kuvassa ja sama nuori neiti palveli häntä sekä kuvia viedessä että noutaessa. Neidon pokka piti kuulemma ihailtavasti, mutta terve puna peitti tämän poskia kun hän ojensi kuvia vaimolleni.

Ja kuvista puheenollen, myös Jaana-Mari lupaili päivitystä omille valokuvasivuilleen.


Päiväkirjan merkinnät
- Etusivu

- Marraskuu 2002:
01 02 03 04 05 06 07 08 09 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30

- Elokuu 2002
- Syyskuu 2002
- Lokakuu 2002

Linkkejä
- Kotisivu
- Valokuvia
- Jaana-Marin valokuvia

- Anna palautetta