Elokuvia ja Valokuvia
... ja joskus jotain muutakin

 
Tiistai 01.10.2002

Ja löytyihän sitä. Koko aamun on soinut päässä (ja stereoissa) Say Shava Shava sekä tietenkin se se nimibiisi.

Tuli tässä aamulla mieleen, että enpä missään tapauksessa kadehdi sitä tyyppiä, jonka tehtävänä on suunnitella HKL:n likenejärjestelyistä. Välillä kulkevat bussit tyhjinä, mutta liian pitkää vuoroväliäkään ei voi pitää. Aamuisin puolestaan kiskoilla liikkuvat sardiinipurkit ovat täynnä ihmisiä, vaikka vaunuja kulkisi jonossa viiden metrin välein. Tänäänkin jäi kokonainen koululuokka 1A:n ulkopuolelle, kun yksikään kakaroista ei olisi mahtunut sisään.

Päivän googlettaja: kyllä mä ymmärrän, että näille sivuille eksyy ihmisiä hakusanoilla "suomalainen" "alastomuus" tai "spencer" "tunick" "helsinki", kun kerran olen aiheesta antaumuksella repostellut (Tunickin sessiosta Nervessä olevat kuvat keskittyvät siihen massakuvaa seuraavan päivän pienempään sessioon). Hakusanat "isoja" "perseitä" kuitenkin vievät voiton. Tarkistin asian ja vaatimaton webbipäiväkirjani löytyy listan kuudennelta sijalta hakusanoilla "isoja" "perseitä" Spencer Tunickin sessiota suomenkielellä hakiessa en mahdu edes ensimmäiselle tulossivulle. Saanen sitäpaitsi huomauttaa, että minä kirjoitin: "isoja rintoja ja pieniä rintoja, tiukkoja pyllyjä ja leveitä perseitä". Isoja perseitä täältä tuskin löytyy, käynhän tätä nykyä ahkerasti salilla. (Tässä kappaleessa mainittiin sana "perseitä" 5 kertaa edellinen mukaanlukien. Saapa nähdä millaisen väestönryntäyksen se näille sivuille tuokaan.

JUMA-LAUTA! Olenko minä koskaan kertonut kuinka paljon minä VIHAAN Netscape 4.7:ää. Minä vihaan sitä ohjelmaksi itseään kutsuvaa sontakasaa enemmän, kuin ykkösistä nollista koostuvaa aineetonta entiteettiä olisi inhimillisesti mahdollista vihata. Timo Rautiainen sanoo: "Aina en tiedä, mistä minä pidän, mutta taatusti tiedän, mitä minä vihaan!" Niin tiedän minäkin. RAIVOA JA PYHÄÄ VIHAA! Kolme helvetin tuntia sen vuoksi, että se typerä buginen paska ei osannut piirtää yhtä giffiä, mutta bugi näytti täsmälleen siltä, että taulukon taustakuva ei piirry. Olenpa taas astetta viisaampi, mutten yhtään lähempänä valaistumista.

Takaisin palatessani kävin Anttilassa heittämässä rullan filmiä kehitykseen, ja ostin samalla itseäni rauhoittaakseni levyllisen erinomaista sukkahousuheviä: Ronnie James Dion, tuon Gary Mooreakin rumemman miehen, Diamonds-nimellä kulkevan best of -kokoelman. Vaikka levyllä ei olekaan Dion ja Ritchie Blackmoren Rainbow-aikojen mestariteoksia, niin onhan tässä sellaisia klassikoita kuin Holy Diver, Rainbow in the Dark, Dream Evil ja monta muuta.

Tarkoitukseni oli mennä uuden levyn kanssa salille vetämään pikainen mutta kevyt treeni, koska selkää särki ja edellisestä salikerrasta oli festarteitten vuoksi lähemmäs kaksi viikkoa. Pääsin kuitenkin kotiin niin myöhään, ettei salille ollut mitään järkeä lähteä, olisin ehtinyt olla siellä puoli tuntia vaatteiden vaihtoineen, joten jätin väliin. V-käyrä senkuin nousi nousemistaan.

Ja nyt tuo perhanan vaimo tulee tuohon viereen kuhertelemaan, menee hyvä raivo ihan hukkaan. Jonkin verran helpottaa myös, että postiluukusta oli pudonnut päivän aikana BBC:n viiden levyn 650-minuuttinen mestariteos I, Claudius (mm. Brian Blessed, Derek Jacobi, John Hurt, Patrick Stewart) ja Sergio Leonen The Good, The Bad and The Ugly. Höh, mihinkäs se viha nyt katosi. Sanokaa nyt joku "Netscape 4.7". No, siellähän se oli. Kerpele, antaa olla.

Keskiviikko 2.10.2002
Päivän elokuva: 8½ (1963, Federico Fellini)

Sanotaan nyt vaikka niin, että parempiakin aamuja olen nähnyt. Töihin pääsy viivästyi ainakin kahdella tunnilla, ja viimein paikalle päästyäni sain kuulla, että alkuviikolla painamastani työstä kerätäänkin hedelmät vasta paljon myöhemmin, kuin oli kuviteltu. No, opinpahan ainakin jotain uutta, se ei ole koskaan hukkaan heitettyä.

Niille, joita asia kiinnostaa: kyllä, perseet tuovat näille sivuille tätä nykyä useampiakin uteliaita surfaajia. Nyt ei enää riitä, että on "isoja" "perseitä". Ei, pitää olla "hyviä" "perseitä" ja "kuvia" pitää olla. Eikö tekstimuotoinen kuvaus hyvästä perseestä kelpaa kenellekään?

Pari tuntia myöhemmin: Minulla taitaa olla tylsä päivä kun revin tästä irti niin paljon riemua: nyt pitäisi olla jo "tiukkoja" "perseitä". Olkoon tämä kuitenkin viimeinen Google + hanuri -aiheinen merkintä vähään aikaan, ellei joku keksi jotain aivan mullistavaa. Lisäsinpä kuitenkin aivan piruuttani Sitemeterin näille sivuille, koska se kertoo Nedstattia paremmin edelliset sisääntulolinkit.

Tämän webbipäiväkirjan kävijämäärä on myös räjähtänyt käsistä. Aiemmin täälä kävi alle 10 ihmistä päivässä, lähes kaikki oletettavasti tuttuja. Sitten Google indeksoi saitin tarkkaan ja rupesin saamaan hakuja, jonka ansiosta voisin nimetä päiväkirjan uudelleen vaikkapa "Elokuvia, Valokuvia ja jotain johon lupasin olla referoimatta". Se nosti päivittäisen kävijämäärän noin kolmeenkymmeneen. Nyt päiväkirja on päätynyt suomalaisten webbilogien indeksiin, ja päivittäisten kävijöiden määrä tullee olemaan viittä-kuuttakymmentä. Eri asia sitten on kuinka moni näitä sepustuksia oikeasti vaivautuu lukemaan. Tervetuloa nyt kuitenkin, toivottavasti saatte jotain irti.

Illalla Classicin vuosijuhla ja Fellinin , joka on jo pidemmän aikaa äänestetty kaikille arvostetuille Top-10 listoille ja näin ollen se on näkemättömänä ollut eräs suurimmista aukoista elokuvasivistyksessäni. Ja millainen elokuva se olikaan? Siihen vastatakseni minun täytyy sulatella sitä pidemmän aikaa ja luultavasti nähdä se uudestaan hieman skarpimmassa olotilassa. Nyt käteen jäi käsittämättömän upeita kohtauksia, sidottuna yhteen tavalla, jonka pohjalta en aivan täysin varauksetta allekirjoita tuota top-10 asemaa. Monet kohtauksista syöpyivät alitajuntaan, ja tulevat aivan varmasti vaikuttamaan minunkin kuvalliseen ilmaisuuni. Olen jo mielessäni ehtinyt sommitella usean valokuvan, jotka pohjaavat Fellinin teemoihin. Kiistattoman hieno elokuva elokuvan tekemisen hankaluudesta ja luomisen tuskasta se oli.

Torstai 3.10.2002
Päivän elokuva: Porco Rosso (Kurenai no buta) (1992, Hayao Miyazaki)

Netistä (mistäpä muualtakaan) löytyi informatiivinen ja suhteellisen kansantajuinen selvitys XHTML 2.0 -kielen työversiosta. Koskapa suurin akateeminen innostukseni ja tietotaitoni koskettaa nimenomaan hypertekstiteoriaa, niin koen velvollisuudekseni kommentoida asiaa jotenkin. Lyhyt kommentti voisi olla: hyvältä näyttää. Pitää vielä tutustua tarkemmin liitännäisten linkinmäärittelykielten nykytilaan ennen kuin uskallan antaa tuomioni, joko web-julkaisu mahdollisesti täyttäisi 1999 gradussani esittämistäni (ja niiden jättiläisten, joiden olkapäillä seisoin, vuosikymmeniä aiemmin esittämistä) parannuksista edes suurimman osan. Huomaan kyllä jääneeni jälkeen aiheen akateemisesta kehityksestä, sillä en ole tähän päivään mennessä kirjoittanut mitään jo vuonna 2000 julkaistulla XHTML 1.0 -kielelläkään. Olen toki harkinnut esimerkiksi tämän päiväkirjan kirjoittamista sillä, ihan vain harjoituksen vuoksi.

Hieman tarkemmin joihinkin muutoksiin puuttuakseni, on todettava, että esimerkiksi taaksepäin yhteensopivuudesta luopuminen tässä vaiheessa on akateemiselta kannalta varmastikin oikea ratkaisu, mutta se tulee aivan yhtä takuulla viivästyttämään kielen kaupallista käyttöönottoa. Niin kauan kuin on asiakkaita, jotka vaativat, että kaiken pitää toimia Netscapen 4.7 -versiolla, voidaan tietenkin unohtaa kaikki XHTML-kikkailut, mutta toisaalta se, että XHTML on ilmeisesti korvaamassa WML:n mobiililaitteiden merkintäkielenä nopeuttanee sen käyttöönottoa.

Erinomaisella mielihyvällä suhtaudun mm. uuden kielen navigaatiolistoihin (jotka parhaimmillaan onnistuessaan taitavat viimeinkin osittain täyttää Brownin jo 80-luvun puolella esittämän laventavan linkkityypin asettamat vaatimukset) ja tapahtumankäsittelijöiden irroittamiseen linkeistä niin, että samaa käsittelijää voi hyödyntää hierarkkisesti useammallekin elementille.

Entäpä linkit sitten? Hyperreferenssin lisääminen mihin tahansa elementiin tulee varmasti aluksi lisäämään linkkien väärinkäyttöä, mutta oikein määriteltynä se tulee vähentämään turhaa pelleilyä tyylitiedostojen ja sisäkkäisten elementtien konfliktoivien tyylien kanssa.

Ja kehykset! Jos oikein ymmärsin, niin XFrames tekee kehyksistä viimeinkin käyttökelpoisia muuuhunkin kuin valokuvagalerian esittämiseen. Jos emosivun url muuttuu koko ajan, kun kehysten sisällä navigoidaan, se takaa kirjanmerkkien ja back-navigaation toimivuuden. Oujee!

Sen sijaan br-tagin deprakoiminen (paheksuttavien listalle asettaminen, vai mitenhän tuon suomentaisi) on minusta hieman äärimmäinen veto. Näen ehdottomasti edelleen käyttöä lyhyelle tagille, jolla voidaan sanoa, että juuri tähän ja nyt pitää lyödä rivinvaihto.

Siinähän sitä analyysiä jo jonkin verran oli. Tämä lieni turhaa luettavaa niille, joita asia ei järin kiinnosta, mutta aina ei voi miellyttää kaikkia. Nyt tämä jätkä lähtee kotiin ja salille.

Okei, laitoin sivupalkiin linkin palautetta varten. Koskapa en halua spämmiä työ- enkä kotiosoitteeseeni ja toisaalta haluan päästä palautteeseen käsiksi sekä töistä että kotoa, niin otin käyttöön erään monista Yahoo-osoitteistani. Sana on vapaa.

Jaahas: MBNetin palvelimet kärähtivät torstai-iltana hieman ennen yhdeksää, mutta nyt tätä kirjoittaessa perjantaina puolilta päiviltä kaikki näyttää olevan taas kunnossa.

Töistä poistuttuani poikkesin Akateemisessa Kirjakaupassa ja totesin uuden Practical Photographyn ilmestyneen. Vanhasta tottumuksesta ostin lehden saman tien, vaikka totuuden nimissä täytyy sanoa, että vähään aikaan lehti ei ole vakuuttanut minua taiteellisella tasollaan, onpahan vain sellaista peruslaadukasta tekniikan ja teknologian esittelyä. Saa nähdä kuinka pitkälle se riittää. Pitäisi varmaan välillä kokeilla jotain toistakin irtonumerolehteä; American Photoa olen selaillut sillä silmällä, että siinä keskityttäisiin enemmän todellisiin huippukuvaajiin ja -kuviin. Ranskalainen Photo olisi ykkösvalintani, jos ymmärtäisin ranskaa. Lehden kuvat antavat juuri sitä inspiraatiota, jota kaipaan ja ranskalaisena lehti ei pelästy eroottistakaan materiaalia, joka ainakin brittilehdissä loistaa poissaolollaan. Ikävä kyllä en oikeastaan haluaisi ostaa lehteä pelkästään kuvien vuoksi, sillä teksti asettaa ne kontekstiinsa ja jos mitään ei ymmärrä, niin paljosta jää paitsi. (Lehden nunna-numero oli kyllä erinomainen.)

PP:stä, brittiläisyydestä ja alastomuudesta vielä sen verran, että uusin PP oli pakattu suojapusiin. Ajattelin, että lehden mukana tulee jokin toinen opas tai lehti, ja siksi muovit on kääritty sen ympärille. Mistään sellaisesta ei ollut kyse, vaan parhaan ymmärrykseni mukaan nuo suojamuovit olivat sen vuoksi, että ensi kertaa sen vuoden aikana kun olen sitä ostanut, sisäsivuilla oli valokuva, jossa oli paljaat rinnat. Kuva itsessään ei ollut mitenkään eroottinen, vaan pikeminkin provosoiva, taidokkaasti toteutettu mustavalkokuva. Olisihan se nyt aivan hirveätä jos joku alle 18-vuotias britti sattuisi lehtipisteen hyllyllä näkemään naisen paljaat rinnat. Silti jäin miettimään, että lehti joka noin tehokkaasti on rajannut ulkopuolelleen erään lempivalokuva-aiheistani on suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin kuvitettu seksiopas, jossa ei kehdata näyttää erektiota. (Kun se on silleen likaista ja pornograafista. Voihan niitä asentoja esitellä vaatteet päälläkin.)

Mistä päästäänkin mainiolla aasinsillalla seuraavaan anekdoottiin. Selasin nimittäin useampi kuukausi sitten juuri tällaista seksiopasta tylsistyneenä Kirjatorin alennusmyynnissä ja siinähän oli suorastaan riemastuttavia vinkkejä keskivertopariskunnan seksielämän piristämiseksi. Harrastusteni vuoksi kiinnitin huomiota erityisesti ehdotukseen, että pari voisi roolileikkiä mallia ja kuvaajaa. Kamera voisi tuoda aivan uuden eroottisen latauksen tapahtumaan. Kirjoittaja kuitenkin erikseen muistutti, että varovaisuuden nimissä lienee viisainta jättää filmi pois kamerasta. Voi sheehs. Ja sitten tällaisten ihmisten annetaan kirjoittaa oppaita. Ja tietenkin kirjoittaja oli britti.

Kotiin päästyäni minua odotti ilmoitus, että postissa olisi paketti Hong Kongista. Porco Rosso ja Battle Royale nostivat tällä viikolla saapuneiden levyjen määrän kuuteen elokuvaan ja yhteen tv-sarjaan. Pitäisi varmaan rauhoittua hieman. Ja pitihän se Porco Rosso katsoa saman tien. Kuinka kukaan voisi vastustaa elokuvaa, joka alkaa kohtauksella, jossa ilmarosvot kidanppaavat tyttökoulun pienet oppilaat ja heitä pelastamaan kutsutaan entinen Italian ilmavoimien, siaksi muuttunut, pilotti punaisella vesilentokoneellaan. Elokuva on loistava, joskaan ei aivan samalla tasolla kuin Tonari no Totoro tai Mononoke Hime.

Perjantai 4.10.2002
Nappasin eilen kirjakaupan aulasta myös uuden Nöjesguidenin, koskapa Jaakko on ryhtynyt lehden elokuvakriitikoksi Jocin seuraksi. Mieltäni lämmitti kummasti myös nähdä ottamani Jocin kuva lehden sivulla, joskin vain muutaman neliösentin kokoisena. Lienee suurimman levityksen saanut ottamani kuva, sillä sitä on nyt käytetty sekä Tukholman, että Helsingin Nöjärissä. Pienestä minäkin riemuni revin, mutta jostain on ihmisen aloitettava.

Tänään oli ensimmäinen todella kehossa tuntemani pakkasaamu. Pian pitää jo harkita välikalsareita.

Myöhemmin illalla: minua on huijattu. En tiedä kuka minua on huijannut, mutta oli kuka hyvänsä, niin tämä ei jää tähän. Luulin, että saan tänään hankittua sen kamerajalustan, mutta ei, kauppa oli mennyt kiinni 15 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Eikä se ole edes viikonloppuisin auki. No, se jää sitten ensi viikkoon. Niin jäävät myös viikonlopulle suunnittelemani yökuvaukset.

Tästä suivaantuneena eksyin Kaisaniemen Anttilan dvd-osastolle ja anglismia käyttääkseni, menin ballistiseksi. Kaisan Anttilan alennuslevyvalikoima poikkeaa hieman Tunnelin valikoimasta ja niinpä tänään postiluukusta kolahtaneen Withnail & I:n ja aikaisempien hankintojen kanssa viikon saldoksi muodostuu 12 elokuvaa ja yksi 5 levyn mittainen tv-sarja. Huh.

Levyalennusmyynnit ovat siitä hassuja paikkoja, että kun olet yhden hyllyn käynyt läpi ja valintasi tehnyt, niin sinun ei pitäisi enää siirtyä toiselle hyllylle. Sain nimittäin karsittua ensimmäisestä kympin-laarista kourimani kymmenisen elokuvaa kolmeen, joista Tanskalainen Blinkende Lygter vaikuttaa oikeasti mielenkintoiselta, Animal Factory vakuutti lähinnä näyttelijöillään (Furlong, Dafoe) ja The Ladies Man olemalla disco-aikuisviihde-komedia. Vasta tämän jälkeen huomasin "Osta Asterix, saat ensimmäisen kaupan päälle" -tarjouksen. Niinpä molemmat live-action-Asterixit päätyivät kassin pohjalle.

Eilisestä Akateemisen visiitistä jäi vielä mainitsematta, että selasin yläkerrassa Sebastian Nurmen Helena-kirjan, joka on valokuvallisesti mielestäni hieman epätasainen. Monet kuvat ovat toki erinomaisia, mutta kirjan todellinen anti on sen aikaperspektiivissä. Nurmella on hieman samanlainen ajatus kuin Petter Hegren My Wife-teoksessa. Sanomattakin lienee selvää, että minullakin on jotain tämän suuntaista hautumassa.

Vaimoni Jaana-Mari tahtoo tässä vaiheessa paljastaa (ja minähän en vastusta), että hänen laajalevikkisin kuvansa on ystäviemme yhteispohjoismaisessa Panclou-liveroolipelilehdessä keskiaukeaman kokoisena ilmestynyt minusta otettu punk-pyllistys-kuva. Vapise Playgirl! (Juliste on kuulemma päätynyt Ruotsin roolipelikillan toimiston seinälle. Paitsi kuvaaja, olen siis tätä nykyä, myös fotogeeninen keskiaukeamapoju.)

Lauantai 5.10.2002
Päivän elokuvat: The Ladies Man (2000, Reginald Hudlin) ja King Ralph (1991, David S. Ward)

Koskakohan ne viimein tajuavat, että jokaisesta Saturday Night Liven sketsistä ei tule hyvää koko illan elokuvaa. A Night at the Roxbury jaksoi kantaa juuri sen alun parikymmentä minuuttia, joka toisti sinänsä hauskaa Butabi-veljesten idiotismia. Heti kun elokuvaan yritettiin tuoda jotain alkuperäisen sketsin ulkopuolelta, mentiin pahasti metsään. Tämän illan elokuva The Ladies Man putoaa samaan sudenkuoppaan vielä pahemmin. Elokuvassa on sinänsä ihan hauskoja yksityiskohtia, mutta myös joitain niin luiskaotsaisia vitsinyritelmiä, että oikein hävettää tekijöiden puolesta. Ei elokuva täysin toivoton ole, suurimmaksi osaksi se on täysin unohdettavaa ja tyhjänpäivästä komediaa, joka epäonnistuu surkeasti roisiuden tavoittelussaan, mutta kun aina kun tämän hetken paras jenkkikoomikko Will Ferrell astuu kankaalle, elokuvan tempo muuttuu täysin ja siitä tulee hersyvän hauska pelkästään kreikkalaisroomalaisen painin iloja selkein ja graafisin termein ylistävän Ferrellin valkokangaskarismalla. Samoin kohtaus, jossa purskahdetaan broadway-musikaalinomaiseen laulu- ja tanssi-numeroon, on erinomainen, mutta sitäkin vetää Ferrell. Julianne Moorella puolestaan on elokuvassa cameo-rooli, jonka ansiosta en tule koskaan katsomaan hänen elokuviaan samoin silmin.

Jos ensimmäinen elokuva oli korkeintaan välttävä, niin illan toinen komedia olikin sitten jo vähintään keskinkertainen. King Ralphia kuvataan levyn takakannessa "lämminhenkiseksi" ja se kuvaakin elokuvaa varsin hyvin. Kuumaksi meno ei ylly kuin yhdessä revittelevässä laulunumerossa, mutta ei elokuva kylmäksikään jätä. Peter O'Toole ja John Hurt saavat loistaa jäykistelevinä britteinä ja John Goodman pääosassa on sympaattinen. Suomen kuningaskaan ei pelasta elokuvaa. Kaikesta huolimatta kaipaan huomiselle jotain oikeasti hyvää elokuvaa.

Sunnuntai 6.10.2002
Päivän elokuvat: Blinkende Lygter (2000, Anders Thomas Jensen) ja Before Night Falls (2000, Julian Schnabel)

Päivän valokuva: Ropecon 2002: Miekkanäytös

Puolille päiville nukkuminen helpotti päänsärkyä, mutta vieläkin on hieman "höntti" olo. Pitäisiköhän sitä käydä ulkoilmassa tai salilla?

Jaana-Mari laiminlöi minua koko eilisen päivän ja istui nenä ruudussa skannaten ja editoiden uusia valokuviaan. Jos joku olisi kertonut tälle über-humanistille viisi vuotta sitten, että tietokoneet tuovat hänelle näin paljon riemua, niin ... niin no, tarpeeksi vahvaa metaforaa huvituksen asteelle ei taida löytäkään. Tuloksena syntyi kuitenkin kaksi uutta galleriaa, ja vaikken horsmakuvista yleensä suuresti perustakaan, niin joukossa on muutamia todellisia helmiä. Erityisesti pidän niistä veden alle jääneistä kasveista.

Itse sain aikaiseksi jopa yhden kuvan skannauksen ja webiin siirtämisen. Poikkesin taas kronologisesta järjestyksestä, mutta jotenkin tuo miekkailukuva on vaivannut minua pidemmän aikaa ja suorastaan huutanut skannatuksi tulemista. Eilen saaduilla rullilla oli muutamia erinomaisia kuvia Hakkiksen synttäreiltä ja lisää hyviä kuvia kasaamaani pilvi-sarjaan. Ikävä kyllä aiemmin hehkuttamani tomaatinpunainen taivas työpaikkani takana jäi hyvin valjuksi, mutta sen vastapainoksi seuraavalla viikolla nappaamani "teollinen auringonlasku" onnistui erinomaisesti. Olin myös melkein hämmentynyt, kuinka hyvin uusi pokkari selviytyi niistä muutamasta kuvasta, joita ehdin napata Linnanmäen ilotulituksesta. (Nyt tietysti herää kysymys, että miksi minä vain hehkutan niitä kuvia, enkä ole jo skannaamassa niitä. Minä olen laiska paska.)

Googlettajia kiinnostaa edelleen naisten anatomia: "isoja" "rintoja" ja "neitojen" "kuvia" kaivataan. Myös "matkakortin" "lukija" tuo satunnaisen surffaajan sivuilleni. Viimeinen haku muuten tuottaa Googlella yllättävästi vain neljä tulosta. Tunnen melkein ylpeyttä päästyäni näinkin eksklusiivisen kerhon jäseneksi. Melkein. "Neitojen kuvia" -haulle Google puolestaan ehdottaa vaihtoehtoa "Nitrogen kuvia". Kumpiakohan keijo-keskiverto oikeasti mielummin etsii? Vaan ehkä tuo kelpaa selitykseksi pomolle, jos eksyy pornosivuille kesken työpäivän. "Joo, mä etsin niitä typpi-pullon kuvia, mutta sitten tää hakukone ohjasi mut näille teiniseksi-sivuille." Ei sillä, että minun sivuillani olisi mitään tekemistä teiniseksin kanssa.

Kun eilisessä merkinnässä kaipailin hyviä elokuvia, niin tänään niitä sitten tuli katsottua. Tanskalainen pikkurikolliskomedia Blinkende Lygter osoittautui hersyvän hauskaksi ja inhimilliseksi tarinaksi neljästä kaupunkilaisesta pikkukonnasta, jotka pakenevet isompia konnia ja päätyvät piileskelemään maaseudulle. Jyllannin maaseudun omaperäiset asukit, lääkäri ja tilallinen metsämies osoittautuvat oiviksi sivuhahmoiksi. "Sankareitten" taustaa valottavat takaumat saavuttavat viehättävän absurdiuden asteen. Aina silloin tällöin Anttilan alehyllystä tekee varsinaisia löytöjä.

Julian Schnabelin Before Night Fallsia minulle oltiin hehkutettu etukäteen varsin voimallisesti, joten odotukset olivat korkealla. Elokuva osoittautui tarinankuljetuksellisesti pienoiseksi pettymykseksi, mutta erinomaiset näyttelijät paikkasivat paljon. Javier Bardem oli pääosassa suorastaan superlatiivinen. Ja Johnny Deppin pienet, mutta sitäkin riemastuttavammat, roolit jäävät varmasti mieleen. Visuaalisesti elokuva oli hetkittäin häkellyttävän hieno.

Maanantai 7.10.2002
Päivän elokuva: Astérix & Obélix contre César (1999, Claude Zidi)


En ole koskaan ollut mikään yksityisautoilun vastustaja. Autostakin luovuin lähinnä sen vuoksi, että vakuutus-, parkkihalli-, korjaus- ja bensakulut muodostuivat kalliimmaksi kuin taksilla ajelu, onnikasta puhumattakaan. Silti tänään työpaikalta palatessani en voinut olla miettimättä, että josko jonkinlainen tietulli olisi sittenkin paikallaan paikkaamaan kaupungin kassaa. Matka Fredalta Uudenmaankatua ja Espaa pitkin Kauppatorille kesti bussilla reilut 20 minuuttia. Kävellen olisin selvinnyt kymmenessä. Harmi vain, etten ollut menossa Kauppatorille, vaan hieman pidemmälle, joten istuin ja kärsin hiljaa. Mitäpä jos laitettaisiin kehä I:n ulkopuolelta tuleville helsinkiläisille euron tietulli ja espoolaisile ja vantaalaisille kahden euron, ja sitä pidemmältä tuleville kolmen euron. Se toki edellyttäisi jättimäisiä liityntäliikenteen parkkipaikkoja, julkisen liikenteen vuorojen lisäämistä ja ties mitä muita mutkia, eiköhän jonkinlainen ratkaisu kuitenkin löytyisi. Ainiin, eihän täällä eletäkään missään valistuneessa itsevaltiudessa, jossa valitaan paras kompromissi, vaan demokratiassa jossa voiton vie vähiten (ainakin niiden asiantuntijoiden, joiden palkan sillä hetkellä vallankahvassa keikkuvat maksavat) huono vaihtoehto.

Niin, kuten sanottiin, olin menossa Kauppatoria edemmäs kalaan. Koukkuuni piti tarttuman viimein se himoitsemani jalusta. Jalustan löysinkin Liisankadun Telefotosta, jota tässä erikseen kehun huokeista hinnoista ja ystävällisestä palvelusta, mutta haluamaani kuulapäätä ei ollutkaan hyllyssä. Kiitettävän nopeat toimitusajat takaavat kuitenkin sen, että voin huomenna hakea Manfrotto 055CLB jalustan ja Manfrotto 168 Heavy Duty Ball kuulapään. Heavy Duty Ball, ou jeah.

Muissa uutisissa: huomenna on sairaalapäivä, joten tänään ei ole sitten syöty kiinteätä ruokaa. Kompuroin työpaikan portaikossa pariinkin otteeseen, verensokerin laskiessa liian alas, ja päätin lisätä teekuppiin toisenkin palasokerin. Two lumps, please, kuten Britti-ystävämme asian ilmaisevat. Kotiin päästyäni keitin itselleni kaksi suurehkoa teekupillista herkullista kanalientä, Knorrin maanmainioista kanaliemikuutioista. Jolly good show, old chap. Ennustan huomisaamuksi järjetöntä painon pudotusta ja illaksi sen vastapainoksi yhtä järjettömiä syöminkejä.

Illan elokuva, viiden minuutin annoksissa nautittuna, olikin sitten ensimmäinen live action - Asterix, jota Christian Clavier ja Gerard Depardieu tähdittivät. Elokuva ei ehkä ollut aivan yhtä hauska, kuin komeasti rullaava jatko-osansa, mutta harvoin näkee sarjakuvan elokuvasovitusta, joka on näin uskollinen alkuperäisen teoksen maailmalle. Juoneen oli sotkettu elementtejä ainakin neljästä eri Asterix-albumista, mutta sillisalaatista huolimatta tarina pysyi suhteellisen hyvin kasassa. Hiljaisia hetkiä oli muutama liikaa ja höyryjä olisi voinut päästellä kovemmallakin paineella. Mutta onhan Gottfried John niin paljon parempi Julius Caesar, kuin kakkosen ohjannut Alain Chabat, ja Roberto Benigni on aina hauska. Eihän se suurta taidetta ollut, mutta minä viihdyin tämän elokuva parissa.

Päivän google: "Karhu" "sixpack" "hinta". En kuulkaa tiedä, en juo olutta.

Tiistai 8.10.2002
Päivän elokuva: Platoon (1986, Oliver Stone)


Ruokakaupasta löytyi Atria Kytösavun "sangen kermaista kalkkunafilettä ohuen ohuina viipaleina". Sangen kermaista. Tästä ei kuulkaa ole pitkä matka siihen, että Turunmaa-paketin kyljessä lukee "Aimo pala juustoa".

Tutkimukset sujuivat yllättävänkin helposti. Nauttineeni en voi sanoa, mutta helpompaa se oli kuin aikoihin. Kotiin päästyäni otin kuitenkin homman toipumisen kannalta, tein pari-neljä kevyttä (okei, aika raskasta) voileipää ja latasin masiinaan Oliver Stonen Platoonin. Elokuva on hyvä, mutta ei tällä kertaa siitä sen enempää, sillä huomasin miettiväni leffan aikana mitä tälle 80-luvun kovalle castille on tapahtunut viime aikoina? Koska viimeksi Tom Berenger tai Charlie Sheen on tehnyt hyvän elokuvan? Willem Dafoe ja Forest Whitaker tekevät vieläkin erinomaisia sivurooleja. Pikkuosassa vilahtanut Johnny Depp taitaa olla ainoa supertähti porukasta tätä nykyä.

Kuten laihdustusmestari Koskelin tässä muutama päivä sitten omassa blogissaan totesi: joulu on tullut tänä vuonna ennen aikojaan. Tosin sillä erotuksella, että tämä joulu tekee tuntuvan loven omaan Visa-laskuuni. Tämä hemmetin härveli painaa kuulapään kanssa lähes neljä kiloa. Onneksi minä en varsinaisesti harrasta luontokuvausta. Vaan kai sitä on pakko tänä iltana lähteä kokeilemaan.



Joulu on myös ulkona. Tai ainakin siellä on niin kylmä, että poroltakin jäätyisivät... Palloilin tunnin verran mm. Merihaan ja Kruunuhaan välisellä sillalla ja jos sanoisin, että tuuli oli voimakas ja jäätävä, niin vähättelisin. Toivottavasti tuloksena on kuitenkin hyviä kuvia, eikä keuhkokuume.

Tänäiltana tuli myös katsottua Joss Whedonin uuden Firefly-avaruuslänkkärin kaksi ensimmäistä jaksoa ja täytyy sanoa, että lupaavalta vaikuttaa. Edellinen scifisarja, joka alkoi näin sujuvasti oli Jeremiah, ja sen ensimmäinen tuotantokausihan oli eräs parhaista ykköskausista kautta aikojen. Monet Fireflyn hahmoista ovat vielä varsin yksiulotteisia, mutta eivätköhän ne siitä saa lihaa luittensa ympärille ajan mittaan. Ehdottomasti seuraamisen arvoista kamaa.

Keskiviikko 9.10.2002
Päivän elokuva: Jurassic Park III (2001, Joe Johnston)

Lukuunottamatta paria hyvää keskustelutuokiota entisten työkavereitten kanssa, tämä oli kyllä turhimpia päiviä pitkiin aikoihin.

Aamulla Jaakko soitti ja kehotti minua välttämään Hulluja Päiviä, jos lompakkoni olisi minulle kallis. Minähän en vähästä pelästy ja säntäsin töiden jälkeen suin päin ihmismassaan, kuin paraskin ekstremeduudsoni konsanaan. Rahamassini onneksi kaikki oikeasti minua kiinnostavat 9 euron dvd:t oli jo myyty loppuun, ja 15 euron levyjen kohdalla harkinta voitti. Hyvä niin, sillä kotiin päästyäni lattialla odotti Last Orders, joka tämän vuoden R&A-misseistä jäi minua eniten harmittamaan. Kohta pitää raivata hyllyyn lisätilaa. Voi minua raukkaa.

Turhan päivän päätti turha elokuva. Jurassic Park III on niin vehnäistä höttöä, ettei pahemmasta väliä. Ihan yhden tähden leffaksi sitä ei voi sanoa, sillä William H. Macy ja Sam Neill ovat kuitenkin ihan hyviä näyttelijöitä ja ovathan ne uudet dinot taas hurrrr-jan pelottavia ja hienosti animoituja. Plah, sanon minä. Mitä seuraavaksi? Dinot vastaan merijalkaväki? "Kuka on Suomen Rap-yhtyeiden musta ori?"

Alastomuus, upeat rinnat, perseet, Spencer Tunick ja teiniseksi, erityisesti "suomalainen" "teiniseksi" tuovat edelleen ehtymättömän virran kävijöitä sivuilleni. Se jaksaa myös näköjään huvittaa minua loputtomasti.

Torstai 10.10.2002
Päivän elokuva: Human Nature (2001, Michel Gondry)

Pitäisiköhän siellä Hulluilla Päivillä poiketa jonain päivänä heti aamusta? Jotkut tarjoukset kyllä kiinnostavat, mutta toisaalta minua ei houkuta jonottaa puolta tuntia saadakseni tarvitsemani pari riisiä kopiopaperia euroa normaalihintaa halvemmalla. 30 euron webbikamera olisi periaatteessa ollut mielenkiintoinen, mutta ne erittäin epäselvät speksit, joita paketin kyljestä tavasin, lupasivat huonoa. Ei taida maksaa vaivaa. Muutama mielenkiintoinen romaani (Dan Simmonsin Song of Kalin suomenkielinen laitos) Akateemisessa olisi ollut, mutta esimerkiksi valokuvataiteen osastolla hyllyt suorastaan hehkuivat keltaisten hintalappujen puutetta.

Okei, ei eilinen aivan turha päivä ollut. Sain kuin sainkin vääntäydyttyä salille, ja käytyä läpi hyvän treenin. Muutamalla laitteella tuli nostettua painoja aikaisempaa suuremmiksi, ja huomaan sen tuntuvan tänään lihaksissa. Painojen nostoa varmaankin motivoivat ne kaksi samassa syklissä kanssani kulkenutta kaunista ja erittäin kurvikasta parikymppistä maitosuklaaihoista neitosta. ("Vai niin", hymyilisi vaimoni, jos lukisi tätä juuri nyt selkäni takaa.) Kaiken kaikkiaan salilla käyminen on tehnyt todella hyvää kipeille hartioilleni ja selälleni. Aerobinen lämmittely on myös selvästi parantanut yleiskuntoani, enkä hengästy samalla tavalla kuin ennen. Ymmärrän hyvin kuinka jotkut saattavat addiktoitua salilla käymiseen.



Täsmäisku Hulluille Päiville tuotti Human Nature-dvdn, kasan neekerinsuukkoja ja lakritsia. Illan viihdyke (ja huominen huono olo, kun niitä pusuja tulee kuitenkin syötyä liikaa) on siis turvattu.

Miken kulttuurilehti Ei kolahti postiluukusta. En ehtinyt vielä lukea lehteä, mutta ulkoasu miellyttää minua suuresti ja sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, että avustin numeroa seitsemällä valokuvalla. Jaana-Mari on erittäin tyytyväinen päästyään puffaamaan puputyttönä tulevaa seksinumeroa takasisäkannessa. Lehteä myydään kuulemma Akateemisessa kirjakaupassa <wink-wink> neljän euron naurettavan halpaan hintaan.

Luettuani tänään useammastakin eri lähteestä eilen Helsingin metrossa tapahtuneesta kuolemantapauksesta, olen pohtinut tänään valokuvaajan moraalia ja etiikkaa. Entä jos minä satun onnettomuuspaikalla ja minulla on kamera - ja minullahan on - mukanani? Otanko kuvia vai kävelenkö pois. Siis sen jälkeen tietenkin kun olen tarkistanut, voinko tehdä jotain mahdollisten loukkaantuneitten hyväksi. Entäpä jos näen rikoksen? Pahoinpitelyn esimerkiksi. Assalla kameran esiin kaivaminen tuollaisessa tilanteessa ennustaa kyllä usein turpakeikkaa, mutta onneksi minä olen kaksimetrinen ja pukeudun yleensä mustaan nahkaan (no, ainakin takkiin) - sen luulisi rauhoittavan niitä kaikkein innokkaimpia uhoajia. Koskaan en ole vaaratilanteeseen joutunut, mutta minäpä olenkin aina kävellyt pois. Mutta siihen pääasiaan, eli hypoteettinen tilanne: raitovaunu kaatuu kiskoilla. Auttajia on tarpeeksi ja ambulanssi on soitettu. Otanko kuvia vai en? Kuvien räpsiminen tuollaisessa tilanteessa (varsinkin pokkarikameralla, joka ei suoraan herätä mielikuvaa ammattiaan tekevästä kuvaajasta, vaan pikemminkin uteliaasta sivustakatsojasta) saattaisi herättää suuria tunteita ja rajujakin reaktioita.

Luin viime vuoden terroiskun jälkeen erään huippuvalokuvaajan (Les McLean, ellen väärin muista) mietteitä aiheesta. Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että valokuvaajan ensivelvollisuus on ikuistaa taphtumat. Vasta sen jälkeen, kun hän alkaa miettiä, mitä kuvilla tekee, astuvat ne peräänkuulutetut moraali ja etiikka kehään. Olen taipuvainen samaan tulkintaan. Edellisessä hypoteettisessa tilanteessa kuvaaja voisi tehdä kuvista näyttelyn, myydä ne iltapäivälehdelle raflaavina uutikuvina tai esimerkiksi johonkin arvostetumpaan aikakausilehteen kuvitukseksi liikenneturvallisuutta käsittelevään artikkeliin. Kuvalla kuvana on oma arvonsa, mutta kuvaajan arvon ratkaisee se, miten hän kuviaan käyttää.



Maailma on joskus pelottava paikka. Lähdin parikymmnetä minuuttia sitten kauppaan ja täysin ajattelematta vyötin lanteelleni kameran - kännykän esimerkiksi jätin suosiolla kotiin, sillä reissuun viivähtää vajaat viisi minuuttia. Ja en tiedä, manasinko minä tuossa aiemmin jotain, mutta portista astuessani Hämeentiellä odotti neljä paloautoa, pari ambulanssia ja muutama mustamaija. Ilmassa tuntui lievä palaneen käry ja letkut oli vedetty tien toisellla puolella olevan talon rappukäytävään. Tilanne ei ollut enää erityisen dramaattinen, joten huitaisin kauppaan, tein ostokseni ja palatessani otin kameran esiin ja laukaisin - en ninkään dokumentoidakseni tai tehdäkseni taidetta, vaan muistaakseni, ja siksi, että jos jokin sai minut aiheesta kirjoittamaan, niin kai minun pitäisi myös konkreettisesti seisoa mielipiteeni takana.



Illan elokuvaksi päätyi, ylläri ylläri, vasta ostettu Human Nature. Elokuva on niitä harvoja, joita mainostetaan käsikirjoittajalla, eikä ohjaajalla. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä Charlie Kaufmanin edellinen teos oli mestarillisen kieroutunut Being John Malkovich. Aivan yhtäläisesti napakymppiin ei Human Nature osunut, mutta onnistui silti olemaan loistava elokuva. Tim Robbins, Patricia Arquette ja eritoten Rhys Ifans ovat kaikki erinomaisia tässä tarinassa miehestä, joka ei tiedä ollako viettien vallassa oleva apina, sivistynyt ihminen, vai jotain siltä väliltä. Kehutaan nyt vielä erikseen Rhys Ifansia, joka peittää paksun walesilaisen aksenttinsa erinomaisesti pehmeään amerikanenglantiin ja silti onnistuu revittelemään ruumiinkielellään aivan täysillä.

Perjantai 11.10.2002

Tänään menee sitten tuhannen kävijän raja rikki. Viimeisen kahden viikon aikana on käynyt yli 600 kävijää sitä edellisen kuuden viikon aikana 400.

Tänä iltana alkavat Juhanan lyhytelokuvan kuvaukset. Minun osakseni on langennut promootiomateriaalin ja muiden still-valokuvien ottaminen. Minulla on muutamia hyviä ideoita, joiden toteutuminen riippuu aivan siitä millaiset kuvauspaikat meillä on. Produktion toteuttaminen saattaa hyvinkin viedä koko viikonlopun.



Tämän päivän still-kuvat olivat enemmänkin sellaista "näin tehtiin Komsomol-tytön Kyynel" -materiaalia, kuin varsinaisia stillejä itse elokuvasta. Huomisista kohtauksista irronnee enemmän matskua. Taidan silti viedä tämänpäiväisen rullan huomenna ennen kuvauksia Tunnin Kuvaan, jotta saan hieman käsitystä siitä mitä on jo filmillä.

Muutoin kuvaukset menivätkin minun osaltani enimmäkseen lattialla mikrofonin kanssa maaten ja näyttelijöiden harjoituksia kommentoidessa. Voisin kertoa tarinan jos toisenkin kulmarvojen nyppimisestä, nenäkarvojen trimmaamisesta tai pohdiskeluista sen suhteen millaiset kengät naistähdellä pitäisi olla. Mutta koska en ole taipuvainen juorujournalismiin, niin tyydyn vain kertomaan, että mukavaa oli. Vaikka käsikirjoituksessa oli tiettyjä ongelmia dialogin suhteen, niin Juhanalla on kyllä selkeä ja päättäväinen ote elokuvan tekemiseen, ja se on aika oleellista onistuneen lopputuloksen kannalta.

Sen voin myös kertoa, että jos lopputeksteihin tulisi "pieleen menneet otokset" -kooste, niin siihen meillä olisi ainakin muutamia helmiä.

Lauantai 12.10.2002

Toinen kuvauspäivä. Aamulla hain ne perjantain kuvat, ja täytyy sanoa, etten muista koska viimeksi olisin epäonnistunut rullallisella filmiä noin surkeasti. Saattaa olla, että kuvia oli hieman ylivalotettu kehittäessä ja sen toki saa korjattua skannerilla kuvankäsittelysoftalla. Kuvien joukossa oli ehkä kaksi sellaista, joihin olen oikeasti tyytyväinen ja noin viisi "tästä saa käsittelemällä hyvän" -luokan kuvaa. Nykystandardieni mukaan rulla oli todellinen pettymys. Päätin skarpata ja ottaa vastapainoksi vain hyviä kuvia tänään. Ja jo nyt voin sanoa, että ottamieni kuvien vuoksi kannatti istua neljä tuntia yksi autossa ja ajaa Tampereen pohjoispuolelle saakka (olenpas naparetkeilijä). Bonuksena elokuvan tekeminen on hauskaa puuhaa ja olen hiton tyytyväinen, että pääsin auttamaan ystäviäni.

Ajamisesta puheenollen, olen edelleen hieman hämmentynyt siitä, että toinen autokunta, jonka piti lähteä kello yhdeltä (okei, olivat kuulemma päässet matkaan vasta kahdelta) päätyi kuvauspaikalle minun jälkeeni, vaikka minä ampaisin matkaan vasta kello neljältä ja ajoin vielä yhden turhan parinkymmenen kilometrin lenkin käännyttyäni väärälle Kuruun johtavalle tielle.

Autossa yksin täydessä hiljaisuudessa istuminen on joko hyvin zeniläinen tai hyvin ahdistava kokemus. Isäni autosta oli paukahtanut radio, joten olin täysin vailla viihdykettä koko matkan. Siinä vaiheessa, kun aloin hyräilemään mielessäni "pikku-kallen autosta on kumi puhjennut" noin kahdeksatta kertaa, päätin että asialle pitäisi tehdä jotain. "Purukumilla me paikkaamme sen."

Hiljaisuus oli muutenkin riskitekijä, sillä olin aikeissa ajaa takaisin Helsinkiin yötä myöten ja rattiin nukahtaminen alkoi tuntua pelottavan todelliselta uhkakuvalta, kun tylsistyneenä säpsähdin ajatuksistani muutaman kerran jo täydessä päivänvalossa ja hyvin levänneenä. Tilanne olisi aamyöyn tunteina kahta vaarallisempi. Niinpä hieman ennen Tamperetta suuntasin huoltoasemalla ja hankin voimajuoman lisäksi musiikkia, sillä auton kasettisoitin kuulemma pelitti mainiosti.

Nykyautoissa on ilmeisesti kaikissa cd-soittimet, sillä huoltoaseman - ja tämä ei ollut mikään tuppukylän pumppuasema, vaan jylhä Pirkanhovi, se suurin ja kaunein huoltoasema ennen Tamperetta ja sivistyksen loppua - kasettivalikoima koostui tasan kolmesta kasetista. Ja koskapa minua eivät edes villihevoset (vieläkö niitä on, kysyi iskelmätähti) saa maksamaan Jari Sillanpään tai Joel Hallikaisen tuotannosta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Juha "Watt" Vainion Pahojen Poikien Lauluja, osa 1, jonka kansikuvassa pyllystävä neitokainen on mitä luultavimmin repäisty jonkun 80-luvun Kallen tai Jallun kannesta.

Kasetti osoittautui oivaksi hereilläpysymismusiikiiksi ja koskapa se oli harvinaisen lyhyt, niin pian osasin jo kaikkien laulujen sanat ulkoa ja hoilasin mukana kuin heikkopäinen. Tällä kasetilla todellakin, toista kansantaiteilijaa lainatakseni, "ruma sana sanotaan niin kuin se on". Sanoituksia en lähde tässä toistamaan, sillä näille sivuille tulee jo muutenkin tarpeeksi harhalaukauksia ihmisiltä, jotka kaipaavat anatomian luentoa ("rakennan kirkosta auditorion, ja pidän pienen..."). Vihteellistä ja tarkoituksentäyttävää.

Kuvaukset itsessään sujuivat leppoisissa merkeissä ja kuvauspaikkamme osoittautui hyvin pittoreskiksi ja valaistus monessa kohtaa mitä erinomaisimmaksi. Oletukseni on, että laukomillani n. kolmella filmillä on paljonkin sekä projektin kannalta käyttökelpoista että jopa taiteellista silmääni miellyttävää materiaalia. Sen näemme torstaina, kun saan filmit käsiini.

Kuvausten aikana sattui yhtä jos toistakin mielenkintoista,ja suurimman osan tarinoista voinee jättää tulevan dvd:n kommenttiraidalle (olemme kaikki täysin valmistautuneet Juhanan maailmanmaineeseen), mutta yhden voisin jakaa päiväkirjan lukijoiden kanssa. Kävi nimittäin niin vinkeästi, että käyttämämme mikrofoni ja kohtauksessa pihaan ajava auto onnistuivat jotenkin peilaamaan venäjänkielistä radolähetystä ohjaajan nappikuulokkeeseen ja mahdolisesti myös masternauhalle. Radioita ei ollut päällä mailla eikä halmeilla, mutta jotenkin itänaapurista lähetetty hengellinen musiikki tavoitti meidät.

Erikseen täytyy manita, että siinä missä muut produktion jäsenet ovat vielä amtöörejä, niin Ginin rautaisella ammattitaidolla suorittamaa meikkaustyötä, ja sen tuloksia varsinkin, on todellinen ilo katsella. Odotan kovasti sekä valmista elokuvaa, että ottamiani kuvia.

Puoli viiden aikaan aamuyöstä, kun enää muutama ratkaiseva kohtaus oli kuvaamatta, minu turnauskestävyyteni loppui. Koskapa olin jo aiemmin päättänyt, että ajelen kotiin pitkin yön selkää ja matkaan menisi reilut kaksi tuntia, niin oikea hetki lähteä olisi jotakuinkin nyt. Otimme vielä pikaisesti pari kuvaa, toivotin loppuryhmälle hyvät yöt ja siirryin rattiin. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin harkitsin takaisin kääntymistä, kun taivaalta alkoi valua jäistä hyhmää ja minulla oli kesärenkaat alla. Sade kuitnekin lakkasi melkein samantien ja tie tuntui varsin kuivalta, joten rallattelin pornolaulukasetin nelisen kertaa alusta loppuun ennen Helsinkiin pääsyäni. "Siellä juotiin, siellä nus..."

Sunnuntai 13.10.2002
Päivän elokuva: The Night Porter (1974, Liliana Cavani)

Nukuttuani viisi ja puoli tuntia, päivän painokelpoinen ohjelma koostui syöpöttelystä, audiovisuaalisesta viihteestä ja auton palauttamisesta. Minulla oli vakaa tarkoitus päätyä myös salille, mutta tehdessäni lähtöä onnistuin puolinukuksissa töytäisemään silmälasit päästäni tavalla, joka sai minut luopumaan ajatuksesta. Jos en saa paitaa päälleni ilman, että okulaarit ovat poskella, niin on ehkä parempi, etten lähde telomaan itseäni painavia rautaesineitä pursuavaan paikkaan. Se on sitten edessä huomenna.

Keskipäivän elokuva oli Liliana Cavanin The Night Porter, jota oli mainostettu tutkielmaksi sadomasokistisesta rakkaudesta sodanjälkeisessä Vienissä. Elokuva keskittyi enemmän Dirk Bogarden esittämän entisen SS-upseerin sodan jälkeen rakentaman elämän hiljaiseen hajoamiseen ja vähemmän siihen sadomasokismiin. Elokuvassa oli kaksi tai kolme aivan uskomattoman upeaa kohtausta, jotka tekivät siitä näkemisen arvoisen, mutta sen sisäinen logiikka ja muutamat täysin luokattomat näyttelijäsuoritukset pitivät kokonaiskokemuksen selkeästi miinuksen puolella. Ei näin. Pakko sanoa myös, että jos olisin entinen natsiupseeri ja yrittäisin piilotella sodan jälkeen, niin en välttämättä kulkisi ympäriinsä pitkässä mustassa nahkatakissa ja monokkelissa järjestelemässä salaisia kokouksia huoneisiin, joissa on avoin ovi hotellin ala-aulaan, niin että kuka tahansa voi kävellä sisään kesken ystävieni sotarikosten käsittelyn. "Ach so, but ze engländers whill neever find us. Dei whill neever find out."

Hienoimmassa kohtauksessa lähes alaston mies tanssii balettia suuressa huoneessa SS-univormuihin pukeutuneiden miesten katselessa hyväksyvästi. Visuualisesti hätkähdyttävää ja mielikuvallisesti kaksinverroin. Totesimme Jaana-Marin kanssa, että kaiken sen natsisaksan tuottaman kauheuden joukosta löytyi jotain pientä hyvääkin, sillä ne univormut ovat varmasti parasta, mitä sotilasasustuksen rintamalla on koskaan saatu aikaiseksi. On toissalta suuri harmi, että tuo pukusuuntaus on tätä nykyä täysin leimattu. En voi kuvitella nykyarmeijaa, joka uskaltaisi pukea upseerinsa hyvin leikattuihin mustiin univormuihin ja koppalakkeihin. Ei, ne asut on varattu aivan toiselle väelle.

Myöhemmin illalla päätin viimein noutaa netistä Buffy: the Vampire Slayerin seitsemännen kauden ensimmäiset jaksot. Ne valuivatkin koneelle harvinaisen nopeasti ja uusien codecien kanssa sählämisen jälkeen ehdimme katsoa kauden kaksi ensimmäistä jaksoa ja ne eivät kyllä vielä mitenkään vakuuttaneet. Yksittäisinä tarinoina ne olivat suorastaan kehnoja, eikä niissä nyt vielä niin paljon tulevaakaan pohjustettu, että ne olisivat mitenkään olemassaoloaan oikeuttaneet. Tahdin olisi parempi parantua, sen verran kovat odotukset erinomainen kuudes kausi asetti.

Maanantai 14.10.2002

Päivä on alkanut lupaavasti. Myöhästyin bussista, myöhästyin raitiovaunusta. Metrolla, toisella bussilla ja hien otsalle kohottavalla kävelyvauhdilla myöhästyin aamupalaverista vain minuutin. Palaverista päästyäni huomaan, että läppärin näppis on kadottanut neljä kirjainta. Ja kuinka ollakaan yksi kirjaimista on käyttäjätunnuksessa ja yksi salasanassa. Onneksi IT-osastolta löytyy jakojohto, jotta saan koneeseen ulkoisen näppikseen ja pääsen töihin. Nyt ainoa ongelma on jossain pääni päällä sirisevä loisteputki, joka ajaa minut hulluksi.



Joku on tullut sivuille hakusanoilla "melkein" "aina" "perseet". En muuten ole. Sille sankarille, joka etsi Laura Harringin alastonkuvia: jos löydät, niin heitäpä mailia sivupalkin palauteosoitteeseen. Krhöm. Sivuille on tultu ainakin kolme kertaa myös sanaparilla "neitojen" "huokauksia" ja tällä sanaparilla Elokuvia ja Valokuvia onkin ainoa Googlen löytämä webbisivu. Hauskoja karhu-videoitakin on etsitty, painottaen sanoja "video" ja "hauska", karhut ovat ilmeisesti optionaalisia, mutta eniten hittejä tuo edelleen "teiniseksi", tuo hakusanoista hauskoin.



Soitin Amerikkalaiseen palvelunumeroon. Jonotusmusiikin sijasta puhelimesta alkoi kuulua jonotusmainoksia. Haluanko halvemmat kaukopuhelut? Onko minulla herpes tai muuta tarvetta gynekologiseen tutkimukseen? Opiskelu kannattaa aina, haluaisinkio MBA-tutkinnon? Vielä olisi kaksi viikkoa aikaa kirjautua kouluun. Hei, PSI-sarjan uusi kausi on alkanut. Muistanhan varmasti katsoa? Ja sitten sitä perinteisempää hissimusaa.

Buffyn kolmas jakso oli jo paljon parempi. Kyllä tästä vielä mielenkiintoinen kausi saadaan.

Tiistai 15.10.2002

Eipä ole paljoa kirjoitettavaa. Töissä oli kiire. Suvi piipahti illalla. Angelin neljännen kauden ensimmäinen jakso ei rokannut, mutta vakuutti huomattavasti enemmän kuin yksikään uuden kauden Buffy. Postiluukusta kolahti kauan odottamani Jim Jarmuschin Ghost Dog - The Way of the Samurai. Käytin illasta pari tuntia skannailuun. Keskiviikkoiltana olisi luvassa päivitys valokuvasivuille.

Keskiviikko 16.10.2002
Päivän elokuva: Last Orders (2001, Fred Schepisi)

Havaitsin tänään talven tulleen. Autojen katoilla oli lunta. Jotkut vastaan tulevat kuljettajat olivat vaivautuneet huitaisemaan tuulilasinpyyhkijöillä muutaman kerran ja tihrustivat aamu-unisilla silmillään huuruisten ikkunoiden läpi. Ennustamme peltikolareita.

Loisteputki pääni yllä sirittää edelleen. Taitaa olla aika soittaa saksalaista raskasta rockia. Inspiraationa toimikoot: Rammstein ja Megaherz. Jaahas, Megaherziltä on tullut uusi levy. Sen siitä saa, kun ei seuraa uutisia tarpeeksi usein. Amazon.de:stä löytyy sampleja realmediana. Pitänee hankkia.



Illan elokuvana toimi Last Orders, joka osoittautui äärettömän taitavasti rakennetuksi, muttei mitenkään erityisen monimutkaiseksi palapeliksi ihmisten elämästä halki vuosikymmenten. Elokuva kertoi tarinansa takaumien ja muisteloiden keinoin, niin että useasti niitä oli useammassa tasossa yhtäaikaa. Erinomaiset näyttelijät, Michael Caine, Bob Hoskins, Helen Mirren ja Ray Winstone etujoukossaan piirsivät aitoja ja lämpimiä henkilöhahmoja. Kertakaikkisen ihastuttava elokuva.

Lupaamani päivitys valokuvasivuilleni pitää sisällään 19 uutta kuvaa kolmessa galleriassa ja yhdessä uudessa kuvaussessiossa. Paljon on kuvia vielä skannattavana ja huomenaamulla odottaa kehittämössä toinen, kahden rullan, satsi "Komsomol-tytön kyyneltä" ja yksi vanhan pokkarin sisään juuttunut rulla, jossa pitäisi olla kuvia ainakin Tampereelta ja vaikka mistä.

Torstai 17.10.2002

Aamulla aikaisin, eli puoli kymmeneltä, kävin hakemassa kolme rullaa kuvia, ja niinhän siinä kävi, että Komsomol-rulla oli harmittavan epätasainen. Minulla on selkeästi ollut ongelmia syvyystarkkuuden kanssa ja joissain käsivaralla ottamissani kuvissa myös tarkennuksen kanssa. Onneksi osasin ennakoida tämän ja annoin kameran laulaa reilumman päälle. Jo nyt saamistani reilusta 80 kuvasta saa varmasti aikaiseksi erittäin edustavan parinkymmenen kuvan gallerian, niin elokuvan promosivuille kuin omille valokuvasivuillenikin. Eli siinä mielessä harjoitusta voidaan pitää onnistuneena, että tavoitteet saavutettiin. Harmi vain, ettei niitä tällä kertaa ylitetty.



Octoberfest. Makkaraa, hapankaalia ja olutta. Pilsneriä toki, ei työaikana sovi ryypätä. Itse tyydyin makkaraan. Ja torvisoittoon. Jostain syystä olen aina mieltänyt, että saksalaisille sopii paremmin goottilainen jylhyys kuin iloinen rallatus. Niistä nahkahousuistakin valitsen mielummin ne pitkät ja mustat. Nyt kuitenkin päässäni soi vain "tralla-lalla-lalla-laa-tralla-lalla-laa". Toisaalta, vain Rammsteinilla on pokkaa laulaa: "Sää haiset hyvälle, sää haiset hyvälle, mää seuraan sua. Sää haiset hyvälle, mää löydän sut."



Huomaan päiväkirjan nykyisessä formaatissa olevan vakavia käytettävyysongelmia. Olen kirjoittanut tässä kuussa jo enemmän tekstiä kuin edellisissä, vaikka kuun puoliväli on vasta juuri ohitettu. Tekstiä on liian paljon jokaisella lukukerralla vieritettäväksi. Haluaisin kuitenkin säilyttää kronologisen järjestyksen teksteissäni, joten en ole aivan valmis siirtämään uusimpia juttuja sivun alkuun. Sen sijaan tarjoan lukijoilleni navigaatiovälineen suoraan kiinnostavan päivän kohdalle hyppäämiseen. Sieltä se löytyy, sivun oikeasta yläkulmasta. Päivitän jossian välissä linkit tämän kuun jokaiselle päivälle, saatanpa jopa harkita kalenterimuotoisen listan väsäämistä.

Olen myös pohtinut valokuvasivujeni navigaatiota pidemmän tovin. Kuvia alkaa olla liikaa nykyiselle navigaatiolle. Olen myös miettinyt kaikenlaisten lisäkikkareiden lisäämistä omaksi ilokseni ja katselijoiden hyödyksi. Pyörää ei kuitenkaan kannata keksiä uudelleen ja nyt huomaan, että Orava on löytänyt netistä Gallery-nimisen ratkaisun, joka vastannee aika hyvin tarpeitani. Tähänkin täytyy tutustua tarkemmin.



Noin ikään. Nyt siellä on pikalinkit jokaiselle päivälle.

Fireflyn kolmas jakso oli aika keskinkertainen. Muutama loistava hetki, joissa oli erinomaista dialogia, mutta keskimäärin melkoisen kömpelöä, kun näyttelijät vielä hakevat hahmojaan ja niiden välistä dynamiikkaa. Toivotaan kuitenkin, että sarja saa mahdollisuuden, sillä olen kuullut huhuja sen lopettamisestakin. Jeremiah sentään sain lisäjaksoja, mutta saapa nähdä kuinka innostuneina tekijät pysyvät, kun toisesta kaudesta on luvassa 15 jakson torso.

Perjantai 18.10.2002
Ghost Dog: The Way of the Samurai (1999, Jim Jarmusch)

Tänään Googlettajia kiinnostavat "teiniseksin" ja "Tunickin" lisäksi bilekuvat, eivätkä mitkä tahansa bilekuvat: ei, pitää olla kuvia joko kesällä tai keskiviikkona järjestetyistä bileistä. Kesällä oli usammatkin hyvät juhlimukset, mutta kuvia on valitettavasti vähän hintsunlaisesti. Sen sijaan en muista olleeni lähiaikoina minkäänsortin bakkanaaleissa juuri keskiviikkona.

Todennäköisesti (varmahan ei voi koskaan olla) nämä ihmiset etsivät kuvia joistain tietyistä heille tärkeistä juhlista, mutta minä olen aina silloin tällöin saanut eräänlaista voyeristista riemua työntämällä Googleen hakusanoiksi "polttarit" "kuvia" tai "kuvia juhlista". Sieltä se tulee vastaan ihmiselon koko kirjo täydessä väriloistossaan.

Pitää myös miettiä mitä pyörii ihmisen mielessä, joka kirjoittaa Googleen "alastonkuvia minusta". Kenestä minusta? Suosittelen lähestymään sähköpostitse, niin otetaan niitä kuvia. Isommat ryhmät saavat alennusta. Niin...

Viikonlopusta näyttää tulevan melko rento. Ei oikeastaan mitään pakollista ohjelmaa tiedossa. Luultavasti yritän skannata joukon kuvia, päivittää valokuvagalleriaa ja testata sitä galleriasoftaa. Jaana-Mari on päättänyt, että minulle hankitaan talvitakki. En suuresti vastustele, niin hemmetin kylmä tänäkin aamuna oli. Olemmme molemmat yhtä mieltä, että kirkkaan- tai viininpunainen kelsiturkki olisi loistava vaihtoehto, mutta suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, että juuri kun olen etsimässä hyvää ja huokeaa talvitakkia, niin minua vastaan kävelee alennushintaan se Helsingin ainoa punainen kelsiturkki. Pitänee tyytyä genuiinin nahkaan tai paksuun villakankaaseen. Pitkä sen täytyy olla.

Ensi viikonloppu sen sijaan jo hieman hirvittää. Kahdet syntymäpäiväjuhlat, yhdet Halloween-bileet, yhdet häät, vanhojen työtovereitten illallistapaaminen, Maximum Halloween ja vaikka mitä. Luultavasti noistakin pitää karsia suuri osa.



Eksyin sitten Free Record Shopin dvd-aleen. Ei olisi pitänyt. Vaikka kuinka oli kaksi levyä 25 eukulla, niin totesin haluamistani levyistä koituvan potentiaalisen 250 euron kertainvestoinnin olevan liikaa jo muutenkin rasittuneelle kukkarolleni. Niinpä hammasta kiristäen onnistuin kiduttamaan visaani vain kuuden levyn edestä. Kotimatkalla havaitsin Anttilassa olevan keskusvaraston tyhjennysmyynnin. En jäänyt tutkimaan hyllyjä. En uskaltanut. Suljin silmäni ja kävelin nopeasti ulos kaupasta törmäillen ihmisiin. Pöks. Anteeksi. Muks. Anteeksi.



Jim Jarmuschin Ghost Dog: The Way of the Samurai jäi aikanaan teatterissa näkemättä ja nyt tuli sitten viimein sekin virhe korjattua. Että osasi olla hyvä elokuva. Ei siis pelkästään hyvä mafia-samurai-leffa, vaan ihan oikeasti hyvä elokuva. Forrest Whittaker oli nimiroolissa vakuuttava ja elokuva oli erinomaisesti rytmitetty kaikkine sisäisine viittauksineen ja kyllästetty omalla ironisen lempeällä huumorillaan. Tämä oli nyt toinen näkemäni Jim Jarmuschin elokuva ja ottaen huomioon kuinka paljon tästä ja Night on Earthistä pidin, niin taitavat loputkin päästä hankintalistalle. Ainakin Dead Man ja Down by Law ovat kiinnostaneet jo jonkin aikaa.

Lauantai 19.10.2002
Blow (2001, Ted Demme)

Puhutaanpa vaatteiden ostamisesta. Tai puhutaan siitä, kuinka vaatteiden ostamisen pitäisi olla yhtä helppoa kuin kodinelektroniikan. Valitset kataloogista sinua ominaisuuksiltaan miellyttävimmän mallin, etsit halvimman kaupan, kävelet sisään, katselet vähän ja varmistat kaiken olevan niin kuin halusitkin, ja sitten viet uuden hienon hyödykkeesi kotiin ja olet tyytyväinen siihen seuraavat pari vuotta. Minullakin oli selkeät parametrit: talvitakki, nahkaa kunnon vuorella tai kelsiä. Pohje- tai vähintään reisipituinen. Musta tai tummanharmaa, ellei satu löytymään jotain todella käheää shokkiväriä. Hintaa 200-400 euroa. Ei luulisi olevan hankalaa. Mutta kun on. Tai siis takkia ei löytynyt, mutta pariin kauppaan on tulossa uusi erä ensi viikolla - tai ensi kuun alusta. Toivotaan, että sitä ennen eivät 20 asteen pakkaset pauku.

Ei sillä, kyllä minä lyhyen hetken Stockalla Filippa K:n susiturkkijäljitelmää käsissäni pitäessäni kuvittelin itseni kaupungille se ylläni. Kuvitelmissani päät kääntyivät niin, että niskat vaan naksuivat.

Kerronko vielä mikä vaatteiden ostamisessa minua raivostuttaa? Tai no ainakin kirvelee, ei tässä sentään mistään Netscape 4.7-tason jurppimisesta puhuta. Minua korpeaa se, että kovin monissa tavarataloissa on tätä nykyä vaatevalmistajilla omat osastot, joissa esitellään ko. valmistajan mallisto alusasuista karvahattuun. Miksi hemmetissä kaikki talvivaatteet eivät voi olla samassa nurkkauksessa, jossa niitä olisi helppo vertailla? Ei, minun pitää juosta ympäri kerrosta varmistaakseni, ettei jossain sittenkin ole vielä paremmin sopivaa ryysyä vielä huokeammalla hinnalla. Silkkaa kuluttajan kiusaamista, sanon minä.

Ja kun aiheessa ollaan, niin ihmettelen myös suuresti eräitten nimeltä mainitsemattomien vaimojen tarvetta käydä ennen reippailun aloittamista tärvääm... tekemässä strategisia hankintoja ennen uuden harrastuksen aloittamista. Tässä tapauksessa tuon anonyymin aviopuolison piti saada itselleen kasa uusia treenivaatteita, ennen kuin sain hänet houkuteltua salille kanssani. Vaatteisiin meni salin kuukausimaksun verran. No, omiapa ovat rahansa ja jos se saa hänet tekemään jo kauan pohtimansa päätöksen, niin en vastustele. Energisempi ja jaksavampi vaimo on iloinen asia. Jaana-Mari (nimi ei ole keksitty) tahtoo huomauttaa, ettei yhden kuukauden kuukausimaksu riitä mihinkään.

Ted Demmen viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt Blow oli viihdyttävä, mutta varsin suoraviivainen ja kritiikitön elämäkertaelokuva George Jungista, kokaiinin salakuljettajasta. Johnny Depp oli kyllä taas erinomainen, Penelope Cruz veti roolinsa överiksi, mutta huomaan että myöhemmissä rooleissaan Ray Liotta on alkanut vakuuttaa minua enemmän ja enemmän. Kelpo viihdettä, mutta jos haluatte loistavan elokuva huuumebisneksestä, niin katsokaa Traffic

Sunnuntai 20.10.2002
xXx (2002, Rob Cohen)

Päivän ensimmäinen seikkailu kohdistui Linnanmäen Merimaailmaan. Urheat Antropologit(tm) olivat valinneet kuukauden tutkimuskohteekseen ihmisten sijasta meren elävät ja minä seurasin heitä kuin hai laivaa, jos ilmaus korniudestaan huolimatta sallitaan. Seesteisen ja rauhoittavan merieliökokemuksen sijasta saimmekin koko rahalla ihmisiä, pieniä sellaisia. Sunnuntai-iltapäivä oli selkeästi väärä hetki tälle reissulle. Tuskin olimme päässeet sisään, kun meidät ympäröivät kymmenet kirkuvat ja huutavat pygmit heitä paimentavine uhkaavasti hermoromahdusta lähestyvine vanhempineen: "EI! Et mene mihinkään." "Katso tuota kalaa! Katso nyt siinä pääsi päällä!" "Älä kiipeä sinne!" "Älä koske siihen lasiin! Siinä lasissa lukee, ettei siihen saa koskea!" "Älä juokse! Tule tänne!"...

Joskus kuukausi sitten Hesarin NYT-liitteen verkkosivuilla joku aloitti keskustelun aiheesta lapsettomat päivät ostoskeskuksissa. Samantien alkuperäinen kirjoittaja leimattiin fasistiksi, lapsenvihaajaksi ja vaikka miksi. Saman stigman uhallakin lupaan tässä tukea taloudellisesti sellaisia ostoskeskuksia, museoita, merimaailmoja ja lounasravintoloita, jotka järjestävät edes kerran kuukaudessa K-14-päivän.

Itse merimaailma onnistui kriittisen massan ylittävästä lapsimäärästään huolimatta olemaan mielenkiintoinen kokemus. Kalat olivat värikkäitä ja viehättäviä. Vedessä telmivät erikokoiset hait, suuret kungfu-särkien parvet, ja avaruusrauskujen maanpääliset sukulaiset. Suuren akvaarion läpi kulkeva putki, jossa pääsi ihailemaan kaloja joka suunnasta oli kerrassaan hengästyttävä kokemus. (Tai olisi ollut, jos ei koko ajan olisi tarvinnut kompastella niihin... noh, antaa olla.

Illan toinen seikkailu olikin sitten elokuvallista laatua, joskin laatu on tässä yhteydessä hyvin kyseenalainen termi. xXx:stä oli minua etukäteen varoitettu kovin sanoin, mutta kun sattumalta metroasemalla tapaamani Tube tyrkytti lippua illan näytökseen, ja Jaana-Mari oli joka tapauksessa menossa elokuvaan tyttöjen kanssa, niin päätin ottaa riskin. Ja onhan Vin Diesel kumminkin Vin Diesel. Elokuva oli aivan kammottavaa paskaa, mutta varsin viihteellistä sellaista. Tahtoo siis sanoa, että muutamia hirvittäviä kohtauksia lukuunottamatta en kärsinyt suunnattomasti. Visuaalisesti elokuva oli hieno, Vin Diesel pääsi pullistelemaan upeissa vaatteissa ja elokuvan alussa esiintyi Rammstein vanhaan katedraaliin rakennetulla klubilla (tahdon semmoisen), mutta se, että elokuvan käsikirjoituksesta, jossa oli enemmän ja suurempia reikiä, kuin erään suomielokuvan legendan paidassa myös aiheutti useita epäuskoisen naurun ja kivuliaiden vatsanväänteiden välimaastoon sijoittuvia tunnetiloja. "Bitches, come!"

Maanantai 21.10.2002

Lamppu pääni yläpuolella pitää edelleen infernaalista meteliä. Sähkömiehelle on soitettu.

Päivän ensimmäinen googlettaja kaipaa ohjeita "heavy" "duty" "treeni"in. Suosittelemme suo-aerobiccia pitkävartisissa kumisaappaissa. Polven pitää koskettaa rintaa jokaisella nostolla.



Kaikesta ei voi tännekään kirjoittaa.



Illalla tuli sitten katsottua jakson verran Fireflytä ja Birds of Preyn pilottijakso. Firefly petraa kovasti ja jakso onnistui olemaan oikein viihdyttävä. Scifisarjan neljänneksi jaksoksi jopa erittäin hyvä. Birds of Prey puolestaan esitteli tyttöenergiaa DC-universumin tyyliin. Batman ja Jokeri ovat poissa kuvioista, uusi sukupolvi on ottanut ohjat käsiinsä. Huntress ja Oracle ovat kuumia vosuja, Dinah on vain ärsyttävä. Tohtori Harleen Quinzel on ... noh, tohtori Harleen Quinzel. Joitan pikkumokia DC-universumiin nähden huomasin, mutta en mitään järjettömän kökköä. Kakkosjakso odottaa kovalevyllä, ja varmasti sekin tulee mielenkiinnolla katsottua. Tämä on jotain Dark Angelin ja Smallvillen välimaastosta.

Tiistai 22.10.2002

HTV:n yhteydet bugasivat taas eilen illalla, eikä kaikki tuntunut aamullakaan vielä pelittävän, joten päivitys pitää tehdä töistä.

Aamupäivän soundtrackinä on toiminut Pornosonic, jonka biisien alkuspiikit vetäisee taatulla tyylillään itse Ron Jeremy. Hetken mielijohteesta asiaa Amazonista tarkastaessani huomaan, että pornomusiikin vaativille markkinoille on suollettu jos jonkinlaista kokoomalevyä. Groovea koko rahalla.



Päivän fetissihetki koitti töissä pidellessäni käsissäni kolleegan Canon EOS D30:stä, johon oli ruuvattu kiinni Canonin 300 mm L-sarjan opiska. 1.4-konvertterin ja D30:n 1.6-"digikertoimen" kanssa tuo linssi vastasi kiintetä 672 mm putkea. Eikä painoa ollut nimeksikään (okei, ei sillä varmasti hirveästi käsivaralla kuvailla.) Droola-på-droola, niin kuin ennenvanhaan sanottiin.

Kotona odottikin sitten taas yksi dvd-levy, kun se vielä toinen saapuu, niin ensi kuun Classic-matsku on kasassa.



Mikähän siinä on, että kun töissä sairastaa, heikottaa tai vatsassa kiertää kuin siellä tappelisi kaksi kiimaista minkkiä, niin niinä päivinä illalla tulee salilla melkein joka laitteella henkilökohtaiset ennätykset ja olo on kuin kryptonin kansalaisella keltaisen auringon alla.



Birds of Preyn kakkosjakso oli ihan ok. Ei mitään ihmeellistä. Mieleeni herää kuitenkin kysymys, että mistä tulee tämä genre-sarjojen uusi villitys tehdä jakson alkuun monologi, sitten teaseri, jonka jälkeen alkutekstit tunnusmelodian (ja laulun) säestämänä ja sitten varsinainen jakso. Sekä Birds of Prey että Firefly noudattavat tätä kaavaa. Vanhoina hyvinä aikoina monologi oli osa alkuteksti-sekvenssiä ja mistään keksinkiertaisista pop-hoilotuksista ei ollut tietoakaan.


Keskiviikko 23.10.2002

Viesti Nukkumatille: ensi yönä enemmän seikkailua, vähemmän HTML:ää.



Viesti projektipäälliköille: ensi viikolla enemmän seikkailua, vähemmän HTML:ää.

Asiaan vain sivuavasti liittyen: Netscape 4.7:n absoluuttinen pahuus on kohonnut henkilökohtaisella asteikollani lovecraftiaanisiin mittasuhteisiin.



Kotimatkalla kävin tarkistamassa, josko uusi Transmetropolitan-albumi olisi jo ilmestynyt Fantsun hyllyyn. Ei ollut. Sen sijaan törmäsin vanhaan työtoveriin, jonka kanssa juteltiin niitä näitä. Päädyin lopulta tyydyttämään kirjallisuuden tarpeitani Neil Gaimanin uutukaisella romaanilla nimeltä Coraline. Teksti on suurta ja sivuja on vähän. En ole varma miten tähän pitäisi suhtautua. Ja jälleen kerran Richard P. Feynmanin omaelämäkerta Surely You're Joking, Mr. Feynman jää kakkoskirjaksi, kuten niin monesti viimeisen neljän vuoden aikana, joina olen siitä noin puolet lukenut. Huomaan hämmästeleväni tätä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja teksti varsin soljuvaa, vaikkakin tyylillisesti aika lailla itseään toistavaa.



Vaikka kuinka olisi pitänyt mennä nukkumaan, niin puoli yhdeltätoista illalla piti vielä työntää elokuva dvd-soittimeen. Illan viihdykkeeenä sai toimia ensimmäinen Mad Max-elokuva, joka minulta on jäänyt tähän mennessä näkemättä. Tulin siihen tulokseen, että elokuvan kulttimaine pohjaa varsin pitkälle sen pitkään kestäneeseen saamattomuuteen markkinoilla. Aika kultaa muistot, niin sanotaan. Elokuvan näyttelijäsuoritukset olivat pääsääntöisesti kammottavia, suoraviivaisen juonen kuljetus ontui kuin rampa kolmivarvaslaiskiainen ja ohjaus oli muutenkin varsin kömpelöä. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotaim erinomaistakin: Elokuvan kuvaus nimittäin oli suurelta osin ensiluokkaista, kuvakulmat harkittuja ja lyhyissä kohtauksissa ajoitus kohdallaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin pettymys, sillä sen verran suuret odotukset minulla oli.

Torstai 24.10.2002
Päivän elokuva: Raising Arizona (1987, Joel Coen, Ethan Coen)
Koulutuksia ja copy-paste-koodausta. Ei hirveän haastavaa.

Pitäisi varmaan ostaa MP3-soitin. Kun Jaana-Marikin alkaa käydä salilla, niin tarvinnemme toisenkin kannettavan musiikkisoittimen ja cd-soittimien aika taitaa olla lopullisesti ohi kannettavana mediana, ainakin urheilutarkoituksissa. Hyvän ja kohtuuhintaisen laitteen kompromissin löytäminen lieneekin sitten melkoinen ongelma. Laatupäätä edustava 20 Gigan kovalevyllä varustettu Applen iPod maksaa 650 euroa + postikulut; se on aivan liian kallis. Jos löytäisi 100 - 200 eurolla suhtlaatusoittimen, joka syö CompactFlash-kortteja, niin siihen voisi ensin ostaa pienemmän kortin ja myöhemmin microdrivejen halvetessa päivittää kapasiteettia oikein kunnolla.

Saapas nähdä mitä tapahtuu, kun veronpalautukset tulevat. Niillä rahoilla saisi myös uudistettua "kotiteatterin" äänentoistoa tai hankittua jotain Älyttömän Käheetä Kameratarviketta(tm).



Coen-veljesten Raising Arizona ei ollut aivan niin hyvä, kuin muistin, mutta kelpo komedia silti. John Goodman oli jälleen kerran mainio.

Perjantai 25.10.2002
Päivän elokuva: Animal Factory (2000, Steve Buscemi)

Uudessa Practical Photographyssä oli pitempi juttu Canon EOS D60:stä ja sen lopussa kolmen ammattikuvaajan lausunnot kamerasta. Eräs heistä suitsutti kameraa ylisanoin ja kertoi, kuinka Kuuban-matkallaan oli ottanut 3000 kuvaa ja kotiin palattuaan myynyt saman tien EOS 3 filmikameransa vannoen, ettei koskaan enää maksa filmistä tahi kehityksestä. Laskin, että minun (sinänsä kunnioitettavalla) kuvausmäärilläni EOS D60:n kuolettamiseen (filmi- ja kehityskuluina) menisi varmaan kymmenisen vuotta. Taidanpa sittenkin odottaa vielä halpenemista. Markkinoille tulee tällä hetkellä uusia digijärkkäreitä uusilla ominaisuuksilla sellaista vauhtia, että nyt hankittu kallis digirunko tuntuu parin vuoden päästä, jos ei obsoliitilta, niin ainakin köykäiseltä. Sitten kun alta tuhannen euron saa Canonin digi-rungon, jossa on Foveonin kerroksittainen sensori, tarpeeksi nopeutta ja megapikseleitä, niin minua ei pysäytä mikään.

Ja kun nyt digikuvauksesta puhutaan, niin puhutaan samalla sen huonoista puolista. On totta, että digillä voi ottaa kuvia niin paljon kuin sielu sietää, mutta onko ne pakko kaikki tunkea verkkoon ilman minkäänlaista itsesensuuria. Jokainen digin kouraansa saanut, mutta luovaa geenia vaille jäänyt teknofiili, tuntuu ottavan sata kuvaa kavereittensa örvellyksestä ja työntävät niistä jokaisen omatekemilleen webbisivuille. Ei minulla sinänsä ole mitään örvellyskuvia vastaan - ne ovat usein mitä mainiointa viihdettä - mutta kun suurin osa näistä huiman jännittävistä kuvista esittää tylsistyneenä sohvalla kaljapullo kourassa istuvia kuvaajan kavereita, Mattia, Petteriä ja Ilmaria. "Tässä ovat Matti, Petteri ja Ilmari sohvalla tupaantuliaisissani. Ja tässä. Ja tässä. Tässä kuvassa Matti hymyilee hieman. Ja tässä kuvassa Petteri on mennyt vessaan, joten sohvalla istuvat enää Matti ja Ilmari. Tässä kuvassa puolestaan Matti, Petteri ja Ilmari istuvat sohvalla Vappujuhlissamme. Tarkkaavaiset huomaavat, että tupaantuliaisten jälkeen olen hankkinut uuden sohvan." Filmikuvien kanssa kuvat täytyy edes skannata, eikä edes innokkain nörtti jaksa skannata jokaista epätarkkaa kuvaa Matista, Petteristä ja Ilmarista vaan päätyy valitsemaan niistä parhaat.

Ja jos joku nyt luulee, että liioittelen, niin luulkoon vaan. Olen tässä kahlaillut läpi muutamankin webbigallerian, jossa täysin vailla minkäänlaista taiteellista näkemystä räpsivät näppäilijät esittävät otoksiaan galleria gallerian jälkeen yhtä tylsillä kuvakulmilla ja yhtä tylsillä aihevalinnoilla. Varmasti nekin jotain tarkoitusta palvelevat. Linkkejä ja nimiä en anna, sillä vaikka kuinka tunnen oloni turhautuneeksi ja väsyneeksi ja haluaisin olla ilkeä, niin parempi etten ole. En kumminkaan tahdo tahallani loukata tai nolata ketään. Samasta syystä jää kertomatta monta mehukasta tarinaa ja anekdoottia. Niinkuin siitä minulle nimettömäksi jääneestä työtoverista, joka työpaikan vessassa... niin, valitettavasti sekin jää kertomatta, sillä uskoakseni joku työpaikaltani lukee tätäkin päiväkirjaa, enkä tahdo turhaan nolata ketään työyhteisön silmissä.

Kotimatkalla pitää poimia uusin rulla Anttilasta. Jos siellä on kuvia ystävistäni istumassa sohvalla, niin lupaan, etten skannaa niitä kaikkia valokuvasivuilleni.

Jospa ostaisin cd-levyn.



Ja minäpä ostin. Olen tässä viime vuosina turvannut musiikkihankinnoissani aika pitkälle kirjastoon ja internetiin, mutta on joitain artisteja, joiden levyt on vain pakko ostaa. Peter Gabriel on yksi heistä. Ja kun herra vääntää ensimmäisen studiolevynsä kymmeneen vuoteen, niin syytä on kaksin verroin. Edelliset So ja Us ovat sen verran ahkerasti pyörineet soittimessani, että odotokset ovat korkealla tämän uutukaisen, yhtä ytimekkäästi nimetyn, Up-kiekon kohdalla. Muutaman ensimmäisen biisin kuultuani, voin sanoa, että lupaavalta kuulostaa. Äänimaailman sisäistettyäni alan perehtymään lyriikkaan.

Valokuvissa ei ollut yhtään sohvaa. Yksi kuva, jossa ystäväni istuu sohvalla (ja toinen tuolilla!), mutta sohva on rajattu ulos kuvasta. Mielikuvitusta sommitelmiin, sano. Sen sijaan rullalla oli monta kuvaa kauniista, kirkkaanvärisistä kaloista, joiden olettaisin olevan lajiltaan out-of-focus-särkiä.

Muutama mainio kuva rullalta sentään löytyy, joten ei se aivan turha ollut. Ja sitten on se yksi kuva tässä anonyymiksi jäävästä naispuolisesta ystävästä flanellipaidassaan, joka kruunaa koko komeuden ja olisi yksinään rullasta maksamani hinnan arvoinen.

Sain Fantsusta sähköpostia. Minulle on varattu uusi Transmetropolitan-albumi. Asiakaspalvelua. Kiitän.



Niinhän siinä sitten käy, että kun jollekin päivälle ahmii liikaa ohjelmaa, niin kaikki jää. "Ahneella on" ja "paha saa". Akumiitin vanhojen työntekijöiden bileet ehdin perua jo aiemmin perjantaillalta. Sinänsä harmi, sillä vanhoja työtovereita olisi ollut kiva nähdä. (Mistä tulikin mieleeni, että en ole ollut seitsemään kuukauteen töissä Akumiitissa ja silti jotkut lähettävät minulle edelleen mailia akumiitti.fi-osoitteeseen. Korvatkaapa vaikka etunimi.sukunimi@iki.fi -osoitteella.) Äidilläni on jonkinasteinen flunssa, joten se niistä synttäreistä. Spiderin bileet houkuttelivat, mutta yleinen apatiani oli iltaa myöten sillä tasolla, että en olisi ollut hirvittävän hyvää seuraa. Niinpä nekin sitten jäivät.

Jaana-Mari oli kuitenkin jo houkutellut Kimmon meille telsua tuijottamaan ja hyllystä valittiin Animal Factory, joka osoittautui erinomaisesti näytellyksi ja juoneltaankin melkoisen sujuvaksi vankilaelokuvaksi. Willem Dafoen suvereenia roolisuoritusta lukuunottamatta se ei kuitenkaan tarjonnut mitään uutta tai erityisen ihmeellistä. Jotenkin dramaattisimmatkin tapahtumat oli esitetty hieman läpikävellen ja toteavasti.

Lauantai 26.10.2002

Ja meno senkuin jatkuu. Päivällä vuorossa olivat Jaana-Marin serkun häät. Vihkiäiset olivat tyypilliset sukuhäät: morsian oli kaunis, sulhanen komea, pakko-ohjelma väkinäistä ja morsiammen isän juhlapuhe pitkä kuin nälkävuosi. Sulhasen isä, Jaana-Mari kummisetä sen sijaan onnistui osumaan lyhyessä ja lämpimässä puheessaan täysin nappiin. Puoliammatimaisena puheenpitäjänä osasin arvostaa puheen verbaalisia leikkejä. Juuri näin.

Jos ystäväni ja Bestmanini Jaakko järjestäisi hääjuhlaorganisointi-koulutusta, niin suosittelisin jokaiselle hääparille, että pistäisivät organisaattorinsa kurssille. Laskuttaisi Jaakko mitä tahansa, niin morsiuspari saisi rahalleen vastinetta moitteettomasti onnistuneina ja pakottoman viihtyisinä juhlina.

Ja matka jatkuu seuraaviin bileisiin.

Sunnuntai 27.10.2002
Päivän elokuva: Hail The Judge (1994, Wong Jing)

Ja nehän olivat varsin viihtyisät bileet. Mukavia ihmisiä, leppoisaa jutustelua ja jännittäviä oransseja limaklönttejä. Koskapa mukavuudenhalu voitti eilen ryyppäysinnon, niin tänään täytyy vielä palauttaa auto isälleni.



Stephen Chow on Hong Kongin Jim Carrey - hyvässä ja pahassa. Onnistuessaan hän tekee kertakaikkisen onnistunutta kohelluskomediaa (Shaolin Soccer, Flirting Scholar, A Chinese Odyssey), mutta kovin usein hänen elokuvansa jäävät niiden suosioon johtaneitten maneereitten toistamiseksi ja turhaksi naamanvääntelyksi vailla järjen häivää. Iltapäivän leppoisaksi aivontyhjennyselokuvaksi valittu Hail the Judge, jonka IMDb kirjaa nimihirviöllä Jiu pin zhi ma guan bai mian bao qing tian (literaalikäännös olisi hauska kuulla) osoittautui valitettavasti jälkimmäisen kategorian tuotteeksi. Juoni oli varsinainen sillisalaatti, jonka perusjuoneen korruptoituneen viskaalin moraalisesta kehityksestä joukkomurhaa tutkiessa oli ympätty mm. sirkusväkeä, kungfua, väärinkäsityksiä sukupuolten suhteen, muistinsa menettäneitä vanhuksia, bordelli, eunukkeja ja keisarin kalsarit, eli kaikki kelpo whatttafuck-komedian perusainekset, mutta koskapa juonen kuljetus onistui olemaan kömpelöä ja elokuvan käännös täysin ala-arvoinen, niin kokemus jäi lähinnä unettavaksi. Hetkittäin elokuva onnistui huvittamaan, ja hauskoista hetkistä kannattaa mainita korruptoituneen tuomarin riemastuttava huomio, että kun kaligrafiataulun, jossa lukee "rehellisyys" kääntää kyljelleen, niin siinähän lukee "köyhyys".



Minä luovutan. Tietokoneiden sielunelämästä ei kertakaikkiaan ole selvän ottamista. Kuukausi sitten polttava cd-asemani sanoi sopimuksensa irti ja lakkasi tunnistamasta ensin tiettyjen valmistajien cd-r-levyjä, ja lopulta ei suostunut polttamaan mitään millekään levylle. Laiskuuttani en saanut asialle tehtyä mitään. Purin koneen ja annoin asemalla puhallus- ja ravistushoitoa, mutta mikään ei auttanut. Aseman takuu oli tietenkin mennyt umpeen pari kuukautta aiemmin, joten minun piti soittamani ensin kuluttajavirastoon, kyselemäni toimintaohjeita, ja sitten vasta aseman valmistajalle. Enpä vain saanut kiireiltä ja saamattomuudeltani soitettua. Tänään sitten minulla oli varsin pakottava tarve saada yksi kuva cd:lle, ja epätoivoissani kaivoin hyllystä vielä yhden levyn, jota en ollut aiemmin kokeillut (tällä kertaa cd-rw:n - ajattelin, että tyypillä voisi olla jotain merkitystä), ja kas kummaa, sehän toimi. Kokeilin aivan mielenkiinnosta pöydällä ollutta TDK:n levyä, jota asema ei ole suostunut tunnistamaan kuukauteen (olen siis toiveikkaana kokeillut aina silloin tällöin sillä samalla levyllä), ja kas, sekin toimi. Työnsinpä asemaan vielä Vivastarin levyn (jotka puolestaan ovat lähes ainoita, joita Sonyn DVD-soittimeni tunnistaa), ja sillekin suostui tavara palamaan. Mitään en siis tehnyt, ja kuukauden oikutellut cr-rw-asema koki ihmeparannuksen. Ei käy järkeen.

Eikä tarina lopu tietenkään tähän. Poltettuani viimein Enterprisen toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson, työnsin asemaan toisen Vivastarin kakkosepisodia varten, ja kone ei tunnistanut sitä. MIT-VIT? Kaksi levyäkö minä sain sitten palamaan? Pistin asemaan sen cd-rw-levyn ja se tunnistui normaalisti, jonka jälkeen myös Vivastar toimi oikein. Kuten sanottua: minä luovutan. Pitää tarkkailla tilannetta, ja mahdollisesti joudun vielä sittenkin huollattamaan aseman. Jos se vain juuri silloin sattuu toimimaan, niin paha se on siinä selittää, että "se nyt vain aina silloin tällöin toimii, ja silloin tällöin ei."

Maanantai 28.10.2002

Miten voikaan Peter Gabriel kuulostaa niin Nine Inch Nailsiltä? Ei suinkaan koko levyn ajan, mutta muutamassa biisissä vaikutelma on suorastaan hämmentävä.

Viha NS4.7:ää kohtaan senkuin kasvaa. Aina silloin tällöin toivoisin, että webbiselaimet olisivat kuin ohjelmankääntäjät ja toteuttaisivat speksien mukaisen HTML:n, niin kuin se speksien mukaan on tarkoitus toteuttaa ja herjaisivat virheellisestä koodista voimallisin termein. Tämä tietenkin tarkoittaisi, että jos HTML:n vääntäminen olisi alusta asti ollut puolimystistä koodaamista ja pieninkin virhe olisi aiheuttanut virheilmoituksen, web ei koskaan olisi saavuttanut samanlaista suosiota kuin nyt, sillä suhteellisen miellyttävän surfauskokemuksen sijasta Seppo Selaajaa vastaan olisi tyrskähtänyt syntax erroreitten hyökyaalto. Sitäpaitsi kunnollisten wysiwyg-sivunteko-ohjelmien tuottaminen olisi ollut monta astetta hankalampaa (toisaalta niistä olisi tullut väistämättä laadukkaampia). Silti, aina silloin tällöin minä toivon.



Onni on oma Transmetropolitan. Toivotaan vain, että taso on pysynyt hyvänä. Tähän astisten albumeiden perusteella sarja on The Sandmanin ja The Incvisiblesin ohella parasta kuukausittaista sarjakuvaa, mitä DC/Vertigo-kustantamolta on vuosien varrella ilmestynyt. Okei, 100 Bullets pääsee vielä samaan kastiin. Kauas taakse jäävät lupaavasti alkaneet, mutta loppua kohden hiipuneet Preacher ja The Books of Magic.

Magiikasta ja Fantasiapeleistä pääsemme oivan aasinsillan kautta Magic: The Gathering korttipeliin, tai pikemminkin sen interaktiiviseen opetusohjelmaan, jonka nappasin Fantsun mainoshyllystä. Ohjelma on sinänsä intuitiivinen ja sen avulla oppii Magicin alkeet viidessä minuutissa (en aiemmin ollut pelannut peliäkään). Tai siis oppisi, jos ohjelman suorittaminen eiu kestäisi puolta tuntia. Ohjeet ovat nimittäin paitsi tekstimuodossa, myös jykevä-äänisen herrasmiehen korvia hyväilevänä auraalisena oppimateriaalina. Eikä niitä voi ohittaa. Pelin narraattori pitää pitkiä dramaattisia taukoja lukiessaan, ja pelaaja tuskastuu odotellessaan, että josko sitä pääsisi tekemään seuraavan siirron. Ei sillä, demon läpi kahlattuani ymmärrän hyvin Magicin addiktiivisuuden, sillä peli on nopeatempoinen ja tuntuu varsin monipuoliselta. Silti minua viehättävät enemmän Vampire: The Eternal Strugglen ja Illuminati: New World Orderin kaltaiset enemmän strategiaa ja monen pelaajan välistä juonimista sisältävät korttipelit.

No niin, nyt on puhuttu sarjakuvista ja keräilykorttipeleistä. Mistähän vielä rupattelisi, että maine ikuisena nördepoikana olisi kiveen kirjoitettu? Par'aikaa toki valuu linjoja pitkin koneelle uutta Buffyä, Angelia ja Fireflytä. Olisiko siinä tarpeeksi?

Kotimatkalla tuli vietyä kehittämöön sunnuntaina työstämäni julistekokoinen valokuva Jaana-Marista, joka tullee koristamaan olohuoneemme seinää kunnes siihen kyllästymme. Tunnelin Aseman Kuvapisteen 20 euroa 70x100cm julisteesta oli sen verran lyömätön tarjous, ettei toista kertaa tarvinnut miettiä. Kuukauden loppuun niitä vielä saa, jos joku asiaa pohtii.

Ja kotona odotti toinen tulevan Classicin leffoista. Ohjelma on siis valmis.



Päivän parhaat Googlettajat ansaitsevat vastauksen:

1. Kuinka pitkä on Vin Diesel

Ainakin CelebrityWonderin, AllMoviePortalin ja WorldOfCelebritiesin mukaan Diesel-mies on 6 jalkaa ja 2 tuumaa, eli noin 188 cm mittainen jässikkä (12 senttiä minua lyhempi siis), hän on syntynyt vuonna 1967 ja hänen äitinsä on astrologi. Siinä hieman bonustietoutta kaupan päälle.

2. Jari Sillanpään laulun sanat

Oi mai beibi, tunnetko sen?
Meille soi laulu rakkauden.
Sä oot vain mun, mä oon vain sun
ja sydän lyö bum bum bum
Rakkauslaulun kuulethan kai
Tahdon olla sun swiit hanipai
Sä oot vain mun, mä oon vain sun
ja sydän lyö bum bum bum
           - Jari Sillanpää, Bum Bum Bum (Sweet Hunaja Mix) san. Veikko Siltsu

3. Auton rattiin nukahtaminen

On ihan helvetin tyhmää. Ei pidä ajaa liian väsyneenä. Jos on pakko, niin pitää olla seuraa, joka pitää hereillä. Jos ei ole seuraa, niin pitää olla raikasta ilmaa ja hieman ärsyttävää, mutta reipasta musiikkia, jonka tahdissa voi laulaa, niin, että kurkku on seuraavana aamuna käheänä. Jari Sillanpää on melodialtaan liian letkeää tähän tarkoitukseen (selvittäkseni vastauksen edelliseen kysymykseen, minun oli ihan oikeasti kaivettava netistä musiikkinäyte. Älköön koskaan sanottako, etten uhrautuisi tiedonjanoisten lukijoitteni vuoksi.) Ja ne, jotka häpeävät lauluääntään, jos kerran olette yksi autossa, niin kuka teitä kuulisi?

Seuraavaksi pitänee tehdä tutkimustyötä sen kaikkein suosituimman hakusanan eteen.

Ja Googlesta puheenollen. Maailman suosituin hakukone on tehnyt todellisen läpimurtonsa nyt kun se on päässyt populaarikulttuurireferenssiksi Buffy: The Vampire Slayeriin, ja vieläpä erinomaisen hauskaksi sellaiseksi. Seitsemännen kauden neljäs ja viides jakso olivat todella mainioita molemmat. Buffy roks.

Ja Transmetropolitan: Spider's Trash rulettaa ihan kybällä (fan-boy-moment). Joskus minäkin kiihotun lukijamäärieni tarkistamisesta.



Pakkohan tätä on kokeilla. Oman koneen kello näyttää nyt 00:03

Tiistai 29.10.2002

Minusta on näköjään tullut vanhuuttani pankkikorttiriippuvainen aivan huomaamattani. Kun käteistä ei käytä juuri laisinkaan, niin sen käsittely alkaa tuntua jo omituiselta. Vasta sunnuntaina menin ruokakauppaan nimenomaisena tarkoituksenani rikkoa lompakkoa rasittava viisikymppinen miellyttävämmän kokoisiksi ostovälineiksi ja ostaa pullo poreilevaa virvoitusjuomaa. Vasta kaupasta ulos kävellessäni huomaan, että kädessäni on toki kuplivaa herkkulientä, mutta että se iso seteli ei sittenkään vaihtanut omistajaa. Ja eilen kaupassa käydessäni ojennan kassaneidille kaksikymppisen, hymyilen ja totean vanhasta tottumuksesta "pankkikortilla". Hämmentynyt myyntihenkilö tuijottaa minua: "anteeksi kuinka?". "Niin. Sillä setelillä maksaisin."



Tänäänkin on ollut Peter Gabriel -päivä. Olen kuunnellut kolmea viimeistä studiolevyä vuorotellen, niin että Up tulee aina soitetuksi kahteen kertaan. Ja kylläpä se onkin hyvä. Yksittäin kuunneltuna biisit voisivat tuntua eri levyiltä kotoisin olevilta, mutta kokonaisuus on harmoninen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että So on yksi kymmenestä parhaasta koskaan julkaistusta levystä. Anna mun olla sun leka.



Montako kertaa teille on käynyt niin, että vaimo ilmoittaa puhelimessa etsivänsä internetistä kanan kuvia? Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyse siipikarjasta vaan japanilaisesta pop/rock-tähdestä Kanasta, joka edustaa Elegant Gothic Lolita -tyylisuuntausta. Tästäkin kaikesta saamme syyttää Hakkista. Laitan pari Kana-linkkiä, kunhan ehdin, nyt lähdemme saunomaan Mikin kanssa.



Kana

Keskiviikko 30.10.2002

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä näköjään tehdään duunijuttuja unissakin. Viimeviikolla HTML:ää, viime yönä kuvankäsittelyä, sellaista rutiininomaista, täysin vailla luovuutta olevaa puurtamista. Luulisi, että unessa voisi hypätä tylsien vaiheiten ylitse, mutta ei, kaikki kymmenen korjattavanani ollutta kuvaa piti käydä läpi vaihe vaiheelta. Heräsin kesken työn ja ensimmäinen ajatukseni oli, että pitää nukahtaa uudelleen, jotta saan kesken jääneet neljä kuvaa valmiiksi. Vähemmästäkin ahdistuu.



Tästä päivästä ei ole paljoa kirjoittamista. Tylsiä työtehtäviä. Kuntosalia. Kaksi jaksoa Angel, jotka sinänsä olivat riemastuttavia.

Torstai 31.10.2002
Päivän elokuva: Killing Zoe (1994, Roger Avary)

Minullakin kuplii pinnan alla. Ahdistaa. Tällä hetkellä ei ole työstressiä ja tekemäni hommat ovat vaativuustasoltaan siellä aivan kykyjeni alarajoilla. Suurin haaste on olla nukahtamnatta kesken kaiken ja tekemättä typeriä huolimattomuusvirheitä. Asialle tarttis varmaan tehdä jotain. Ja koskapa apinalla ei ole raivoa, niin luovuuskin tuntuu kuihtuvan.

Päivän googlettaja voisi opetella kirjoittamaan: "tanssii" "saatan" "kanssa".



Pitkästä aikaa pitikin sitten katsoa elokuva, sillä vieroitusoireet alkoivat pukkaamaan päälle. Illan elokuvaksi valittiin yksi niitä harvoja näkemättä jääneitä Tarantino-sidonnaisia elokuvia, Killing Zoe, Tarantinon pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Roger Avaryn kirjoittama ja ohjaama hurme- ja huumehöyryinen henkinen panttivanki-pankkiryöstö-raina. Eric Stoltz on hyvä ja Julie Delpy suloinen, mutta muuten tällä elokuvalla ei ole hirvittävästi eriskummallista annettavaa. Onpa kuitenkin ihan kelpo viihdettä. Genren parhaan elokuvan titteliä pitää edelleen Dog Day Afternoon.

Tänä vuonna Avaryltä on tullut The Rules of Attraction, joka on IMDb:n mukaan satiirinen komedia-romanssi-trilleri-kolmiodraama, kahden miehen ja yhden naisen välillä. Ainakin toinen miehistä on bi. Seksiä ja huumehörhöilyä on luvassa ja vastaanotto on ollut suhteellisen positiivinen. Onkohan tämä tulossa Suomessa teattereihin, vai menikö se peräti jo ohi silmien? Asiasta on otettava selvää.



Ja Fireflyn viides jakso oli oikein mainio, mutta minä pidänkin epälineaarisesta kerronnasta. Hahmojen taustat aukeavat pala palalta.


Päiväkirjan merkinnät
- Etusivu

- Lokakuu 2002:
01 02 03 04 05 06 07 08 09 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31

- Elokuu 2002
- Syyskuu 2002

Linkkejä
- Kotisivu
- Valokuvia
- Jaana-Marin valokuvia

- Anna palautetta