Elokuvia ja Valokuvia
... ja joskus jotain muutakin

 
Lauantai 03.08.2002
Päivän elokuva: Sonatine (1993, Takeshi Kitano)
Päivän valokuva: Minulle ei vittuilla!

Kun kerran muutkin, niin miksen minäkin...

Tästä Weblogista tulee varmaankin vähemän henkilökohtainen kuin monen kaverin vastaavasta. Kunhan kirjoittelen - saa nähdä kuinka säännöllisesti. Nyt kun uusi elämä on kuitenkin aloitettu, niin takaisin ei ole palaamista. Kirjoittelenpa siis aiheista, jotka minua kiinnostavat. Net ken tätä päätyvät lukemaan, saavat varautua räntteihin jostakin uudesta valokuvausaparaatista, löytämästäni webbigalleriasta tai näkemästäni elokuvasta. Silloin tällöin tulee varmaan kirjoiteltua muustakin. Henkilökohtaisuuksilla teitä tuskin vaivaan, mutta vannomatta parempi.

Tänään tuli sitten korjattua isompi aukko sivistyksessä. Näin viimeinkin Takeshi Kitanon läpimurtoelokuvan Sonatine, ja sehän oli taattua Kitanoa. Ei se ollut yhtä hallittu kuin Hana-Bi, mutta erittäin hyvä silti. Samanlaista länsimaiselle katsojalle hämmentävää "Yakuza-äijät leikkivät hiekkarannalla" -menoa, kuin myöhemmästä Kikujiro-komediasta löytyi tästäkin. Tätä elokuvaa katsoessa ei tarvinnut muistella ensimmäisen Leningrad Cowboys -rainan kuolemattominta lausetta: "Ai vonder ven tö vaiolens starts?". Takeshista puheenollen: kunhan miehen tähdittämä Battle Royale saapuu suomen teattereihin, niin älkää nyt vaan missatko sitä.

Ja vielä kun japanilaisissa ohjaajissa ollaan, niin huomaan IMDb:stä, että Masato Harada on ohjannut kaksikin elokuvaa vuoden 2000 R&A:ssa esitetyn Jubakun jälkeen. Koskahan niitäkin pääsisi näkemään? Sen verran mainioita sekä Jubaku, Bounce ko-gals ja eritoten Kamikaze Taxi, että lisää on saatava.

Myöhemmin illalla: Suursiivous.

Vielä myöhemmin illalla: Valokuvausta. Helvetti, että yhden kuvan ottaminen voi olla hankalaa. Yritin ottaa Jaana-Marista kuvaa, jossa valo tulee hiusten takaa ja tekee niiden ympärille halon. Vähän niinkuin tässä kuvassa Ninnistä, joskin aivan tavallista hehkulamppua hyödyntäen. Jalkalamppu kaadettiin puolittain jakkaran päälle ja tuettiin se tyynyillä. Jaana-Marilla oli Sophie Ellis-Bextor -lookki, ja kaikki (muukin) näytti hyvältä. Ei hemmetti, ne tyynyt erottuvat kuvassa. Tyynyjen ja lampun jalan päälle heitettiin musta takki. OK? Perskules, avoinaisesta makuuhuoneen ovesta näkyy turkoosi läntti, joka on naiseni aamutakki. Ovet kiinni. OK? No voi sun ... Vaikka kuinka kääntelen kuvakulmaa, olohuoneen parioven ovenkahva näkyy kuvassa. Jotain sen päälle. Musta paita. OK? Ei suinkaan, musta estää tummia hiuksia erottumasta taustasta. Vaihdetaan valkoiseen pyyhkeeseen. Säädetään vielä valoja himmeämmälle, dramaattisemman lopputuloksen toivossa. Ei jalustaa ja 1/8 s valotusaika. Tärähti kumminkin. Oli vielä rullan viimeinen kuva, ja tässä vaiheessa oli jo sen verran ketutus päällä, että katsotaan ensin mitä tuosta tulee ja yritetään toiste uudelleen.

Mä tarvitsen studiovälineitä: kankaan (tai useapia) ja telineen sekä studiovalaisimia. Hitto, mä tarvitsen studion.

Sunnuntai 04.08.2002
Päivän elokuva: Subway (1985, Luc Besson)

Jaana-Mari ja Suvi. Reilut kuusi tuntia ja 200 valokuvaa. Projekti.

Kuvia otettiin kolmella kameralla ja sen pohjalta mitä digikameran esikatselusta sain selvää, niin joukossa saattaa hyvinkin olla paras koskaan ottamani viiden kuvan sarja. Näette sitten.

Naisten meikatessa kävin salilla. Nyt on nälkä. Vuorossa lasagnea ja elokuva. On se elämä raskasta. Toisaalta, huomenna alkavat työt uudessa firmassa. Ensimmäinen työpäivä pääsiäisen jälkeen. Hieman jännittää.

Illan elokuva oli sitten Luc Bessonin Subway, varhainen työ, josta Bessonin visuaalinen lahjakkuus käy hyvin selville, mutta jonka tarina ei oikein vakuuta. Elokuvassa on sivujuonia liikaa, jotta koko homma pysyisi kunnolla kasassa. Christopher "puupökkelö" Lambert on ihan ok pääosassa ja Jean Reno on hupaisa "Weird Al" Yankovicin näköisenä rumpalina.

Projektini katsoa hyllystä ne aiemmin näkemättömät leffat edistyy kuitenkin hiljolleen.

Maanantai 05.08.2002

Saimme suurimman osan eilisen valokuvista. Voi kyllä!

Ensimmäinen työpäivä ei tuottanut ongelmia, mitä nyt läppärin kanssa, mutta sellaistahan se on aina.

Tänään ei elokuvaa. Jakson verran Farscapea ja aikaisin nukkumaan.

Tiistai 06.08.2002

Töitä ja kuntosalia. Sitten raahauduin Karille hakemaan toista huomisen Classicin leffoista. Päädyimme keskustelemaan vajaaksi puoleksitoista tunniksi valokuvista ja kameroista, filminkehityksestä ja filttereistä. Vaikka olin jo luvannut itselleni, etten tällä kertaa ryöväisi Karin hyllyä, niin mukaan tarttui taas toinenkin elokuva.

Yksi elokuvista on 100 Ways to Murder Your Wife, Hong Kong -komedia, jonka näkemisestä olen haaveillut varmaankin niin kauan kuin olen honkkareita diggaillut. Nyt se on viimeinkin dvd:llä ja kun Kari ehti sen ennen minua hankkimaan, niin pitihän se lainata pois katsottavaksi. Leffa on vuodelta 1986, ja sen pääosissa ovat tuon ajan supertähdet Anita Mui, Chow Yun Fat, Kenny Bee, Joey Wong ja neljällä vuosikymmenellä elokuvia vääntänyt legenda Wu Ma (mm. A Chinese Ghost Story). Silloin kun minä nuorena nöösipoikana aloittelin tätä harrastusta ja tunsin nimeltä ehkäpä juuri ja juuri kymmenen HK-näyttelijää, niin tämä kööri teki minuun suuren vaikutuksen (Karin) tuhruisessa postimyyntikatalookissa. Elokuva jäi silloin katsomatta, mutta sen näkemättömyys on kuitenkin aina vaivannut. Leffahan ei voi mitenkään täyttää niitä odotuksia, joita olen vajaan kymmenen vuoden aikana sille asettanut (se on kuulemma kaikinpuolin keskinkertaisen hauska komedia), mutta odotan silti suurella mielenkiinnolla.

Keskiviikko 07.08.2002
Päivän elokuvat: The Seven Year Itch (1955, Billy Wilder), Bus Stop (1956, Joshua Logan)

Päätin testata yhteyksien toimivuuden työpaikalta käsinkin ja tuntuvathan nuo pelaavan.

Illalla on tosiaan Classic NIte XXXV, eli melkein kolme vuotta on tätäkin rumbaa pyöritetty. Näyttää siltä, että vuorossa on taas tyypillinen kesä-Classic, niin pahassa kuin hyvässä.

On muuten täysin sattumaa, että illan teema on mikä on. Vaikka olenkin joskus kävelevä elokuvatietosanakirja, niin en minäkään sentään kaikkien elokuvatähtien syntymä ja kuolinpäiviä ulkoa muista. Marilyn-teema oli suunniteltu tälle kuulle, jo pari kuukautta sitten, mutta vasta Lissun huomauttaessa asiasta, tajusin tarkistaa IMDb:stä, ja tottahan tuo on. MM:n kuolemasta tulee tänään 40 vuotta ja 3 päivää. Olkoon sitten tribuutti-ilta.

Ja sitähän se sitten oli. The Seven Year Itch oli yhtä riemastuttava, ellei peräti vielä parempi, kuin muistinkaan. Tom Ewell oli riemastuttava koomikko ja Marilyn aivan käsittämättömän upea. Tekstipuoli oli kunnossa ja elokuva oli kaikin puolin "aivan elegantti". Bus Stop puolestaan oli pettymys. Marilynin screen presence kantaa elokuvaa hyvin pitkälle, mutta ei se vielä siitä erityisen hyvää tee. Offensiivisen typerien ihmisten toilailut ovat harvoin viehättävää katsottavaa. Elokuvan lopun hiljaisissa hetkissä on jo saavutettu ihan oikean draaman tunnettakin, ja muutkin näyttelijät osoittavat jonkinlaisia lahjoja, mutta pari kohtausta ei myöskään tee elokuvaa. Lammasvitsit, joita seurueemme elokuvasta sai irti, pelastivat paljon.

Torstai 08.08.2002
Päivän elokuva: The Others (2001, Alejandro Amenábar)

Vaikka herään ennen seitsemää, ja käyn töiden jälkeen salilla, olen silti aivan täynnä energiaa ja ehdin tehdä juttuja, joita en vain saanut aikaiseksi pitkällä lomalla. Tai ehkä juuri siksi. Ei, kyllä sen täytyy johtua siitä, että neljän ja puolen kuukauden aikana nukkumalla keräämäni energia etsii kanavaa purkautua. Aivan, niin sen täytyy olla.

Niin tai näin, kirjoitin tänään ensimmäisen sivun romaanistani. Eikä siitä aiheesta sitten tähän juurikaan enempää. Jos aiempi kirjoitusvauhti antaa minkäänlaista osviittaa, niin koko jutun kirjoittamiseen voi mennä muutama kuukausi tai vuosia. Se nähdään sitten.

Illan elokuva oli Amenábarin The Others. Se jäi teatterissa näkemättä ja nyt sitten tuli istuttua perse penkissä oikein kunnolla. Leffan jännite piti loppuun asti. Hetken jo luulin oivaltaneeni koko jutun, mutta arveluni jäivät enintään puolitiehen (jotain sentään). Kerrassaan erinomainen elokuva, joka pitää hiipivää pelkoa yllä pienillä hienovaraisilla yksityiskohdilla ilman sen suurempia shokkiefektejä. Nicole Kidman oli loistava.

Sain taas kaksi rullaa kehityksestä tänään. Joukossa monia loistavia kuvia. Ties vaikka saisin viikonloppuna tehtyä ison päivityksen kuvasivuilleni. Kuva, jossa Pervilä ja Mikki palvovat Quidun pitkää putkea, on kerrassaan hupaisa.

Perjantai 09.08.2002
Päivän elokuva: Atlantis, The Lost Empire (2001, Gary Trousdale, Kirk Wise)

Tänään oli kaikinpuolin mitäänsanomaton päivä. Toisaalta nyt minulla on uusi viehättävä - sanoisimmeko maaseutuhenkinen - t-paita.

Illan elokuva oli varsin mitäänsanomaton sekin: Disneyn Atlantis: The Lost Empire. Elokuvan alussa kun sankarimme tulkitsee viikinkiriimuja ja toteaa, että yksi merkeistä on tulkittu väärin, jolloin Ireland muuttuu Icelandiksi olin jo otttaa levyn pois soittimesta ja jättää sikseen, mutta uteliaisuus voitti. Loppujen lopuksi elokuva oli melko kelpo seikkailu, muttei kyllä yhtään sen enempää. Muutama hupaisa sivuhenkilö, niinkuin näissä yleensä on, ja siinä se. Myönnän myös suuresti häpeäväni (tunnustus ja siitä seuraava iva olkoot osa katumusharjoitusta), etten tunnistanut Leonard Nimoyn ääntä. Mietin vaan puoli elokuvaa, että joku tuttu vanha äijä jostain minulle hyvin tutusta tv-sarjasta se on...

Valokuvapuolella sentään pursuan uusia ideoita. Viikonloppuna pitäisi saada niitä vanhoja kuvia verkkoon, jotta voi sitten hyvällä omalla tunnolla ottaa uusiakin. Jaakko tosin ehdotti, että karsisin nykyisiä kuvasivuja kovalla kädellä, ja jättäisin sivuille vain ne todelliset helmet. Määrä ei korvaa laatua, ei. Sivuilla on varsinaisen portfolion ohella kuitenkin myös se funktio, että tutut pääsevät katsomaan kuvia tutuista. Ehkäpä minun pitäisi tehdä jonkinlainen top-ten tai best-of galleria. Lupaan ajatella asiaa.

Lauantai 10.08.2002
Päivän elokuva: 100 Way to Murder Your Wife (1986, Kenny Bee)

No niin, aivan kuten arvelin, niin pettymykseksihän päivän elokuva osoittautui. Tämä ei oikein tiennyt ollako kepeää komediaa vai niin sanottua whattafuck-komediaa. Riemukkaita hetkiä riitti jonkin verran (mm. pumpattavan barbaran kanssa pelattu Bengal-peli, joka lienee jotain tipu-tanssin ja kivi-paperi-saksien väliltä sekä toisen päähenkilön traumaattinen suhde huonekasveihin), mutta whattafuck, on sen verran vaativa tyylilaji, ettei tästä missään tapauksessa ollut sen tyylipuhtaaksi edustajaksi.

Elokuvanautintoon (tai sen puutteeseen) vaikutti omalta osaltaan leffan abysmaalinen käännös. Hetkittäin oli todella vaikea ymmärtää mistä oli kyse. Samoin uskon, että monta hauskaa sanaleikkiä jäi kääntämättä, sen verran dialogivoittoinen elokuva oli.

Elokuvassa oli myös lehmön kokoinen koira, jolla oli sangen vaikuttavat primäärit maskuliiniset sukupuoli-indikaattorit, ja jonka nimi oli Nancy.

Muutoin päivä menikin skannerin ja Windowsin rekisterin kanssa tapellessa. Kyllä tietotekniset laitteet ovat on ihania. Minä suorastaan rakastan niitä.

Sunnuntai 11.08.2002

Tajusin juuri, että en ole ottanut yhtään valokuvaa tällä viikolla. Vieroitusoireista on sentään selvitty ekstensiivisellä kuvien tuijottelulla ja jälkikäsittelyllä.

Tänäänkin Farscape korvasi elokuvan.

Maanantai 12.08.2002
Päivän elokuva: Michael (1996, Nora Ephron)
Päivän valokuva: Kaksoset

Noniin, viime sunnuntain valokuvaprojektin ensimmäinen osa on valmis ja verkossa. Olkaa hyvät ja ihastelkaa. Kuten aina, kommentit ovat tervetulleita sähköpostitse.

Myöhemmin illalla: Michael. Elokuva ei ole Ephronin paras tuotos. Se titteli varattakoon hänen kirjoittamilleen When Harry Met Sallylle ja My Blue Heavenille. Tällä kertaa tarina ei kantanut, mutta henkilöhahmot olivat valloitavia ja näyttelijät osasivat hommansa. Huomasin viihtyväni. John Travolta is The Man, and he knows how to boogie.

Tiistai 13.08.2002


Huomaan, että DVD formaattina on hemmotellut minut piloille. Aina kristallinkirkas laajakangaskuva on jotain, jota olen oppinut odottamaan. Tästä johtuen sen kerran, kun katson jotain telsusta, pan&scan ja mainoskatkot sattuvat entistä pahemmin. Tänä vuonna näkemistäni 134 elokuvasta 107 olen katsonut levyltä, ja vain kolme reaaliaikaisesti telkkarista (loput teatterissa tai videonauhalta). En tiedä millainen video-on-demand-järjestelmä tulevaisuudessa voittaa teknologiakilpailun, mutta uskon, että on muitakin ihmisiä, jotka eivät anna tv-yhtiöiden sanella vuorokausirytmiään. Broadcast-teeveen viimeiset ajat ovat lähellä. Toisaalta olen hyvin tietoinen, että olen ns. ekstriimitapaus ja kovin kaukana napakymppikansan tottumuksista.

Keskiviikko 14.08.2002

Foam.

Torstai 15.08.2002


Alan vähitellen toipumaan eilisistä vaahtobileistä. Erinomaisen kivaa oli, mutta kyllä kesäkuun bileet olivat riemukkaammat. Niinpä annoin järjen voittaa ja poistuin tanssilattialta jo puoli kahden aikaan ja ehdin nukkumaan melkein kuusi tuntia, ennen aamun palaveria. Nyt tietysti saan kuulla, että paikan päälllä meno villiintyi heti poistuttuamme spontaaneiksi orgioiksi ja bileet nousivat sfääreihin ennennäkemättömiin, ja että ne tullaan aina muistamaan vuosisadan parhaina. Että vaikka kuinka monissa juhlissa kävisinkään 2000-luvulla, niin toisia tällaisia ei voi enää kokea. No, sen kanssa on vain elettävä.

Juhana sai minut sitten kiinni virheestä, jonka tein Ropeconin Spekulatiiviset Fiktiot -paneelissa. Minulla meni esitykseni aikana Burma ja Thaimaa sekaisin. Muistini palautui heti paneelin jälkeen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. En tietenkään tiennyt, että Bang-Rajan tulee vielä Helsingissä levitykseen. Toisaalta heti kun näin leffan Hesarin listalla, niin arvasin, että joku elokuvahulluista ystävistäni vielä nolaa minut julkisesti möhläysestäni. Niin sitten kävi. Jos kyse ei olisi Thaimaalaisten kansallisesta identiteetistä ja suuresta sankarieepoksesta, niin voisin kuitata virheen sillä, että pääasia kunhan elokuvassa oli hikisiä sotureita ja muhkeita viiksiä, ei sillä niin väliä olivatko ne thailaisia vai burmaaneja. Nyt voin vain puolustautua paneelin hektisyydellä ja pakkoimprovisaation stressaavuudella.

Olen myös saanut alustavasti tihrustettua Rakkautta & Anarkiaa -lehtisen, ja näyttää taas siltä, että hyviä elokuvia olisi enemmän kuin millään ehtii katsomaan. Hyvin luultavasti pitää taas pakosti jättää ne aiemin näkemäni mestariteokset (mm. Shaolin Soccer, Battle Royale) taas kerran väliin, vaikka ne tietysti pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa suurella kankaalla. R&A-teemaan palannen vielä monen monta kertaa ennen festareita ja syyskuun loppupuolella tästä webbipäiväkirjasta tuskin muusta saa lukeakaan.

Myöhemmin illalla: päärynäjäätelöä ja kinuskikastiketta mummin luona. Nam.

Perjantai 16.08.2002

Kameran hankinnan kipeydestä: minulla on taas jo jonkin aikaa ollut kamerakuume. Ja se tarkoittaa sitä, että haluan uuden lelun. Joku fiksu ihminen on sanonut (ja ei, se ei ollut Mikki, vaikka Mikkikin on fiksu ja Mikkikin on näin sanonut), että parhaat kuvat tulevat sillä kameralla, joka on mukana. Niinpä tavoitteena onkin halvahko, hyvä, kevyt ja pienikokoinen kamera. Sellainen, jota jaksaa kantaa koko ajan vyöllä. Minulla on mainio Olympuksen zoomipokkari, mutta se painaa liikaa, jotta sitä viitsisi pitää koko ajan mukana. Eikä sen valovoima sitäpaitsi loppupelissä riitä minulle.

Eniveis, digiä tietenkin tekisi mieli, mutta kun ne perkuleet ovat vielä täysin käsittämättömän hintaisia laatuunsa nähden. Ja sitäpaitsi ne paremmat pokkarit painavat hieman liikaa, nyt pelataan muutamilla kymmenillä grammoilla. Digi-kameran heikoimpia puolia on vasteaika: kamera tuppaa miettimään sen puoli sekuntia napin painalluksen jälkeen, ja jos nappia painaa toistamiseen heti perään, niin useimmiten harkinta-aika on vielä pidempi. Hyvät ja kevyet digipokkarit tuppaavat sitäpaitsi maksamaan lähemmäs 600 euroa. Ja se on nyt vaan budjetille tällä hetkellä liikaa. (Hei, jos taivaalta putoaisi 2800 euroa, niin en hetkeäkään epäilisi hankkia Canon EOS-D60 digirunkoa, mutta harvemmin sitä valuuttaa tuolla lailla haltuun päätyy.)

Niinpä suuntaankin katseeni perinteisiin filmikameroihin. Hei, skannerini avulla saan 35mm filmiltä aikaiseksi kevyesti 8 megapikselin kokoluokkaa vastaavia kuvia. Kehittäähän ne täytyy välissä, mutta on niille paperikopioillekin aina käyttöä löytynyt. Olen aina luottanut Olympukseen pokkarivalmistajana, ja nytkin näyttää siltä, että kaikki lähteet osoittavat yhteen suuntaan. Hakemieni parametrien puitteissa näyttää olevan vain yksi mahdollinen valinta: Olympus Mju II. Kamerassa on kiinteä 35 mm linssi, jonka valovoimakin on erinomainen f/2.8. Optiikkaa on myös kehuttu laadullisesti. Painoa vehkeellä on minimaaliset 135 g ilman paristoja. Mahdolliset valotusajat ovat 1/1000 - 4 s väliltä. Ja kamera ymmärtää kaikki dx-koodatut filmit aina 50-3200 ISOn väliltä. Kehuisin lisää, mutta menisi jo liian pornograafiseksi, eräskin lukija on aiheesta valittanut. Kameroiden päälle ymmärtävät lukekoot tarkemmat speksit saksalaisen verkkokauppiaan sivuilta. Ja kuten linkin takaa huomaatte, niin halpakin se on - postikuluineen hinta jää alle 115 euroon, kun Suomen kameraliikkeissä tuosta saa maksaa vähintään sen 140 eukkua, useimmiten parikymppiä enemmän.

Mikä siis maksaa? Miksi en ole jo moista ihanuutta tilannut? Itseasiassa olin jo kirjoittamassa tiedustelukirjettä NY-Cameraan englanninkielisistä manuaaleista, vanhan kamerani kaukolaukaisimen yhteensopivuudesta, vyölaukuista ja sen sellaisesta, kun huomasin kilpailevassa liikkeessä tarjouksessa 8 euroa kalliimmalla paketin, jossa oli paitsi joitain filmejä ja vyölaukku, niin -get this- vedenalaiskuvaussuojus (Unterwassergehäuse für Sucherkameras). Now how cool is that? Rakkaat lukijat, uskonpa, että pian teidät altistetaan vedenalaisen maailman ihmeille. Tarvitseekohan uimahallissa erikoisluvan allaskuvaukseen?

Toisissa uutisissa: melkein rikoin tänään päätökseni olla ostamatta elokuvia VHS-kaseteilla. Anttilan hyllyssä olisi ollut Masato Haradan Kamikaze Taxi ja Shunji Iwain Swallowtail Butterfly ja vaikka mitä muita vanhoja R&A -elokuvia hintaan 3,50 eur. Jätin kuitenkin leffat kuitenkin hyllyyn siinä uskossa, että joskus ne kumminkin tulee dvd:llä hankittua.

Lauantai 17.08.2002

Bileet Tampereella. Spencer Tunick Helsingissä. Me molemissa.

Sunnuntai 18.08.2002

Lauantai-iltaiset kerrassaan mainiot bileet Tampereella olisivat hyvinkin olleet kesän kohokohta minä tahansa muuna kesänä. Harvoin, jos koskaan olen nähnyt niin monen pään kääntyvän yhtäaikaa ravintolassa; Jaana-Marin ja Suvin kaksoslook on vastuussa monesta nyrjähtäneestä niskasta. Sanotaan nyt vaikka näin: vaikka bileissä oli esitanssijat korokkeilla, niin hyvin pian spottivalot suosiolla kohdistettiin seuralaisiini.

Olisi siis voinut olla kohokohta, mutta kuinka ollakaan, ei ollut. Samalle päivälle (tai ainakin saman vuorokausisyklin sisään) osui toinenkin hyvä kokemus, jota kyllä voi hyvällä omatunnolla kutsua elämää suuremmaksi tapahtumaksi. Noin 1900 suomalaista otti aamuviideltä vaatteet pois Helsingin Kauppatorilla ja poseerasi massana amerikkalaiselle Spencer Tunickille hänen Nude Adrift -kuvasarjaansa varten. Tämän rinnalla yhdet bileet, olkootkin kuinka hyvät tahansa, jäävät merkityksettömiksi.

Ohjeet saatuamme otimme vaatteet pois ja kävelimme rauhallisesti Kauppahallilta Presidentinlinnan eteen ensimmäistä kuvaa varten. Alastoman ihmismassan käsittämätön koko aukesi silmiemme eteen kun tajusimme, että reilun viiden rinnakkain kulkevan ihmisen jono ulottui koko matkalle: ensimmäisten saavuttaessa Presidentinlinnan rauta-aidan, viimeset vielä kiertelivät Kauppahallin edessä Kolera-allasta.

Ihmiskehoja oli joukossa kaikenkokoisia ja -muotoisia täysin tasa-arvoisesti; nuorta ja keski-ikäistä, trimmattua ja lihavaa, isoja rintoja ja pieniä rintoja, tiukkoja pyllyjä ja leveitä perseitä, sikspäk-vatsoja ja kaljamahoja, leveitä ryhdikkäitä harteita ja kyyryselkiä, rajattomia rusketuksia, rusketusrajoja ja kokonaan kalpeita kroppia. Kaikki yhtälaisen alastomina. Tatuointeja ja lävistyksiä (bongasinpa sivusilmällä yhden Prinssi-Albertinkin) oli liikkeellä selvästi keskivertokansaa enemmän. Vaan eipä liikkeellä ollutkaan keskivertokansaa. Paikanpäällä olijat olivat rohkeita, ennakkoluulottomia, fiksuja ja iloisia ihmisiä. Harvoin Helsingissä tulee tuntemattomien kanssa noin leppoisasti jutusteltua. Ja kaikki katsoivat toisiaan silmiin.

Kaikki ne, jotka harkitsivat paikalle lähtemistä, mutta jättivät jostain syystä saapumatta ansaitsevat kaiken sen säälin, jota osakseen saavat. Kerrankin oli tilaisuus olla osa jotain itseään suurempaa hyvässä hengessä. Minä saan irtopisteitä jo pelkästään sillä, että vaikka olin Tampereelle ja takaisin ajon, valvomisen ja syömättömyyden jäljiltä niin paskassa kunnossa, että oksensin kotiin päästyäni, niin silkalla tahdonvoimalla lähdin paikalle ja kylmästä ja pahoinvoinnista täristen odotin pimeässä tapahtuman alkamista. Heti Spencer Tunickin saavuttua ja ohjeistuksen alettua oloni kuitenkin parani ja unohdin kaiken muun, paitsi tapahtuman ymmärrystä uhmaavan tunnelman. Tätä kelpaa muistella vanhoilla päivillä - siis niiden, jotka siellä olivat.

Hauskoja hetkiä, jotka painuivat mieleen: Kesken kuvauksen Havis Amandan patsaalla, juuri kun Tunick oli komentanut rohkeimmat ja hulluimmat vesialtaaseen, täysin ennakoimatta patsaan automaattiset, ajastuksella toimivat suihkulähteet käynnistyivät, ja sadat litrat jääkylmää vettä kastelivat koko sakin. Tunick osoitti ammattilaisuutensa, antoi kameran laulaa ja sai varmasti suuren joukon erinomaisia kuvia.

Kuvausten päätyttyä poliisit (joille tämän on täytynyt olla kesän mieluisin komennus) laskivat muun kansan suljetulle alueelle ja osa ihmisistä ei selvästikään osannut odottaa näkyä edessään. Viimeiset kuvat Tunick otti vain miehistä Espan puistossa. Puna karehti niidenkin kahden teinitytön kasvoilla, jotka pahaa aavistamatta kääntyivät Espalle, juuri kun tuhat alastonta miestä käveli heitä kohti. Tyttöjen vaivautuneisuutta ei hirveästi helpottanut se, että neitien nolostuneen tilan huomattuaan nuoret miehet alkoivat ohi kulkiessan heitä reippaasti tervehtiä.

Naiset puolestaan olivat kuulemma tällä välin tehneet samanlaisen tempun nuorille miespoliiseille autossaan. Yhtäkkiä auton ympärillä oli ollut useampi sata alastonta naista, jotka naureskellen olivat keimailleet hämmentyneille, mutta selvästi tyytyväisille poliisimiehille.

Ja pääsinpä kiittämään taiteilijaa kädestä pitäen kävellessämme Espaa pitkin.

Hetken asiaa arvoituamme, totesimme vaimon kanssa, että tämä vilpoinen aamu Helsingissä, nousee häittemme ja Pariisi-Miami-kihlajaismatkamme rinalle, suurimpana ja hienoimpana yhteisenä kokemuksenamme. Jaana-Mari kommentoi tapahtunutta lyhyesti sanoin: "Kaikessa fyysisyydessään, tämä oli hyvin hengellinen kokemus."

Kotiin päästyämme minulla oli järkyttävä nälkä, suuri väsymys, mutta muutoin hyvin autuas olo.

Myöhemin: selasin hieman nettiä, saadakseni käsityksen, kuinka suuri joukko tuo 1900 oikein on Tunickin kuville. Kun kaikissa medioissa tänään on toitotettu, että Tunickille on riisuutunut yli 20000 ihmistä kahdeksan vuoden aikana, niin ryhdyin miettimään kuinka vanhentunut tuo luku oikein on. Helsinki pelkästään olisi ollut tuolloin kymmenes äijän koskaan kuvaamista ihmisistä. Jostain luin myös, että mies olisi tehnyt yli 50 tällaista installaatiota ympäri maailman. LÖytämiäni lukuja: aiempi ennätys 1100 ihmistä (tämä on se Naked States -dokumentin jenkkiläinen ilmavoimien tukikohta, jossa oli rock-konsertti), Montreal 2500, Melbourne 4300, Chile 3000. Nude Adrift -kuvia voi ihastella valokuvalehti Nerven aiheelle omistetuilla sivuilla. Tuonne ilmestynevät Helsinginkin kuvat. Chilessä elokuun ensimmäisenä päivänä otetut kuvat siellä jo ovat.

Maanantai 19.08.2002
Päivän elokuva: Female Perversions (1996, Susan Streifield)

Jesh. Viikonlopun puuhastelut veivät mehut sen verran, että tänään minusta ei ollut juuri mihinkään. Illalla tuli kuitenkin katseltua Female Perversions. Elokuva ei taaskaan auennut minulle täysin Tilda Swintonin voimakkaasta roolisuorituksesta huolimatta. Kokemuksena raina siis jäi kaskinkertaiseksi, mutta Jaana-Mari lohdutti minua sillä, että se onkin vähnä semmoinen Chick-Flick. Kaipa mun pitäisi päästä lähemmäksi sisäistä naistani, jotta osaisin arvostaa elokuvaa samalla tavoin kuin vaimoni. Ulkoisesti tunnistin elokuvasta monta kohtausta, joissa tajusin, että tämän pitäisi nyt riipaista, ja kovaa, mutta syvä tunne jäi silti puuttumaan.

Tiistai 20.08.2002

Huono päivä. Aamulla iski paha pahoinvointikohtaus ja poistuin kesken päivää kotiin. Nukuin neljä tuntia ja voin hieman paremmin. Kävin salilla ja menin aikaisin nukkumaan.

Keskiviikko 21.08.2002
Päivän elokuva: Raising Cain (1992, Brian DePalma)

No niin, viimeinkin ihan oikeita töitä. Prosessissa on kyllä lievästi sanoen parantamisen varaa, mutta minulla on jo hyviä ajatuksia. Rakentava ajattelu maistuu pitkästä aikaa.

Ymmärsin ilmeisesti jotain väärin sen kamerapaketin suhteen. Se vedenalaispussi osoittautuikin huomattavasti kalliimmaksi. Ja koskapa Saksasta ei ole vastattu kyselyihini ja löysin suomalaisesta kaupasta Mju II Kitin tarpeeksi halvalla, niin olenpa sitten nyt uuden näppärän kompaktikameran onnellinen omistaja. Eikä yhtään liian aikaisin, kameralle tulee varmasti käyttöä perjantaiksi suunnitellussa photoshootissa.

Annoin myös pikkusormen saatanalle ja hankin YTV:n matkakortin. En edelleenkään ymmärrä, miksi kortilla pitää olla kortin haltijan sosiaaliturvatunnus. Tällä tavoin rakennetaan tietokantaa siitä, missä kortin omistajat liikkuvat. Kortin olisi varmasti voinut yksilöidä jollakin vähemmän yksityisyyden suojaa rikkovalla tietokanta-avaimella. Yritän parhaani mukaan olla vilauttelematta korttia. Minulle riittää kunhan se on olemassa ja maksettuna, jotta tarkastajat tarvittaessa voivat sen tarkastaa. Ja niin riittää tarkemmin kyseltynä tarkastajillekin.

Vilauttelusta puheenollen, tuli tuossa juuri ATV:ltä jonkinlainen raportti Spencer Tunickin kuvauksista. Muutama suomalainen poliitikko oli vetänyt niin sanotusti palkokasvin sierainonteloon tästä julkeasta paljaan pinnan esittelystä. "Ei sillä tavoin voi pakottaa..." Kukahan pakotti ja kenet? "Tällainen epäeroottinen alastomuus vaarantaa parisuhteen." Kiitos vain, parisuhteeni voi paremmin kuin koskaan. "Pelkään, että jos tällainen alastomuus olisi kovin luonnollista...", "Olen kerran elämässäni ollut Kanarian saarilla. Ja oli kyllä hankalaa, kun ei tiennyt minne silmänsä pistää, kun joka puolella velloi sellaisia alastonihmisiä." Onhan se nyt kummaa, että aurinkorannalla on paljasta pintaa. Verryttelyhousuissa ei kuulkaas kummemmin rusketu. "Itse ainakin haluaisin valita millaisia alastonvartaloita katselisin." Jaa siitäkö se olikin kiinni? Joku on ihan väkisin pitänyt ex-ministerin päätä suunnattuna alastomaan väkijoukkoon ja kammennut hammastikuilla silmäluomet pysyväisesti "auki"-asentoon. Rumia ja epäesteettisiä ihmisiä on väkipakolla näytetty. Nykyinen kansanedustaja ja eheytymisopin vankka kannattaja sentään toteaa, että "Oman sukupuolen kesken alastomuus on luonnollista." Molemmat naiset kehaisevat nakuilleensa omalla mökillä koko kesän.

Kyllä sääliksi käy ihmisiä, joita toisten vapaa tahto noin pahasti ahdistaa.

Haastatteluiden taustalla sentään esitettiin matskua maanantain luupista (jonka missasin), ja siellähän me julkeasti vaimon kanssa vaaransimme parisuhdettamme kaiken kansan nähden. Jee.

Illan elokuva oli DePalman Raising Cain, poiminta aiemmin näkemättömien elokuvien hyllystä. Odotin kovasti mielenkiintoista ja jännittävää psykologista trilleriä, mutta petyin kovasti. John Lithgow oli ilmiömäinen. Ja siihen elokuvan anti sitten jäikin. Muut näyttelijät olivat enimmäkseen surkeita ja juonenkuljetus suorastaan käsittämättömän pöhköä paikoitellen. Mutta Lithgow oli kyllä erinomainen.



Perjantai 23.08.2002

Lähdin ajoissa töistä, jotta ehtisin valmistautua illan kuvaussessioon. Ehdimme silti Espoon metsikköön vasta seitsemältä ja totesimme, että jos haluamme käyttää auringonvaloa kunnolla hyväksemme, niin alkuperäinen kuvauspaikka pitää unohtaa ja improvisoida. Ja niinpä minä ja kolme kaunista malliani päädyimme kolmeen erilliseen sessioon. Ensimmäisessä neidot telmivät vyötärökorkuisessa heinäpellossa, toisessa metsälammen rannalla välillä vedessä, välillä pitkällä tukilla seisten ja kolmannessa olimme jo pimeän aikaan keskellä metsää kalliomaastossa.

Olen suunnattoman onnekas, kun minulla on niin erinomaiset mallit, mutta jo nyt joistan kuvista näkee, etten minäkään aivan lahjaton valitsemallani harrastealalla ole. Muutaman kuvan asetelmat ovat niin herkullisia, että. Oikein perisuomalaista kansallisromantiikkaa koko rahalla.

Ilan viimeinen kuvaussessio loppui lyhyeen, kun metsästä kuului ryskettä, murinaa ja maiskutusta ja Suvi kertoi niillä main liikkuvan karhuja. Neidot peljästyivät ja halusivat kotiin. Minulta jäi siis saamatta ne kuvat, joissa karhu syö suihinsa kolme metsänneitoa. Varmasti parempi niin.

Lauantai 24.08.2002

Tunnustus: olen ollut tänään 9 kuukautta naimisissa, ja juuri tänään ja tänä viikonloppuna huomaan rakastavani vaimoani enemmän kuin mitään muuta koskaan. Olen täysin vakuuttunut, ettei koko maailmassa ole paremmin minulle sopivaa naista. Kaikki ne, jotka meidät molemmat tuntevat, ovat varmasti samaa mieltä.

Enhän minä malttanut niiden kuvien kanssa odotella vaan kiikutin molemmat rullat Tunnin Kuvaan ja lopputulos oli vähintäänkin kiitettävä. Muutama pikkuseikka jäi monessa kuvassa häiritsemään (oppia ikä kaikki), mutta joukossa oli tarpeeksi monta täydellistä kuvaa, jotta olen haltioissani, varsinkin kun tiedän suunnilleen, mitä digikamerasta on tulossa. Paras yllätys ovat tuplavalotetut kuvat, jotka onnistuivat niin täydellisesti kuin yksijalalla kuvaten vain suinkin mahdollista on. Kuvissa näyttää todella, että öisellä metsäkalliolla tanssii kuusi naista valkoisissa harsomekoissa. KAUNISTA.

Kysymys: Kuinka helvetin monta kertaa ihmisen pitää matkustaa Espooseen yhden viikonlopun aikana? Ei sillä, että valittaisin.

Takaisintulomatkalla sorruimme ÄmCeeDonaldsin sapuskoihin. Monta vuotta on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen imperialistihampurilaisia kurkkkuuni työntänyt, ja ilmeisesti aivan syystä. Kokeilin kausituotetta nimeltä Big Xtra, jonka rinnalla Jaana-Marin tilaama McFeast, normaalituotteista suurin, jos en väärin muista, näytti aivan hävettävän pieneltä räpellykseltä. Xtra oli kuin McFeast ja QP samassa hampurilaisessa paitsi, että mukaan oli tungettu pekonia - paljon pekonia. Syödessä hampurilainen maistui herkulliselta ja suurimmat, aivan tulikuumina saamani, ranskalaiset kyytipoikina varsin maukkailta nekin. Heti kun olin saanut ahdettua kaiken eteeni kannetun maaruuni, minut kuitenkin valtasi voimakas huonon olon tunne. Olin vaihteeksi syönyt liikaa. Vasta kotiin päästyäni täysinäisyyden olo alkoi helpottaa, vaikka edelleen tätä kirjoittaessa ruokatorveni päästelee syviä, sipulinmakuisia röyhtäyksiä. Luulen, että viimeistään huomenaamulla kdun katkerasti hairahdustani ja iltapäivällä on pakko käydä hikoilemassa salilla.

Sain myös tänään viimein luettua loppuun kirjastosta nappaamani Dan Simmonsin Hyperion-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Luen tätä nykyä hyvin vähän kirjoja, mutta näitä kahta voin suositella lämpimästi scifin ystäville. Jotta kirjoista saa kaiken irti, on sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Hyperion ja The Fall of Hyperion luettava molemmat - ne kun muodostavat kuitenkin varsin tiiviin kokonaisuuden. Olen antanut kertoa itselleni, että sarjan myöhemmät osat eivät pysty ylläpitämään samaa kirjallista tasoa, joten itsesivistysprojektini seuraava osa lienee Ian M. Banksin Kulttuuri-sarja. Sitä ennen kuitenkin muutama hyllyyn juuttunut sarjakuva odottaa lukemistaan.

Sunnuntai 25.08.2002
Päivän elokuvat: Mulholland Drive (2001, David Lynch), The Company of Wolves (1984, Neil Jordan)

Elokuvapäivä. Ensin katselimme perjantai-iltana otetut kuvat läpi ja sitten suuntasimme Tennispalatsille ja David Lynchin ihmeelliseen maailmaan. Kuvista vielä sen verran, että kylläpä tulikin kansallisromanttista jälkeä. Neitojen heinäpellossa juoksentelu ja lammenrantakuvat herättävät ihastuneita huokauksia vielä pitkään. (Hauskana yksityiskohtana mainittakoon se pyöräilevä herrasmies, joka löysi paljon mielenkinntoista tutkailtavaa kuvauspaikkamme vieressä olleesta kieltokyltistä. Varmasti ei ole kukaan sitä kylttiä yhtä pitkään tavannut, silti lukematta sanaakaan.)

Noh, Mulholland Drive oli erinomainen elokuva ja taattua Lynchiä. Tämä elokuva tulee katsottua vielä monen monituista kertaa deeveedeeltä, kunhan levyn saan hankittua. Elokuva on paljon velkaa Lynchin aiemmalle tuotannolle ja kierrättää yllättävänkin paljon kuvastoa Twin Peaksistä, Lost Highwaystä ja Blue Velvetistä. Jälkikäteen ajatellen elokuvasta näkee myös, että siitä on ajateltu tv-sarjan pilottia. Tietyt renkaat eivät sulkeudu aivan täydellisesti. Ei voi kuin ihmetellä amerikkalaisia tv-pamppuja: jos David Lynch tulisi tarjoamaan minulle uutta Twin Peaks-tyylistä tv-sarjaa, niin jo pelkästään herran ja hänen aiemman tuotantonsa kulttistatuksen perusteella näyttäisin vihreää valoa.

Elokuvan kirkkain tähti oli ehdottomasti Laura Harring, joka sensuellilla olemuksellaan suorastaan sytytti heijastuksensa valkokankaalla hekuman kuumiin liekkeihin. Näin vertauskuvainnollisesti tietenkin, minä kun olen tämmöinen verbaalitimpuri. Eniveis, Harringin, ikä 38 v., elämäkerta IMDb:ssä on hupaisaa luettavaa. Ikään kuin joku kehno kirjoittaja olisi halunnut ahtaa kaiken mahdollisen yhden hahmon elämään: Meksikosssa syntynyt tyttö, joka muuttaa Yhdysvaltoihin, opiskelee Sveitsissä, matkustelee Aasiassa, tekee sosiaalityötä Intiassa, kruunataan ensimmäiseksi latina-veriseksi Miss USA:ksi, matkustaa Eurooppaan, jossa tutustuu aatelisiin ja rakastuu von Bismarckin kreiviin ja päätyy tämän kreivittäreksi. Eroaa ja muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja ryhtyy elokuvatähdeksi. Harrastaa tangoa ja joogaa. Ah! Ensi vuoden puolella saamme ihastella Laura Harringia elokuvassa Masked & Anonymous, jonka muutenkin vakuuttavaan näyttelijäjoukkoon kuuluvat mm. Angela Bassett, Jeff Bridges, Penélope Cruz, Bruce Dern, Bob Dylan, John Goodman, Ed Harris, Val Kilmer, Jessica Lange, Cheech Marin, Chris Penn, Giovanni Ribisi, Mickey Rourke, Christian Slater ja Luke Wilson, noin muutamia tuttuja nimiä mainitakseni. Ohjaajana ensikertalainen Larry Charles, jonka aikaisempiin ansioihin kuuluu tuottajan (ja joissain kirjoittajan) rooli tv-sarjoissa The Tick, Dilbert, Mad about You ja Seinfeld. Taisinpa juuri innostua vouhkaamaan.

Illan toinen elokuva olikin sitten vanha tuttu ihmisusitarinoita ja punahilkka-mytologiaa taidokkaasti yhdistelevä The Company of Wolves. Elokuva ei valitettavasti ole kestänyt ajan hammasta aivan yhtä hyvin kuin olisin toivonut. Tunnelma on valloittava ja monet näyttelijöistä erinomaisia, mutta silti jotain jää puuttumaan kokonaisuudesta. Tarinat tarinoiden sisällä jaksavat edelleen viehttää.

Maanantai 26.08.2002

Elokuvan sijasta päädyimme katsomaan viimeisimmän jakson Farscapea. Scifi-channelilla sarja on edennyt neljännen kauden puoleen väliin ja minun täytyy sanoa, että neljännellä kaudella tehdyt tv-formaatilla leikittelyt ovat toimineet erinomaisesti. Sarjan yksittäiset jaksot ovat saaneet aivan uutta eloa, joskin jatkuva juoni on kärsinyt hieman siinä sivussa. Nyt kuitenkin pantiin taas iso vaihde päälle ja tehtiin mielenkiintoinen mutka. Ja siitä mutkasta selviämistä saakin sitten odotella tammikuuhun asti, sillä sarja siirtyy jenkeissä tauolle. Elämä on joskus liian julmaa. Lohduttaudun sillä, että netistä saa pian uusia Buffyjä, Angeleita ja Enterpriseja. Lokakuussa alkaa myös Joss Whedonin avaruusseikkailu Firefly. Vielä kun ymärtäisivät uusia Jeremiahin tuotantosopimuksen toiselle kaudelle, niin kaikki olisi hyvin.

Tiistai 27.08.2002

Joskus muisti - jopa patentoitu puupiirrosmuisti - pettää. Olin vakaasti siinä uskossa, että tänään alkavat Neloselta Sopranosin uudet jaksot. Tietenkään näin ei ole, sillä uusi, neljäs tuotantokausi alkaa Ameriikan ihmemaassa HBO:lla vasta syyskuun 15. päivä. Olin tämän tarkistanut jo aiemmin ja päättänyt lisätä Sopransin niiden sarjojen joukkoon, joiden en anna enää sanella viikkorytmiäni, vaan hankin uudet jaksot netistä sitä muklaa kuin ne jenkeissä ilmestyvät. Tämän kaiken olin päättänyt - ja unohtanut. Pettymys oli suuri. Sitä suurempi on kuitenkin riemu, kun syyskuun puolessa välissä alkavat uudet jaksot. Suomessa niitä varmaan odotellaan vielä ensi vuoden puolellakin.

Elisisessä merkinnässä oli virhe: Firefly alkaakin jo syyskuun loppupuolella. Samoin siis Buffy, Enterprise. Angel vasta lokakuussa. Jaakko on kovasti hehkuttanut jo toiselle kaudelle ehtinyttä Six Feet Underia, jota pitäisi sitäkin nähdä. Birds of Prey, uusi Bat-universumiin löyhästi sijoittuva sarja, jossa kolme bat-beibiä, Huntress (Catwomanin tytär), Oracle (entinen Batgirl) ja psyykikko nimeltä Dinah taistelevat konnien kanssa, lienee myöskin tsekkaamisen arvoinen lokakuun alussa.

Keskiviikko 28.08.2002
Päivän elokuva: The Pledge (2001, Sean Penn)

Poimin töistä palatessani Anttilan ale-hyllystä Nicholsonin Jaskan tähdittämän The Pledge -elokuvan, jota minulle oli kehuttu kovasti. Elokuva ei tuottanut pettymystä. Nicholson on vahva roolissaan ja Robin Wright Penn tukee häntä hienosti. Sivurooleissa vilahtaa kasa hyviä näyttelijöitä, joista erityisesti Benicio Del Toro vakuuttaa jälleen kerran. (Huomaan hämmennyksekseni omistavani DVD:llä enemmän Del Toron tähdittämiä leffoja kuin Nicholsonin.) Elokuvan juoni on kauniisti rakennettu tukemaan niin yllättäviä loppuratkaisuja kuin suoraviivaista draamakerrontaakin. En tietenkään paljasta miten käy. Tyydyn vain sanomaan, että elokuvassa oli vahva loppu.

Aivan yhtäkkiä kesken elokuvan, sain mainion idean sarjamurhaajatarinaksi. Yritän epätoivoisesti miettiä, onko tarina tuossa miettimässäni muodossa jo jostain tuttu, vai onko ideani originelli. Saatan jopa kirjoittaa sen paperille ehtiessäni.

Torstai 29.08.2002

Töitä.

Perjantai 30.08.2002
Päivän elokuva: A.I. (2001, Steven Spielberg)

Pääsin viimeinkin ihan oikeiden töiden ja oikeiden aikataulujen makuun. Ja niinpä sitä sitten koodattiin käsin kahdeksaa sisäkkäistä html-taulukkoa toinen ja viideskin tunti. Tuli sellainen yliannostus hötömölöön, että kirjoitan torstain, perjantain ja lauantain päiväkirjamerkintöjä vasta sunnuntaina.

Töistä lähtiessä huomasin pari sangen kaunista pilvimuodostelmaa ja nappasin joukon kuvia. Toivottavasti onnistuvat, olen edelleen testirullien ottoprosessissa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin totesin vyölläni jatkuvasti roikkuvan kameran hyödylliseksi, kun olin tilanteessa, jossa tarvitsin kameraa ja en kuitenkaan ollut erikseen lähtenyt kuvaamaan.

Kotiin päästyäni vuorossa oli Steven Spielbergin tulkinta Stanley Kubrickin visiosta elokuvassa A.I. - Artificial Intelligence. Elokuva ei ollut laisinkaan niin huono kuin minua oltiin varoitettu. Jotkut yksityiskohdat olivat jopa nerokkaita. Jude Law oli hetkittäin erinomainen gigolorobottina. Mutta kaikenkaikkiaan Spielberg oli tehnyt elokuvasta sellaista Disney-höttöä, että jos joku olisi tarjonnut sokeriin pisarankaan lisää siirappia, niin olisin antanut ylen. Silti onnistuin viihtymään elokuvan parissa koko sen keston, joten ei se sitten aivan mahdoton ollut. Sydän vain vuotaa verta, kun ajattelee millaisen aidosti aikuisille suunnatun mestariteoksen Kubrick olisi aiheesta saanut. Täytyy kuitenkin jossain välissä tutustua toisen levyn materiaaliin, sen verran mainioita muutamat elokuvan visiot sentään olivat.

Lauantai 31.08.2002

Tänä viikonloppuna oli taas oikein ylitarjontaa tekemisestä. Mirkan ja Antin tuparit jäivät suosiolla väliin, sillä olin ollut koko viikon terveyden puolesta sellaisessa kunnossa, etten uskaltanut etukäteen ryhtyä tekemään matkasuunnitelmia ja halusin kuitenkin herätä omassa sängyssä aamulla.

Niinpä Jaakon ja Juhanan organisoima Buffy The Vampire Slayer Musical Episode Sing Along Night osui kuin nenä naamaan ja tarjosi kerrassaan erinomaista aktiviteettia lauantai-yöhön. Menisinpä jopa niin pitkälle, että väittäisin "kerrassaan erinomaisen" olevan surkean aliarvion illan viihdearvolle.

Raahasimme siis videotykin, muutaman suuren lakanan ja Jaakon läppärin Auroran kentällä sijaitsevaan sirkustelttaan. Oli synkkä ja myrskyinen yö, meitä oli kymmenkunta Buffistia äänijänteet viritettyinä ja laulujen sanat tulostettuina. Ulkona raivosi elokuun lopun öinen mysrkytuuli, joka selvästikin oli päättänyt tunkeutua telttaamme, sekin Buffystä vauhkoontuneena. Hetkittäin rankaksikin yltyneen sateen ropina kumisella telttakankaalla vain lisäsi tunnelmaa, jota sirkusteltan himmeät valonheittimet sisällä loivat ympärillemme. Hoilotimme kuudennen esityskauden musikaalijakson "Once More, with Feeling" mukana täysin rinnoin, kollektiivisesta laulutaidon puuttesta välittämättä. Alkoholilla oli tuskin lainkaan osuutta tilanteeseen, syntymähumalalla ja luovalla hulluudella sitäkin enemmän.

Niinpä kun joku kysyy minulta mitä tein Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2002, minulla on siis hyvä vastaus. Menimmepä niin pitkälle, että harkitsimme tapahtuman säännöllistä uudelleenjärjestämistä. Ensi viikonloppuna kokeiltaneen joka tapauksessa paremmin voimin, sillä joukkoon liittynee pari-kolme oikeasti laulutaitoista lisää. Allekirjoittaneen ei siis tarvitse enää kantaa Taran lauluosuuksia epävireisellä falsetollaan.

Onnistuin tietenkin myös dokumentoimaan tilannetta kameran kanssa. Testin aiheena olivat niin käteni vakaus kuin kameran valovoimakin, sillä sen verran pitkiä valotusaikoja ilman salamaa sain aikaiseksi.


Päiväkirjan merkinnät
- Juuri nyt
- Elokuu 2002
- Syyskuu 2002

Linkkejä
- Kotisivu
- Valokuvia
- Jaana-Marin valokuvia