tammikuu 03, 2007

Es ist Mein Völkerball

Völkerball

Niinhän siinä sitten kävi, että vietti vei voiton järjestä. Kun ystävä tarjosi ylimääräistä Völkerball: Limited Editioniaan kohtuulliseen omakustannehintaan, niin minulta ei mennyt puolta tuntia, kun olin jo myynyt vastaavalla diilillä oman Special Editionini toiselle, arvostavalle ystävälle. Ja kun sitä tarjottiin, niin pakkohan se oli jo tänään hakea, vaikka kotiin tultuani emme ehtineetkään kuin vilkuilla kirjaa ja kurkata molempia dvd-levyjä. Par'aikaa siirtyvät tupla-cdeen biisit kovalevylle, jotta huomenna olisi töissä kuunneltavaa.

Ehdimme kuitenkin nähdä, kuinka cowboy-hattuinen Richard paistaa bändille Mein Teil-makkaroita, kuuulla tarinan siitä, kuinka Meksikossa nimmareita varten oli tuotu kaikenlaista saksalaista krääsää Bachista Nietscheen, kirjoista hakaristipaitaan, viimeisen ihan vilpittömästi nuori intiaanipoika, joka kaupunkiin toisen maailmansodan jälkeen pesiytyneiden natsipakolaisten peruina oli oppinut kuvittelemaan hakaristiä kunnioituksen merkiksi.

Toisin kuin Helsingissä, Moskovan konsertissa Moskaun aikana bändin seurana lavalla oli ilmielävät laulu- ja tanssitytöt. Neidot marssivat rytmikkäästi hameissa, joita voi hyvällä omalla tunnolla kutsua minimekoiksi - jos pakarat näkyvät edestäpäin, eikä pakaroissa ole vikaa, niin silloin ei kyllä ole hameessakaan vikaa.

Konserttidvd on tekstitetty saksaksi (ja tietenkin myös soveltuvin osin ainakin venäjäksi), mikä on omiaan lisäämään eläytymistä kotiteatterissa, sillä ainoa saamani sivistys rakkauden kieleen on korkkarisaksan perusteet (Himmel! Schnell, Hans! Aaaaargh!) ja, noh, Rammstein-saksan edistynyt jatkokurssi (Los!).

Kyllähän se kirpaisi, mutta "... twice, if it hurts." ja niin pois päin.

Posted by Henri at 01:07 | permalinkki | Comments (2)

tammikuu 06, 2007

Napajäätikön ruusu

Duunikaveri oli bongannut jostain uuden ruotsalaisen pikkufirman kyhäämän palvelun nimeltä Polar Rose. Suhtautumiseni tähän palveluun on melko kaksijakoinen: toimiessaan kuten luvataan, käsissä on teknologialtaan ja sosiaalisilta aspekteiltaan julmetun käheä ilmiö, takuuvarma Web 2.0 -hitti ja tekijöilleen melkoinen rahasampo, kun joku isoista lopulta sen ostaa.

Toisaalta minua pelottaa.

Polar Rosen vaatimaton tavoite on indeksoida kaikki webissä olevat kuvat, ja tunnistaa niissä olevat ihmiset. Polar Rosen selain-lisäkilke antaa käyttäjille mahdollisuuden tägätä kuvia ihmisten nimillä. Kilke myös tunnistaa ihmishahmoja sivuilla olevista kuvista ja vertaa heidän piirteitään tietokannassa jo oleviin kuviin. Ja sitten vaan etsimään lisää kuvia samasta ihmisestä. Ehkä kenties kaikki kuvat, joita tuosta ihmisestä on koskaan verkkoon lähetetty - luvalla tai ilman. Ehkä ihmisiä tunnistetaan kuvien kautta paikoista tai yhteyksistä, joissa heidän ei pitäisi olla.

Jos Polar Rose lentää, niin sen ympärille muodostuu varmasti samanlaisia yhteisöjä, kuin esim. Google Earthin maailmantutkijat. Toisaalla etsitään julkimoita noloissa tilanteissa, toisaalla tehdään arvokasta taustatyötä esimerkiksi sukututkimukselle.

Aika näyttää. Ehkäpä tämä kuuluu niihin palveluihin, jotka ennemmin tai myöhemmin olisivat ilmaantuneet, eikä niitä pidä tuomita pelkän teknologian vuoksi.

Posted by Henri at 00:33 | permalinkki | Comments (0)

tammikuu 08, 2007

Elämää Marsissa?

Tiedän, että kaikki lukijat odottavat malttamatta tätä vuodelle 2006, mutta tänä viikonloppuna voiton veivät hyvä seura, ylensyönti ja Mars.

Life on Mars, kuvan omistaa BBC

Life on Mars on Bowien biisistä nimensä napannut palkittu brittiläinen poliisisarja Manchesterin rikospoliisista - pienellä kieroutumalla, niin kuin tässä kohtaa on tapana sanoa - jonka ensimmäisen kauden kahdeksan jaksoa on esitetty viime vuoden alussa.

Sam Tyler on poliisikomisario, joka kesken sarjamurhatutkimuksen joutuu auto-onnettomuuteen ja herää vuodesta 1973. Mahdollisuuksia on kolme: joko Sam on menettänyt järkensä, todellakin aikamatkustanut tai sitten hän makaa sairaalassa koomassa, ja kaikki tapahtuu hänen päänsä sisällä.

Koskapa toista vaihtoehtoakaan ei ole tarjolla, Sam hyväksyy nopeasti tilanteen ja ottaa kontolleen "oman" poliisipiirinsä kakkosmiehen hommat, joihin hänet on tässä todellisuudessa sysätty. Sarjan huumori ja jännite haetaan juuri tästä, kun vuoden 2006 poliittisesti korrekti by-the-book -rikostutkija heitetään keskelle 70-luvun sovinistisia, mutkat-suoriksi-ja-tunnustukset-nyrkillä-metodologiaan ja Starsky & Hutch-estetiikkaan vannovien kovanaamakyttien sekaan. (Jos sarja koskaan tuodaan Suomeen, sen nimeksi tulee varmaan Manchesterin kovanaamat, 1973.)

Draamaa haetaan myös siitä, että päähenkilö ei ole täysin sinut tilanteen kanssa, ja yrittää epätoivoisesti löytää vastausta alitajunnastaan ja unistaan (muun muassa pelottavin tyttö ja klovni -kaksikko ikipäiviin). Jaksojen rikostapaukset tuntuvat jotenkin liittyvän myös Samin omaan elämään vuonna 2006.

Kun kuusi jaksoa kahdeksasta on takana, olen kovin innoissani, ja odottelen jo kovasti helmikuussa alkavaa kakkoskautta. Sen sijaan tänä vuonna tulossa oleva jenkkien tekemä tv-elokuva-versio ei herätä suuria odotuksia. (Pannaan tähän loppuun vielä linkki sarjan viralliselle sivustolle.

Elämän ja kuoleman -hetkiä Marsissa on koettu myös perjantaina viimein budjettihintaan hankkimassani Doom 3:ssa. Vaikka tunnelma on katossa, niin paljon siitä on haettu halvoilla säikyttelyillä, ja kospakapa olen juuri pelannut läpi myös Half Life 2:n, niin peli ei ole vielä täysin vakuuttanut. Kyllähän sitä kuitenkin mieluummin pelaa kuin turpaansa demoneilta ottaa Tai siis ...

Doom 3, kuvan omistaa iD

Posted by Henri at 00:31 | permalinkki | Comments (0)

tammikuu 09, 2007

Kimalais-tonnikalaa

Internet on hieno sivistyksen väline.

Tein Pandoraan radio-aseman kolmannen aallon ska-musiikille, lähtökohtanani Let's Go Bowling -yhtyeen hieno Cumbia Del Sol (ääninäyte ja tiedot). Eipä aikaakaan, enne kuin Pandora jo soitti minulle hysteeristä Bumble Bee Tuna Songia The Mephiskaphelesin albumilta God Bless Satan (ääninäyte ja tiedot).

Tätä kautta löysin sitten seuraavat kaksi videota iloksenne (olisin laittanut ne videoblogiini, mutta blogger on kaatunut.

Bumble Bee Tuna on ihan oikea tuote, ja biisin kertosäe on alunperin ollut purkkitonnikalan mainosjingle:

Koira syö tonnikalaa. Pidempi pätkä Mephiskaphelesin biisiä:

Yum yum Bumble Bee, Bumble Bee Tuna
I Love Bumble Bee, Bumble Bee Tuna
Yum yum Bumble Bee, Bumble Bee Tuna
I love a sandwich made with Bumble Bee

Spyketeliaa, sano.

Posted by Henri at 18:11 | permalinkki | Comments (0)

tammikuu 16, 2007

100 Luotia ja muita tarinoita

Näyttää siltä, että alkuvuoden vapaa-ajan vie sarjakuva. Ainakin perjantai-illan jälkeen olen käyttänyt lähes kaiken vapaa-ajan (mitä nyt on välillä täytynyt vaimoa ja ystäviä viihdyttää) Brian Azzarellon ja Eduardo Risson erinomaisen noir-henkisen 100 Bullets-kosto- ja salaliittoepookin parissa.

Sarjan kokoelmat ovat aikanaan ilmestyneet niin hidasta tahtia, että jatkuvaan juoneen oli hankala päästä mukaan, niinpä lopetin lukemisen seitsemänteen kirjaan aikomuksenani lukea kaikki alusta uudelleen. Nyt takana on reilut 1300 sivua tiukkaa dialogia, elämää suurempaa shakkipeliä aseistetuilla nappuloilla ja uskomattoman kauniin tyyliteltyä tummaa piirrosta. Vielä on jäljellä suurin osa yhdeksännestä kirjasta ja tänään hankkimani kymmenes kokoelma. Sarja loppuu 100. numeroonsa, ja kokoelmia ilmestynee vielä kolme tai neljä seuraavan parin vuoden aikana.

Viikonlopun rutistuksesta innostuneena poimin paikallisen sarjakuvaliikkeen hyllystä myös kuin minua odottaneet Warren Ellisin uusien sarjojen Desolation Jones (1) ja Global Frequency (1 ja 2) ensimmäiset kokoelmat. Tähän kun lisätään vielä Amazonista bongaamani halventuneet mestarillisen Alan Mooren Absolute Watchmen ja Lost Girls sekä Liken viimein loppuun julkaisema Akira, jonka nyt pääsen viimein lukemaan ensi kertaa alusta loppuun, niin luettavan ei pitäisi ihan heti loppua.

Manga-puolella olen myös pakotettu hankkimaan joululahjaksi saamani ykkösosan seuraksi loput kuusi kirjaa Nausicaä of the Valley of the Windiä. Ennen 300-leffan tuloa pitää vielä lukea Frank Millerin alkuteos uudelleen ajatuksen kanssa.

Jos helmikuusta alkaen seuraamme vielä säännöllisesti viittä tv-sarjaa, niin voi olla, että alkuvuoden leffasaldo jää viime vuosia alhaisemmaksi.

Posted by Henri at 23:45 | permalinkki | Comments (2)

tammikuu 17, 2007

Keskitalvi pohjolassa

Helsinki in mid-January

On tammikuun puoliväli. (Ja minä olen töissä iltakymmeneltä.)

Kuva on otettu tänään iltapäivällä merenrannassa. Pari astetta lämmintä ja kirpeä tuuli.

Posted by Henri at 21:47 | permalinkki | Comments (1)

tammikuu 21, 2007

Leffakatsaus 2006

Eipä ole moni asia viime vuoden alusta muuttunut. Tammikuu on oman alani kiireisin, ja kuluneesta viikosta tuli paiskittua melkein 50 tuntinen. Siksipä en ole ystävien kanssa bilettämässä, vaan olen nukkunut sohvalla, katsonut standuppia dvdeeltä ja kirjoitan nyt viime vuonna näkemistäni elokuvista.

Oleellisinta elokuvien katselussahan on toki tilastoida katsomansa elokuvat, ja elvistellä niiden valtavalla määrällä ja laadulla, joten hoidetaanpa se pois alta. Vuonna 2006 tuli katsottua 210 elokuvaa, joista 156, hieman alle 75%, oli minulle uusia kokemuksia. Vuosituhannen vaihteessa tuo osuus oli useamman vuoden noin 60%, joten selvä muutos katselutottumuksissani on tapahtunut.

Laadullisesti viime vuosi oli puolestaan heikoin sinä reiluna kymmenenä vuotena, kun olen leffapäiväkirjaani pitänyt - tai sitten minusta on tullut nirsompi. Viiden tähden leffoja mahtui joukkoon 10, vajaat puolet edellisestä vuodesta. Vuoden 2006 yhden tähden suorituksesta vastasi kotimainen Kohtalon kirja, joka hyvässä seurassa katsottuna oli ehkä elokuvallisia arvojaan viihdyttävämpi, joka ei tosin yhden tähden elokuvalle ole vielä paljon sanottu.

Rakkautta ja Anarkiaa festari lohkaisi nähtyjen leffojen kokonaismäärästä kymmeneksen, joka on selvästi "terveempää", kuin nähdä lähes viidennes (1998 ja 1999) koko vuoden elokuvista kymmenen päivän sisään - varsinkin, jos kokonaismäärä pyörii joka vuosi siellä kahdensadan kieppeillä.

Ja sitten siihen listaan. Ensin minuun suurimman vaikutuksen tehneet aiemmin näkemättömät leffat, ja lopuksi kolmen parhaan valinta, sekä kunniamaininta. Jälleen kerran, tätä kirjoittaessani, en tiedä mihin ratkaisuun lopulta päädyn.

Tammikuu: Badlands, Hotel Rwanda, Sideways, Finding Neverland, Scarface

Helmikuu: Double Indemnity, Brokeback Mountain, Paha maa

Maaliskuu: Phantom of the Opera (1925), It's All Gone Pete Tong, Der Untergang

Huhtikuu: Nochnoi Dozor (Night Watch), Day of the Locust, A History of Violence, The Woodsman, V for Vendetta

Touko- ja kesäkuussa katsoin yhteensä kokonaiset 19 elokuvaa, joista yksikään ei mahdu tälle listalle.

Heinäkuu: Good Night and Good Luck, Bin-Jip (3-Iron)

Elokuu: Sunrise - A Song for Two Humans, Metropolis

Syyskuu: Cross of Iron, The Wayward Cloud, Fakiiri, El Laberinto del Fauno (Pan's Labyrinth).

Lokakuu: Hush... Hush, Sweet Charlotte, Syriana

Marraskuu: Masjävlar, Taegukgi (Brotherhood), Shortbus

Joulukuu: Before Sunrise, Before Sunset, Radio tekee murron, Nausicaä of the Valley of the Wind

Noin. Nyt listattuani elokuvat olen yhtä hämilläni kuin ennen listaakin. Noistako pitäisi valita kolme parasta? En pysty. Liian hapok... No, se vitsi taisi mennä jo.

Sen sijaan teenkin hieman tarkempia valintoja. Elokuvavuoden ehdottomasti vaikuttavin ilta oli elokuun alussa, kun paikkasin kerralla kaksi kolossaalista aukkoa elokuva..., ei - sanotaan suoraan, yleissivistyksessäni. Sunrise ja Metropolis, hyvä tavaton. Kaksi puhdasveristä viiden tähden mestariteosta, jotka ovat vaikuttaneet elokuvahistoriaan ja -kerrontaan enemmän kuin kaikki muut viime vuonna näkemäni elokuvat yhteensä.

Vuoden säväyttävimmät roolisuoritukset tekivät Kevin Bacon pedofiilinä The Woodsmanissa, Bruno Ganz Adolf Hitlerinä Der Untergangissa ja Donald Sutherland Day of the Locustissa.

Viimeksi mainitun elokuvan loppuhuipennusta edeltävän "napsahtamisen" valitsen tämän vuoden kovimmaksi yksittäiseksi kohtaukseksi. Sutherlandin roolisuorituksesta kirjoitin aiemminkin.

Vuoden odotetuin elokuva oli Shortbus, vuoden positiivisin yllätys V for Vendetta, jonka ehdin jo pelätä Wachowski-veljesten täysin pilaavan.

Ja sitten se paras. Loppujen lopuksi en usko, että olen tänä vuonna puhunut mistään elokuvasta niin ylistävästi kuin Oliver Hirschbiegelin ohjaamasta Hitlerin esikunnan viimeiset päivät kartoittavasta, traagisesta, inhimillisestä ja tärkeästä Der Untergangista. Jos se on mikään mittapuu, niin sillä mitattuna Perikato on selvä ykkönen vuodelle 2006.

Vuoden kunniamaininnan annan Jalmari Helanderin lyhytelokuvalle Fakiiri. Jos homman osaa, niin monisyisen tarinan kertomiseen ja mielikuvtusta kihelmöivän maailman esittämiseen ei tarvita kuin 10 minuuttia.

Niille, jotka eivät ole seuranneet leffakatsaus-sarjaani, tai muuten vaan haluavat virkistää muistiaan (minä ainakin haluan), edelliset osat: 2005, 2004, 2003, 2002.

Posted by Henri at 00:45 | permalinkki | Comments (6)

Neljä päivää myöhemmin

Four days later

Helsingin tammikuu. Jaa, että ilmastomuutos on ihan huuhaata?

Posted by Henri at 20:35 | permalinkki | Comments (2)

tammikuu 23, 2007

Tehkää mulle kamera

Minä tarvitsisin uuden digipokkarin - no oikeastaan digijärkkärinkin, mutta sellainen on jo tiedossa, kunhan katsotaan mitä maaliskuun alun PMA-messuilla julkistetaan.

Sen sijaan sellaista pokkaria, jollaisen oikeasti haluaisin ei ole markkinoilla. Filmiaikaan oli vielä Olympus Mju 2, yksi parhaista koskaan valmistetuista kompaktikameroista. Jos en vihaisi skannaamista niin, niin kaivaisin "myykkärin" laatikosta siksi aina mukana olevaksi kamerakseni.

Mitä sitten kaipaisin? Tässä vaatimattomat perusvaatimukseni:

Iso sensori ja tarpeeksi hyvä optiikka. Jos Myy2 sai aikaan loistavia kuvia koko filmiruudulle, niin miksei kukaan ole onnistunut valmistamaan kompaktia, joka suoriutuisi samasta samankokoiselle digisensorille. Unohtakaa megapikseleillä runkkaaminen ja suurentakaa sensoria. Ottaisin mieluummin APS-C-kokoisen sensorin 4:llä megapikselillä, kuin pinta-alaltaan alle 15-osan kokoisen sirun, jolle on pakattu 10 miljoonaa pikseliä. Johan sen järkikin sanoo, että kuvanlaatu siinä kärsii. (lisätitoa sensoreiden kokoluokista)

APS-C:t ja isommat sensorit myös tuppaavat olemaan kuvasuhteeltaan 3:2, joka miellyttää silmää syystäkin enemmän kuin nykyiset antiikkitöllön muotoiset pikkusensorit. Se on se kultainen leikkaus, nääs.

Manuaaliset valotuksen ja aukon säädöt. Täysautomaatti-, aikapainotettu, aukkopainotettu ja täysin manuaalinen valotus, kiitos.

Helppo ISO-arvon säätö. Nyt kun ei olla enää sidottuja yhden herkkyiseen filmiin koko "rullan" ajaksi, niin ISO-arvoa pitäisi pystyä säätämään yhtä helposti kuin aukkoa ja valotusaikaa. Ja valitun arvon pitäisi olla koko ajan nähtävissä muiden arvojen vieressä.

Pistemittaus valotukselle ja sen lukitseminen. Ei enää arvailuja, miten kamera valottaa. Toinen lukintanappi valotukselle toinen tarkennukselle. Valotuksella voisi toki olla myös joku fiksu evaluatiivinen täysautomatiikka perusnäpsyjä varten. Histogrammi valotuksen tarkistamista varten olisi pop.

Raw-formaatti olisi kiva bonus, mutta ei minun pokkarilleni välttämätön. Zoomiakaan ei tarvita - mieluummin se valovoimainen ja überterävä optiikka. (Hassua, että olen tässä dissannut kaksi tärkeintä digipokkareiden myyntivalttia: megapikselit ja pitkän zoomin.)

Siinähän tuota olisi. Jos joku toisi moisen markkinoille, ostaisin kaksi: toisen itselleni, toisen vaimolleni. Oisko mitään?

Unohdinko ostoslistalta jotain?

Posted by Henri at 00:49 | permalinkki | Comments (10)

tammikuu 28, 2007

Teenjuojan tuskainen taival

Miltä teistä, arvon kahvinjuojat, tuntuisi, jos suurimmasta osasta keskustan kahviloista saisi vain vedenkeittimellä kiehautettua vettä, jonka saisitte ihan itse kaataa murukahvinne päälle. Eikä sitten, jumankekka, mitään muuta. Ja siitä ilosta pitäisi sitten maksaa 4 euroa kupilta.

Tämän kohtalon soisin kaikille niille kahvikonössööreille, joiden kuvitelmissa Liptonin Yellow Labelin ja teen välille voi vetää yhtäsuuruusmerkin. Halvinta Saludoa soisin myös pakkojuotettavan sille Stockmannin sisäänostajalle, joka on kokenut fiksuksi ottaa kodinkoneosastolle myyntiin 21 erilaista (joo, laskin ne) espressokonetta hintahaarukassa 200-2500 euroa ja lukemattoman määrän peruskahvimasiinoita, mutta jonka käsitys teenkeittimestä on vedenkeitin, jonka päälle on kiinnitetty lasinen haudutuspannu, yhteishintaan 20 euroa. Saatana.

Oma Krups Teatimemme (kuva Saksan Wikipediassa) on nimittäin sanonut sopimuskensa irti, eikä mallia enää valmisteta, joten nyt on haussa vastaava tai parempi laite. Olen kuullut huhuja vehkeistä, joissa paitsi haudutusajan, myös veden lämpötilan voi säätää erikseen. Tiedän kyllä, että todelliset nautiskelijat pitävät oikeaoppista teenvalmistusta rituaalina, joka vaatii posliinikannut, hartaan tunnelman, mutta perusteehetkiin minä olen liian mukavuudenhaluinen. Haluan pistää koneen käyntiin ja päätyä parinkymmenen minuuutin päästä keittiöön, jossa minua odottaa pannullinen 3-4 minuuttia haudutettua, kuumaa ja hyvänmakuista teetä.

Onneksi asiat eivät ole aivan toivottomia. Helsingistä löytyy muutama asiantunteva teekauppa (Pähkinänsärkijä, Théhuone ja Parhiala tulevat ensimmäisinä mieleen) ja asiansa osaavien kahviloista saa myös haudutettua tai ainakin irtoteetä. Eikä se tänään juomani Wayne's Coffeen pyramidipussi-Darjeelingkaan ollut missään määrin kelvotonta, vaan oikeastaan ihan okei.

Aivan toisenlaisiin nautinnon - ja arvatenkin myös snobismin - sfääreihin päästään kuitenkin esimerkiksi tänään Pähkinänsärkijästä hankkimallamme, oikein valmistetulla Assam Super Fine Tippy Golden Flowery Orange Pekoe Mokalbari -teellä. (Assamin alueelta, Mokalbarin tilalta poimittua SFTGFOP-laatuluokituksen saanutta mustaa teetä.)

Wikipediasta löytyy lisää tietoa Orange Pekoe -luokituksesta ja teestä itsestään. Luokitusartikkelissa todetaan humoristisesti, että oikeastaan toiseksi korkein laatuluokka FTGFOP tarkoittaa Far Too Good For Ordinary People.

Minä arvostan hyvää teetä, mutten laske itseäni täysin haravaperseiseksi snobiksi asian suhteen. Jotkut eivät ilmeisesti juo laisinkaan edes teesekoituksia, maustetuista juomista puhumattakaan; ihmisikä kun on liian lyhyt kaikista puhtaista mustista, vihreistä, valkoisita ja oolong-teistä nauttimiseen. (Yrittäkääpä itse maistella kaikki eri poiminnat kaikilta Darjeelingin tiloilta.)

Minusta kyllä esimerkiksi Nordqvistin maustetut teet (Sadepäivän ilo, Karibian aurinko) ovat varsin maukkaita. Rakas ystäväni Milla toimittaa meille satunnaisesti aivan taivaallista vaahterasiirapilla maustettua teetä Vancouverista.

Toki joskus työpaikan kevollisen pussiteevalikoiman huvettua Yellow Labeliin, yhteen vihreään ja kahteen Liptonin hedelmäteehen epätoivon hiki kohoaa ohimoille, ja voisi melkein luopua vasemmasta kädestään kupillisesta oikein haudutettua Lapsang souchongia.

Lisäys: laitoin linkin Nordqvistin saitille. Toinen mainio maustetun irtoteen valmistaja, jonka eri laatuja hyllystäme löytyy kymmeniä, on Forsman.

Posted by Henri at 01:38 | permalinkki | Comments (9)