syyskuu 29, 2005

Rakkautta ja Anarkiaa 2005, osa 2

Jatketaan, siitä mihin viimeksi jäätiin

Maanantai:
Maanantain ensimmäinen elokuva, ecuadorilais-meksikolainen Crónicas, kertoi miamilaisesta uutisryhmästä, joka jahtaa lapsenraiskaaja-sarjamurhaajaa. John Leguizamo ja Damián Alcázar tekevät elokuvassa todella tiukat roolit, ja juonen käänteet pitävät takapuolen penkissä. Elokuvassa ei mässäillä kauheuksilla, vaan jätetään katsoja avuttomana katsomaan niitä pieniä ratkaisuja, joihin ihmiset päätyvät, ja niiden seuraamuksia. Elokuvan lopussa kylmät väreet kulkivat selkää pitkin, ja moneen tuntiin oli hankala ajatella muuta kuin leffan viimeisiä kuvia. Tämä oli vuoden virallinen feelbad-elokuva, mutta erinomainen sellainen.

Terry Gilliamin "triumfantista paluuta" on odotettu lähemmäs vuosikymmen, ja tässä elokuvassa on Monica Bellucci - voiko elokuvalta enempää odottaa? The Brothers Grimmistä hiljalleen valuneet ennakkotiedot kuitenkin laimensivat odotuksia. Lopputuloksena oli sekasotku, jonka aineksista olisi saanut aikaiseksi paljon paremmankin elokuvan. Gilliamilta tulee vielä tänä vuonna toinenkin elokuva, Tideland - toivomme parempaa. Sen sijaan R&A:n jälkeen katsomamme, Gilliamin ongelmallisesen Don Quiote -sovituksen katastrofaalisista vaiheista kertova dokumentti, Lost in La Mancha on erinomainen.

Tiistai:
Tiistai-iltapäivän avasi Reinas, kepeääkin kepeämpi espanjalaishuvittelu joukkohomohäiden valmistelusta. Elokuvan pääosissa loistivat espanjan filmitaivaan todelliset kunigattaret aina Carmen Maurasta Marisa Paredesiin ja se antoi kaiken minkä lupasikin: kevyttä hyrähtelyä, seksikkäitä hetkiä ja aitoa iloa.

Seuraavana vuorossa ollut Blood and Bones puolestaan oli oikeastaan edellisen vastakohta. Takeshi Kitanon ilmiömäisen roolisuorituksen ympärille rakentuva tarina miehestä, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi kutsua mukavaksi. Kitanon esittämä kalakakku-kauppias/koronkiskuri hakkaa ja raiskaa kaiken, mikä tielle sattuu; henkinen ja (enimmäkseen) fyysinen väkivalta jättää jälkensä koko lähipiiriin. Elokuva on todella tiukkaa kamaa "hiljaisenräjähtävällä" tyylitajulla.

Illan päätti A Bittersweet Life, josta kirjoitin kaiken oleellisen jo festarin aikana. En sano, että sitä pitäisi välttää kuin ruttoa, mutta välttäkää silti.

Keskiviikko:
Etukäteen minulle kehuttu Mysterious Skin osoittautui tehokkaaksi pieneksi pedofilia-elokuvaksi. Menneinä R&A-vuosina festareilla näkemäni Gregg Arakin elokuvat Doom Generation ja Nowhere olivat vain välähdyksiä ohjaajansa taidosta, jotka kokonaisuuksina jättivät paljon toivomisen varaan, mutta nyt kolahtaa ja kovaa. Elokuvan henkilöt tuntuvat aidoilta ja mitään kaunistelematon juoni kantaa koko leffan antaen lopulta sekä helpotusta, että jättäen paljon mietittävää.

Todd Solondzin Palindromesissa puolestaan varhaisteinityttö tahtoo äidiksi keinolla millä hyvänsä. Ohjaajan edelliset elokuvat aiheuttavat ennakko-odotukset, joita on vaikea saavuttaa, eikä elokuva niihin aivan ylläkään. Elokuvan etäännyttävä ratkaisu käyttää useita eri, myös täysi-ikäisiä, näyttelijöitä päähenkilöä esittämässä on mielenkiintoinen, ja suurimmaksi osaksi toimiva. Jotain jää kuitenkin puuttumaan ja elokuva on "vain" hyvä. Mama Sunshinen taloon sijoittuva osuus elokuvasta on puhdasta Solondzia parhaimmillaan ja hahmoja laajentamalla siinä olisi ollut aineksia vaikka kokonaiseen elokuvaan.

Tämä tällä kertaa. Palaan festareihin vielä kolmannen arvostelupläjäyksen kanssa myöhemmin. Festivaali-sivuilla äänestetään nyt parhaasta elokuvasta. Tämän hetken kärkikymmeniköstä minä näin seitsemän, ja ainakin kaksi näkemättömistä on tulossa teatteriin myöhemmin.

Posted by Henri at 29.09.05 00:33
Comments