heinäkuu 23, 2005

Rooma - lauantai

Tämä pitkähkö kuvaus Rooman lomamme toisesta päivästä on kirjoitettu jälkikäteen. Sisältää muun muassa hienoja kuvia (!) ja paljon hehkutusta.

Ensimmäinen aamiainen hotellilla

Parhaista yrityksistämme huolimatta pääsimme aamiaiselle vasta kello kymmenen pintaan. Hotellin kattoterassia oli meille etukäteen kehuttu näköalaltaan upeaksi, mutta kun suoraan edessämme avautui Forum Romanum ja etuoikealla Vittorio Emanuele II:n Monumentti kaikessa ... monumentaalisuudessaan, emme kyenneet kuin haukkomaan henkeämme, ja vasta sitten aamiaista.

Sisilialaista appelsiinimehua! Nam!

Safka oli ihan perushotellikamaa, joskin italialaista sellaista, mikä tarkoitti, että juusto oli mozzarellaa ja kinnku prosciuttoa. Sisilialainen veriappelsiinimehu oli taivaallista ja croissantien kanssa tarjottu hillolajitelma oli miellyttävän rikas.

Next stop: The Pope

Kävellenkin olisi Vatikaaniin päässyt, mutta koska oletus oli, että harrastaisimme siellä kirkkokiipeilyä ja museomöngintää, katsoimme viisaimmaksi säästää jalkojamme ja turvautua metroon. Roomassa kulkee kaksi metrolinjaa, jotka on mielikuvituksekkaasti nimetty linjoiksi A ja B. Nämä linjat kohtaavat Terminin keksusrautatieasemalla, mutta onneksi Colosseumin ("Otetaan kuva!") metropysäkiltä ei Terminille ollut kuin kaksi pysäkkiä, ja siitä Vatikaaniin kuusi, joten matka hujahti nopeammin kuin Ruoholahdesta Itäkeskukseen.

Pietarinkirkko aukioineen oli vaikuttava näky. Jotenkin tuntui, että arkkitehdille oli sattunut pieni mittavirhe piirtäessä, ja jostain syystä jalat olivat muuttuneet metreiksi. No, nytpä siihen torille sitten mahtuu satoja tuhansia (suurin luku, johon olen törmännyt on 350000) ihmisiä kuulemaan messua, ja itse kirkko vetää 60000 henkeä. Siinä missä normaalikirkolle riittää yksi alttari, Pietarinkirkossa niitä on 44 ja kupolin katto keikkuu jossain 120 metrin korkeudessa.

Näissä bileissä oli 'Strict dresscode'

Ja sinne katollehan piti päästä. Läpivalaisun ja pukukooditarkistuksen jälkeen jonotimme lippuluukulle tuskaisat 55 minuuttia. Kauaa ei tarvinnut miettiä valitsemmeko nosumetodiksemme hissin vai kävelyn, sillä elevaattorin jälkeenkin luvassa oli vielä kolme ja puoli sataa jyrkkää porrasta - siispä kolmen euron lisämaksulla vähensimme kokonaisuudesta 200 askelmaa.

Ensimmäinen näköalapaikka oli kupolin leveimmän kohdan sisäpuolelta, ja siltäkin korkeudelta basilikan (kirkko, ei mauste) lattialla hämmästelevät ihmiset näyttivät lähinnä muurahaisilta. Jaana-Marin korkeanpaikankammo aktivoitui saman tien, ja vaimoparkani keskittyi halailemaan mosaiikkiseinää.

Kupoli sisältäpäin

Seuraavaksi vuorossa oli portaiden kapea osuus, joka kiersi kupolin sisä- ja ulkopintojen välisessä rakenteessa. Tästä ei Obeesi Amerikkalainen (tm) olisi mahtunut, ja minunkin kaksimetrinen kehoni taipui kovasti sisäkaarteen puolelle ja kameralaukku oli pakko siirtää selänpuolelle, koska sivullani en sitä mahtunut kantamaan. Pienet kaistaleikkunat käytävällä antoivat aina välillä lupausta tulevasta näköalasta ja tervetulleen tuulahduksen raikasta ilmaa.

Viimeinen erä portaita nousi suoraan ylöspäin kapeana spiraalina - niin kapeana, että sen keskikaide oli korvattu köydellä, ja sitten olimmekin jo ulkoilmassa. Maisemat olivat huikaisevat ja Jaana-Mari sai tästä konkreettisen kokemuksen. Annan vaimoni kertoa omin sanoin:

Tämä ei ole postikortista skannattu

Onhan minua aiemminkin huimannut ja hyppyyttänyt korkeuksissa ja osaan kyllä toimia oloani helpottavasti, jos edes moiseen tilanteeseen ollenkaan hankkiudun. Katsetta vaan ehjään seinään tai selkä seinää vasten silmät kiinni lattialle istumaan. Nyt vaan ei mikään vanhoista keinoista toiminut. Pidin kiinni seinistä, kohdistin katsettani kauemmas horisonttiin tai Henriin tai lähiseinään, siirryin muurin taa istumaan...mistään ei ollut apua. Tällä kertaa kyseessä ei ollut vain korkeanpaikankammohuippaus, nyt rysähti päälle ehta paniikkikohtaus.

Tuntui että henki ei kulje, hajoan siihen paikkaan, kuolen jos en pääse heti pois. Aivan järjetön pakokauhu. Eihän sieltä minnekään voinut rynniä, siinä tilassa ei niihin portaisiin todellakaan kannattanut lähteä ja toiste en paikkaan kiipeäisi. Ja halusin minäkin nähdä ja antaa Henrille tilaisuuden katsella ja kuvata, enhän minä muuten koko paikaan olisi kiivennyt. Niinpä kaikki se tunne kääntyi sisäänpäin ja siinähän sitten tärisin kiviseinään tarraten ja itkin. En minä sieltä olisi tippunut vaikka olisin tosissani yrittänyt kiivetä kaiteen yli, mutta eipä tällä järjen kanssa mitään tekemistä olekaan. Ken kokee vastaavaa, tietää mistä puhun, muiden voi olla vaikea edes yrittää ymmärtää.

Jalkani tutisivat vielä pitkään alas päästyämme ja hotellin aamiaisterassillakin oli jatkossa vaikeampaa rentoutua.

Näköalat olivat vaivan ja hien arvoiset, mutta Jaana-Marin pahaa oloa en pitkään pystynyt seuraamaan vierestä, vaan räiskin satunnaisiin suuntiin parikymmentä kuvaa ja talutin vaimoa alasvieville portaille. Alasmeno olikin jo helpompaa ja pian olimme taas alemmalla näköalatasanteella, jonka matkamuistomyymälästä lähti sukulaisille postikortit ja viimeisimmät Paavinvaalit hävinneelle ystävällemme yllätys.

The Downward Spiral

Kupolista laskeuduttuamme tutustuimme vielä hetken itse basilikan sisätiloihin kaikessa massiivisuudessaan, tsekkasimme muumioituneen paavin ja Michelangelon henkeäsalpaavan yhdestä marmorijärkäleestä veistämän Pietàn. Ikäväksemme jo aiemmin tarkistamamme Vatikaanin museo sulkeutui lauantaisin niin aikaisin, että Sikstiiniläiskappeli jäi tällä reissulla kokematta.

Colosseum yöllä

Harhailtuamme yömäähän pikkukujilla ravintoloiden ruokalistoja tuijotellen, valitsimme viimein viihtyisän Chicco di Grano -ravintolan ja söimme erinomaiset antipastit ja vähintään tyydyttävät pääruoat. Minuun ei enää mahtunut jälkkäriä (!), mutta Jaana-Marin talon kakuista valitsema kermapähkinäpiiras oli herkkua.

Illallisen jälkeen suuntasimme yökuvaamaan - ette ikinä arvaa minne - Colosseumille. Hetken oikeita säätöjä haarukoituamme, tulokseksi syntyi reissun parhaimmat kuvat.

Colosseum! Otetaan kuva!

Posted by Henri at 23.07.05 23:00
Comments