huhtikuu 04, 2005

Kaksi täysosumaa

Sunnuntaina nukuin rauhassa pitkään, mutta iltapäivän ehtiessä yli puolen välinsä (olikohan tuo tarpeeksi epäselvä ajanmääritys), siirryimme elokuvan pariin. Ensimmäiseksi taklasimme Lars von Trierin Dogvillen, jota meille oli suuresti kehuttu, viimeksi lauantaina.

Minulla ja von Trierillä on kovin ristiriitainen suhde: toisaalta Breaking the Waves ja Dancer in the Dark ovat upeita elokuvia, mutta 90-luvun hairahduksessaan, Dogma 95-manifestissa, herra meni metsään niin syvälle, että sieltä ulos löytämiseksi kaivattaisiin sitä keinovaloa, joka Dogma-leffoista kiellettiin. Minulla on ongelma kaikkien sellaisten säännösten kanssa, joilla pyritään rajoittamaan ilmaisun- ja valinnanvapautta, vaikka ne kirjoittaisi itse itseään varten.

Esimerksi tuon keinovalon (jota asian tarkistettuani siveysvala sallii yhden kameraan kiinnitetyn lampun) kielto on täysin absurdi, jos tavoitteena on "aito kokemus". Mikään kamera ei pärjää ihmissilmän dynamiikalle, ja juuri siksi keinovaloa elokuvissa ja valokuvissa (You say the name of the blog and you win a prize!) käytetäänkin.

Mutta itse elokuvaan, joka siis ei edustanut Dogmaa, kaikkea muuta. Se oli kertaikaikkisen nerokas. Silloin kun von Trier miellyttää minua, hän miellyttää minua aivan kybällä. Rohkea lavastus oli askeettisuudessaan ja etäännyttävyydessään suorastaan huikea. Näyttelijätyöskentely oli kautta linjan ensiluokkaista ja tarina suorastaan riipaiseva, ja hetkittäisestä hitaudestaan huolimatta se piti otteessaan koko kolmetuntisen rankkaan loppuunsa saakka.

Dogvillen jälkeen sielu kaipasi jotain kevyempää, ja iltanokosten jälkeen suuntasimmekin kohti Tunnelin Anttilaa (eikö olekin ihanaa, kun sunnuntai-iltana kahdeksan aikaan voi ostaa dvdeitä samaksi illaksi?), tähtäimessämme The Incredibles, joka niin ikään jäi teatterikierroksella väliin. Ihmeperhe oli kaikilla tasoilla juuri sitä mitä kaivattiin. Toimintaa, huuumoria ja supersankareita. Vauhdikas eikä silti täysin suoraviivainen juoni, loistavaa dialogia ja upeaa animaatiota. Mitä muuta sitä ihminen sunnuntai-myöhäisiltaansa kaipaisi? Carsin täytyy olla aika hemmetin hyvä, että se pärjäisi vertailussa Pixarin kolmelle edelliselle elokuvalle.

Näistä mestariteoksista huolimatta viikonlopun elokuvalainaus irtoaa kuitenkin lauantaina katsomastamme Mike Leighn näppärästä ja erittäin viihdyttävästä ystävyysdraamakomediasta Career Girls. Lava on sinun, Ricky, ole hyvä:

- I'm not an idiot. I'm like an idiot savant, I just haven't found my savant yet.

Posted by Henri at 04.04.05 23:49
Comments

"Minulla on ongelma kaikkien sellaisten säännösten kanssa, joilla pyritään rajoittamaan ilmaisun- ja valinnanvapautta, vaikka ne kirjoittaisi itse itseään varten."

"Rohkea lavastus oli askeettisuudessaan ja etäännyttävyydessään suorastaan huikea."

Olenko minä ainoa, joka näkee tässä ristiriidan?

Posted by: J-Ko at 05.04.05 12:24

Luultavasti olet. Jälkimmäinenhän viittasi suoraan siihen, että Dogvillessä oli nimenomaan käytetty sitä valinnanvapautta, luovuttu Dogman kahleista ja käytetty tyylikeinoja, jotka siveysvala kieltää.

Ajatusleikki ja kysymys: ohjaaja-käsikirjoittaja päättää tehdä Dogma-elokuvan ja alkaa kirjoittamaan sitä siveysvalan sääntöjen mukaan. Puolessa välissä prosessia hän ymmärtää, että elokuva suorastaan vaatii esimerkiksi takauman, joka ajallisena vieraannuttamisena (kohta 7) on kielletty. Ilman kyseistä takaumaa elokuva jäisi torsoksi. Kaikki Dogman mukaiset ratkaisut olisivat tässä hypoteettisessa tilanteessa huonompia.

Vaihtoehto 1: Tekijä sitoo itsensä Siveysvalaan, ratkaisee ongelman Dogman keinoin, ja tekee huonomman, mutta alkuperäisen tarkoitusperänsä (Dogma) mukaisen elokuvan.

Vaihtoehto 2: Tekijä heittää Dogman roskakoriin, tekee parhaan mahdollisen elokuvan, mutta joutuu myöntämään itselleen, ettei pysynyt "siveänä".

Kummassa vaihtoehdossa tekijä on rehellisempi ja oikeudenmukaisempi itselleen ja taiteeleen?

Posted by: Henri at 05.04.05 18:43

Dogville on muotokieleltään riisutumpi kuin Idioterna. Nyt von Trier ei vain tehnyt siveysvalaa.

Ja mitä tulee rajoituksiin, niin taidehistoria on täynnä esimerkkejä siitä kuinka rajoitukset pakottavat mielenkiintoisempiin ratkaisuihin. Rajoituksia voivat olla poliittinen ilmasto, yleinen moraali, raha, teknologia ja niin edelleen.

Pop-kulttuuri esimerkkeinä vaikka Team America: World Police, Queenin Don't Stop Me Now, uusi kiinalainen neorealistinen elokuva, 50-luvun scifiefektit ja Kubrickin 2001...

Eli voin kunnioittaa sitä ettet pidä dogme 95 elokuvista, mutta vastaavien siveysvalojen ylenkatsominen on mielestäni suppeakatseista. Jo se, että me keskustelemme siitä julistuksesta vielä 10 vuotta myöhemmin on hyvä esimerkki moisen dokumentin vaikutuksesta.

Tai muotoillaan asia toisin: Montako tanskalaista elokuvaa osaat luetella ennen vuotta 1995? Montako tuon vuoden jälkeen? Onko kyse pelkästä markkinoitikikasta, vai oppiko joku jotain?

Posted by: J-Ko at 06.04.05 00:28