tammikuu 02, 2005

Viimeiset päivät

Olen ollut viimeiset päivät hiljaa, koska minulla ei ole ollut mitään mielekästä sanottavaa. Joskus on parempi olla hiljaa.

Vuoden vaihduttua tuntuu kuitenkin taas siltä, että jostain olisi kirjoitettava, joten käydään sitten läpi vaikka vuodenvaihteen viihde ja kulttuuri. Lupaamani katsauksen viime vuonna näkemiini elokuviin yritän saada aikaiseksi huomenna.

Sain viime yönä luettua loppuun joululahjaksi saamani, pitkään himoitsemani Enki Bilalin The Nikopol Trilogyn. Kolmena erillisenä sarjakuvana kymmenisen vuoden aikana julkaistu teos kasvaa osa osalta, eikä viimeistä osaa Froid Équateuria suinkaan ansiotta valittu Ranskassa julkaisuvuotensa parhaaksi kirjalliseksi teokseksi. Ensimmäisen osan politiikan käsittely tuntuu hieman vanhentuneelta, mutta sen ja koko sarjan inhimilliset teemat eivät ole kokeneet samanlaista inflaatiota. Kokonaisjuoni on upea.

Trilogiaan löyhästi pohjautuva, Bilalin itsensä ohjaama, Immortel, Ad Vitam on näköjään ttullut ulos viime vuoden mittaan, ja jonkinlainen dvd-versiokin olisi jo ainakin Ranskan Amazonista saatavilla. Virallisella saitilla on pari videoleikettä, jotka kyllä vakuttavat minut siitä, että tämäkin tulkinta teoksesta on nähtävä.

Muutoin viikonloppuumme on kuulunut botswanalainen komedia, korealainen kostotarina ja amerikkalainen ilkeily. Hankin komediaparin The Gods Must Be Crazy I & II puhtaasti hämärän, erinomaisuuden mielikuvan varassa, mutta metsään meni - vai pitäisikö sanoa, että katosi Kalahariin? 80-lukulainen komedia on kärsinyt ajan saatossa pahasti. Elokuvat ovat edelleen pikkuhauskoja hetkittäin jopa hersyvän hupaisia, mutta mielikuvani jostain ylettömän hienosta oli kyllä täysin pielessä. Ensimmäisen osan tarina busmanni-miehestä, jonka ensimmäinen kosketus "sivistykseen" on taivaalta putoava Coca Cola -pullo, jonka hän päättää palauttaa sen lähettäneille jumalille, on hauska, mutta elokuvan muut kaksi sivujuonta ovat aivan puhdasta puskafarssia.

Odotukset Park Chan-Wookin Sympathy for Mr. Vengeancea kohtaan olivat korkealla, sillä ohjaajan edellinen Joint Security Area ja seuraava Oldboy ovat koko lailla parasta, mitä Korean, ehkä jopa koko Aasian, elokuvateollisuus on saanut viime vuosina aikaiseksi. Näiden odotusten valossa elokuvan irrallinen alkupuolisko hämmensi suuresti, eikä se oikeastaan uponnut laisinkaan.

Tietyt täysin turhilta tuntuvat elementit jopa saivat pudistamaan päätä ja kysymään "miksi", mutta samaan aikaan toiset kohtaukset olivat niin jumalattoman kauniita, että elokuvalle antoi paljon anteeksi. Elokuvan pääjuonen pohjustus meni siis silmissämme pipariksi, mutta kunhan tarina käynnistyi kunnolla, niin se vei mukanaan. Edellämainittujen elokuvien täydellistä juonirakennetta on kuitenkin turha odottaa, ja Sympathy for Mr. Vengeance jääkin tiukkojen irrallisten kohtausten nosteessa pelkästään "ehdottomasti näkemisen arvoiseksi" elokuvaksi.

Vuoden ensimmäisen päivän kolmas elokuva oli Neil LaButen (ainakin dvdeellä) uutukainen The Shape of Things, joka on tarina nuorista rakastavaisista - juuri niin ilkeällä tavalla kuin vain LaBute osaa. Paul Rudd ja Rachel Weisz ovat pääosissa loistavia nörttipoikana ja taiteilijatyttönä. Suhteesta huolestuneiden ystävien roolisuoritukset eivät vakuuttaneet samassa mittakaavassa ja ennen loppuratkaisua oltaisiin voitu mennä paljon pidemmällekin. Tämäkin elokuva saa tuomion "ehdottomasti näkemisen arvoinen".

Posted by Henri at 02.01.05 01:53
Comments