marraskuu 06, 2004

Elokuvavajeen täytös

Minullako elokuvavaje? Ette kuitenkaan usko. Totuus on kuitenkin, etten ehtinyt lokakuussa katsomaan kuin yhdeksän elokuvaa. Tätätä surkeaa räpellystä olemme yrittäneet paikata epätoivoisesti tällä viikolla ja DS9 on saanut vähäksi aikaa jäädä.

Keskiviikon klassikkoillassa, perehdyimme tällä kertaa Tauno Palon elokuviin, ja valikoima oli niin sanotusti tuhtia tavaraa. Kulkurin valssi ja Rosvo-Roope ovat sellaisia Suomi-klassikoita, että oksat pois ja Tauno Suuri pärjää rosvokarismallaan Erroll Flynnille koska tahansa. Peräkkäin katsottuna paljastuivat jälkimmäisen elokuvan sisäpiirivitsit aivan uudessa valossa. Elokuvien valmistumisen välissä ehti kulua kahdeksan vuotta, mutta silti ensimmäisestä oli toiseen lainattu lähes suoraan henkilönnimiä, tilanteita sekä vaatteen- ja puheenparsia. Nautinnollista katseltavaa.

Torstaina tyydyimme yhteen elokuvaan, pitihän minun olla aamulla virkeänä töissä ja kyettävä käyttämään kameraa (siitä lisää myöhemmin). Valinta osui Raid-sarjan jälkimainingeissa tehtyyn samannimiseen elokuvaan, joka viihdytti, muttei päässyt lähellekään 12-tuntisen tv-sarjan tunnelmaa ja laatua. Oiva Lohtander on sentään kova äijä.

Perjantaina alkuillasta katselimme Disney-Pixarin Monsters Inc.in, joka teki meihin suuren vaikutuksen sekä animaatiollaan että huumorillaan. Juuri tällaista olen tottunut Pixarilta odottamaan, eikä pettymyksestä ollut tietoakaan.

Jiituomaksen saavuttua maistelemaan viskikaappini antimia valikoimme viereiseltä hyllyltä jotain hieman vaativampaa. The Happiness of the Katakuris on Takashi Miiken uusintafilmatisointi mainiosta korealaisesta mustasta komediasta Quiet Family, jonka näin R&A:ssa vuonna 1999. Minua oli varoitettu, että Takashin versio olisi kovin "omaperäinen" taidepläjäys ja juuri sitähän se sitten oli.

Huolimatta siitä, että elokuvassa oli nerokkaita kohtauksia, kuten karaokenumero, erikoisefektien virkaa tekeviä savianimaatioita ja hienoja musiikkikohtauksia sekä zombeilla että ilman, jätti elokuva minut yllättävän kylmäksi epätasaisuudellaan. Tuntui kuin ohjaaja ei olisi osannut päättää tehdäänkö elokuvaa tosissaan kieli poskessa vai pyritäänkö osin jonkinlaiseen vakavuuteen. Tuloksena syntynyt ristisiitos oli paikoin niin kammottava sanan huonossa merkityksessä, että vaikka olenkin tyytyväinen sen nähtyäni, niin suosittelen lämpimästi aluperäisen teokseen tyytymistä. Takashin kahelointia kaipaaville ei taida olla Visitor Q:n voittanutta.

Tänään lauantaina pyöräytimme dvd-soittimessa molemmat Toy Storyt, ja vaikka niistä suuresti nautinkin, eivät ne enää nouse juonellisesti samalle tasolle, jonka Monsters Inc. ja Finding Nemo ovat asettaneet. Näyttelijätyöskentely on sentään moitteetonta. Wallace Shawn erityisesti jaksaa aina ääneen päästessään riemastuttaa. Enkä muistanutkaan kuin Shatneriltä Tim Allen osaa kuulostaa, se lienee suuri syy hänen päärooliinsa myös Galaxy Questissä, joka on taas nostanut päätään hyllystä uudelleenkatsomisen toiveissa.

Viimeiseksi illalla valitsimme vielä Gus van Santin takuuteoksen To Die For, jossa Nicole Kidman loistaa ja muut jäävät varjoon. Tämän elokuvan katsoo aina mielellään.

Posted by Henri at 06.11.04 23:45
Comments

Elokuvavaje on tuttu tunne. Jos filmit jäävät väliin vähääkään pidemmäksi aikaa, alkaa hermostuttaa. Onneksi lääkkeet löytyvät välillä elokuvateatterista, välillä omasta hyllystä.

Posted by: auringossa at 09.11.04 22:23