toukokuu 24, 2004

Viikon leffaputki

Viimeiseen reiluun viikkoon on mahtunut niin monta kehnoa tai keskinkertaista elokuvaa, että viikonlopun viimeiset kaksi elokuvaa suorastaan hätkähdyttivät turtuneen mielen erinomaisuudellaan.

Aloitetaan viime viikonlopun venäläisistä: Russian Ark saattaa teknisiltä meriiteiltään ja multimediarunoteoksena olla merkittävä, mutta minulle se myytiin elokuvana ja minun rajoittunut elokuvakäsitykseni pitää sisällään edes jonkinlaisen narratiivin. Tajunnanvirtana soljuva teos oli tappavan tylsä, ja taidenautinnon sijasta havaitsin koomaan vaipuessani ajattelevani, että ei tällaista olekaan.

Toinen venäläinen, [Anti]Killer olikin sitten ainakin osin toista maata, tylsyydestä ei ollut tietoakaan, mutta alun hortoileva juonenkuljetus pilasi paljon. Ja vaikka elokuva puolenvälin skarppasikin paljon, en voi antaa sille kaikkea anteeksi. Elokuvan tyhjästä ilmaan lennähtävät ja räjähtävät autot ovat sitä Hollywood-perintöä, jonka olisin vanhan mantereen elokuvantekijöiden jättäneen keräämättä.

Viikon päivät menivät elokuvitta (Angelin mainio finaalijakso tuli sentään katsottua) ja niinpä perjantaina stressinpurkajaksi ostamani Rush Hour 2 tuli tarpeeseen, mutta ei pelastanut. Elokuva oli ennalta-arvattava ja tyhjänpäiväinen. Jälkikäteen ajateltuna toimintakomediasta ei jäänyt käteen mitään hauskaa, eikä oikeastaan mitään henkeäsalpaavan toiminnallistakaan. Äskettäin 50 vuotta täyttänyttä Jackie Chania alkaa jo ikä painaa, vaikka miehen vetreästä kropasta löytyy vielä temppu jos toinenkin, johon suurin osa häntä puolet nuoremmista toimintatähdistä ei ikipäivänä ryhtyisi - tai edes halutessaan pystyisi.

Lauantaina Jaakko tarjoili wokkia ja elokuvia. Ensin katsomamme Brian DePalman Femme Fatale oli jostain käsittämättömästä syystä ranskalaiskriitikoiden ylistämä ja siksipä se oli myös jostain yhtä käsittämättömästä syystä katsottava. Banderas on hyvä näyttelijä, mutta Rebecca Romjin-Stamosin ja näyttelijänkykyjen yhdistäminen samaan lauseeseen ilman sitä yhtä pakollista kieltosanaa on lähes rikollista. Elokuvan juonenkuljetus oli vähintäänkin hyppelehtivää, eikä turhan kalutun tarinan yksilöivä juonenkäänne saanut aikaiseksi kuin epäuskoisen naurunremakan seurueestamme.

Tähän mennessä viikon saldo oli siis surkea, joten illan toiseksi elokuvaksi oli pakko valita jokin takuutuote. Päädyimme Fincherin mestarillisten Sevenin ja Fight Clubin välissä pyöräyttämään erinomaiseen The Gameen, eikä sitä tarvinnut katua. Edellisestä, ensimmäisestä, katsomiskerrasta oli jo vuosia, ja elokuvan yksityiskohdat olivat onneksi painuneet unholaan. Tämä oli juoni-elokuva siinä, missä kaikki edelliset olivat minut pettäneet. Yllätyksiä, älykästä kerrontaa, draaman kaari kohdallaan ja näyttelijätkin erinomaisia.

Sunnuntain Brasilia-päivään kuului paitsi pihvihärän sisäfile myös viime vuonna palkintoja kahminut Cidade de Deus, tositapahtumiin perustuva kertomus Rio de Janeiron nuorisojengeistä. Enpä muista koska viimeksi olen nähnyt niin koskettavaa ja vaikuttavaa ajan-, kulttuurin ja ihmiskohtalon kuvausta. Kuinka ihmishenki voi olla noin vailla arvoa ja samalla niin tärkeä? Parinkymmenen vuoden ajanjaksoa tarkasteleva elokuva kantaa kauniisti koko kestonsa maalaa hahmonsa sellaisiksi, että heidän kohtaloistaan oikeasti välittää. Tämä elokuva tulee olemaan kova kilpailija, kun valitsen ensi tammikuussa vuoden 2004 parasta aiemmin näkemätöntäni elokuvaa.

Posted by Henri at 24.05.04 15:51
Comments