maaliskuu 12, 2004

Elokuvaviikko

Edelliseen yhdeksään päivään on mahtunut yhdeksän elokuvaa.

Reilu viikko sitten klassikkoillassa tutustuttiin From Here to Eternityyn, joka olikin vallan muuta kuin mitä ne Burt Lancasterin ja Deborah Kerrin tyrskyistä suuteloa esittelevät, kollektiiviseen tajuntaan syöpyneet mainosjulisteet antavat ymmärtää. Lancaster ja Montgomery Clift tekevät kerrassaan erinomaiset roolit. Elokuva näyttää, että parhaimmillaan sotakoneisto on yhtä hyvä kuin sen paras mies, ja heikoimmillaan yhtä hauras kuin se heikoin lenkki.

Illan toinen elokuva Catch-22 oli minulle myös aiemmin tuntematon. En voi sanoa, että elokuva ylitti kaikki ennakko-odotukset, koska minulla ei sellaisia ollut. Erinomainen teos sodan mielivaltaisuudesta elokuva kuitenkin oli. Absudin ja nokkelan rajalla taspainoillut leffa kallistui lopulta ensimmäisen vaihtoehdon puolelle, mutta se ei välttämättä ole laisinkaan paha asia. Orson Wellesin sivurooli on kerrassaan ylittämätön, ja Alan Arkin pääosassa puhuu jälleen paljon, ja onnistuu vakuuttamaan - jopa siinä määrin, että tein päätöksen pitää miehen elokuvia erikseen silmällä.

The Last Castle ei oikein loppujen lopuksi vakuuttanut, vaikka Redford pääosassa olikin karismaattinen kuin mikä. Juoni oli valitettavasti niin miljoonaan kertaan läpikaluttu, että siitä ei mitään uutta rakennettu. Sinänsä hyvin näytelleen James Gandolfinin rooli oli kirjoitettu aivan päin ahteria, eikä hahmosta ollut tasa-arvoista vastapeluria Redfordin jämäkälle kentsulle.

Adaptation onnistui olemaan melkolailla niin hyvä, kuin Spike Jonzelta ja Charlie Kaufmannilta osasi odottaakin. Kaufmann on eittämättä lahjakkaimpia käsikirjoittaja jenkeissä tätänykyä. Cagen kaksoisrooli on riemastuttava, ja elokuva elää niin monella metatasolla, että heikoimpia hirvittää. Aivan Being John Malkovichin täydellisyyteen elokuvassa ei kuitenkaan päästä.

24 Hour Party People oli viikon toinen elokuvan, yleisön ja tekijöiden rajoja rikkova teos. En voi sanoa, että Manchester-musiikki olisi ollut minulle missään vaiheessa mitenkään merkittävää, mutta puolidokumentaarisena "jos sinun pitää valita totuuden ja legendan välillä, niin valitse legenda" -teoksena elokuva oli kerrassaan viihdyttävä. Pidin suuresti elokuvan tavasta keskustella yleisönsä kanssa päätähden, koomikko Steve Googanin äänellä ja siitä kuinka päähenkilöiden tosielämän vastineet piipahtelivat elokuvan pikkurooleissa.

Ang Leen Hulk oli melkoinen pettymys, jos sitä vertaa esimerkiksi Sam Raimin Spider-Maniin ja Bryan Singerin X-Meneihin tai Leen aiempiin elokuviin. Perustarina oli "ihan jees" mukaelma alkuperäisestä, näyttelijät Eric Banan johdolla enimmäkseen onnistuneita ja efektit suurelta osin huippuluokkaa, mutta kokonaisuus ei vaan pysynyt kasassa. Minua ei häirinnyt laisinkaan elokuvan alkupuolen seesteisyys, vaan pikemminkin se, että juonen kuljetus tempoili miten sattui ja elementtejä oli melkolailla liikaa. Ja hänet, kenen mielestä "Hulk vastaan Tappajapuudeli" oli hyvä idea, pitäisi raahata saunan taakse tutustumaan millainen The Block on vihaisena.

Death Becomes Her onnistuu vieläkin hersyttämään muutamat hyvät naurut, mutta melkolailla on soppa laimentunut sitten edellisen katsomiskerran.

Meille uusi Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood on puolestaan vahvojen naisnäyttelijöiden tähdittämä chick-flick, jonka kaartissa kuitenkin sympaattinen James Garner vie minulta parhaat pisteet kotiin. Elokuva oli varsin viihdyttävä aikakausien kuvauksessaan, mutta kaikenkaikkiaan se jäi melko keskinkertaiseksi.

Pahnan pohjjimmaiseksi jää kyllä eilen Anttilan alesta poimimani The 51st State, joka hetkittäisestä hauskuudestaan huolimatta onnistuu enimmäkseen tuhlaamaan Samuel L. Jacksonin, Robert Carlylen, Rhys Ifansin ja Meat Loafin (ajatelkaa Fight Cubia, älkää Spice Worldiä) näyttelijänlahjoja. Elokuva rullaa omia aikojaan, eikä sitä voi vastenmieliseksikään sanoa, mutta potentiaaliin nähden ryvetään kyllä pohjamudassa.

Posted by Henri at 12.03.04 12:30
Comments

Selittäisitkö vielä näin tyhmemmälle, mitä ihmeen metatasoja siinä Adaptationissa oikein oli, kun nöyrä Anonyymi Allekirjoittaja ei niitä löytänyt. Alku lupasi paljon, loppu aivan silkkaa tauhkaa, mielestäni.
Catch-22 on aivan loistava kirjana, täytynee katsoa leffakin.

Posted by: Marko at 12.03.04 20:45

En usko, että mitään tyhjentävää vastausta kykenen antamaan, mutta jos lähdetään tästä "Käsikirjoittaja kirjoittaa itsensä elokuvansa sisään käsikirjoittamaan elokuvaa, jonka juonesta hän ei saa kiinni, ennen kuin kirjoittaa itsensä elokuvaan" -asetelmasta, niin eiköhän siitä jotain saada aikaiseksi.

Tai miten olisi käsikirjoittajan keksitty kaksoisveli, hänen asemansa elokuvan juonen kehittelyssä (varsinkin sen loppupuolen), alku- ja lopputeksteissä, sekä elokuvan oheismateriaalissa. Donald Kaufmann on muuten IMDb:n mukaan ainoa fiktiivinen henkilö, joka on ollut Oscar-ehdokkaana.

Muitakin esimerkkejä varmasti löytyy, mutta luulen, että minun(kin) pitää katsoa elokuva uudelleen melko pian.

Posted by: Henri at 13.03.04 18:36